Ruokatraumat (kun ei vaan mene alas)

[Norma Bates]

Saa nähdä höpötänkö tästä keskenäni. Olen kyllä jokuseltakin ikätoverilta kuullut ikävistä kokemuksista kouluruokailun yhteydessä. Ja tietty lukenut tämmöistä että oksensi koulussa ruokansa ja sitten pakotettiin syömään se oksennuskin, tai ainakin oksennusta täynnä olleelta lautaselta loput ruoasta. (Näitä nyt kaikki muista pilkulleen.)

Olen aina inhonnut keitettyä ja paistettua perunaa. Vihaan sen makua, hajua, rakennetta suussani, ja jopa väriäkin joskus. Mahdollinen selitys tälle on että äitini oli kuulemma tavannut syöttää minulle mössättyä perunaa, ja sitten kun hän ekaa kertaa syötti sitä palasina, olin meinannut tukehtua palaseen. Tämä siis kun olin vauva.

Kotonahan oli tietysti sitten aina sitä lemmon pottua, samoin koulussa. En kehdannut sanoa suoraan keittäjättärille että minähän en tätä alas saa, joten otin aina ne kirotut perunat lautaselle, ja heitin ne sitten sikaämpäriin. Ainoa kaverini sattui näkemään tämä yläasteella, ja suuttui ruoantuhlaamisestani niin että piti minulle mykkäkoulua jonkin aikaa. En tiedä mitä olisi tapahtunut jos olisin sanonut suoraan ruokaa jakavalle naiselle että en ota, kun ei syö. En uskaltanut kokeilla. 9. luokalla meillä oli sitten viimein tilaisuus ottaa itse omat ruokamme pöydältä. Ei tarvinnut enää heittää mitään menemään.

Elin teinivuoteni pitkälti leivällä, ja koulussa tämän lisäksi salaatilla. Kouluterveydenhoitaja kiinnitti huomiota alipainoisuuteeni, ja valitti vanhemmilleni. Sen yhden ja ainoan kerran näitä kiinnosti kumpaakin mitä minulle kuuluu, ja pyysivät että söisin kunnolla. Olivat näet lukeneet Valituista Paloista tarinan miten tyttö kuoli anoreksiaan. En syönyt kunnolla. Ei minulla mitään anoreksiaa ollut. Vaan ruokainho.

Kaikki se mistä tykkäsin, kuten sisäelimet ja broileri, sehän loisti kotona poissaolollaan, koska isäni ei tykännyt niistä. Koulussa sai sentään maksaa (kastikkeeseen sotkettuna, mutta kuitenkin), ja välillä helvetin hyvää veripalttua. Broilereita taisin alkaa ostamaan itse kun ikää tuli, että kyllä semmoista sitten kumminkin söin.

Menin olisiko ollut 2006 tutkimuksiin että onko minulla Asperger. Psykiatri ilmoitti että (hullun)papereiden perusteella ei ole. Utelin että mites tämä kasvosokeus. Siihen hän täräytti että sehän on ihan normaalia. Parin tunnin keskustelun aikana (siinä oli hän ja joku muu läsnä), nainen myönsi että voi olla Asperger, mutta sitä ei voi tutkia hoitamattoman masennuksen vuoksi. Sain kuitenkin sitten käydä siellä vielä kerran täyttämässä jonkin monisivuisen kyselyn. Aika moni kysymys koski ruokaa, ja kun katsoin ettei minulla mitään syömäongelmia ole, en osannut tuoda esille sitä millainen lapsuuteni oli ollut. Alipainoinen. Koska perunan lisäksi oli tietysti muutakin mitä inhosin, kuten esim. tillilimakastike ja varsinkin maitokastike, jossa oli keitetyn kananmunan palasia (valkuainen menee, keltuainen ei). Maitokastike on oikeastaan yhtä pahaa kuin peruna. Erikoista on että lasagnessahan on oikeastaan maitokastiketta, mutta lasagne ei minua yrjötä.

Neuropoikkeavuuteen voi liittyä sellainen että jotkut ruoka-aineet inhottavat, kuten sitten vaikkapa ADHD-lapsia inhottaa jotkut vaatteet yllään. Aistien kanssa on jos vaikka mitä ongelmia. Minullahan ne ovat olleet haju- ja kuuloaisti joiden takia elämäni on ollut kärsimystä, kun en voi sietää kaikkea mahdollista. Mutta makuaistikin on ollut poikkeava, koska poikkeavaahan se ilmeisesti on ettei saa survottua kaikkea mahdollista kurkustaan alas...!

Pelkään tilannetta että joku haluaa laittaa minulle ruokaa, ja alkaa tuputtamaan vaikka jotain haudutettuja pottuja, ja loukkaantuu ikihyvikseen kun en syö. Tällaista yritän välttää viimeiseen asti, ja siksi mainitsen pottuvihastani aina kun on mahdollista että alan tutustumaan johonkuhun ihmiseen pidempäänkin.

(Ne assitutkimukset eivät sitten jatkuneet, vaikka minulle sanottiin että tulee useita käyntejä. Päättivät että turha minua tutkia kun olen hullu, joten sain vain yhdet hullunpaperit lisää... Itse silti uskon vakaasti että olen neuropoikkeava, koska elämäni olisi kyllä helvetin toisenlaista, jos en olisi. Plus autistiset piirteet altistavat masennukselle.)

[Toope]

Ei ruoassa mitään vikaa ole, sinun suhteessasi ruokaa kohtaan on ilmeisesti vikaa. Nykyajan tautia...

[Norma Bates]

Jos nykyaika alkoi 1969 niin miten vain. Oletan että olin alle vuoden ikäinen kun meinasin tukehtua. Noin muutoin mikäli aistiherkkyyksissäni todellakin on kyse neuropoikkeavuudesta jotka juontuvat aivoista, niin minulla on ihan yhtä suuri oikeus olla syömättä mitä en suosiolla alas saa, kuin jollakin toisella on saattaa kehonsa vastaamaan aivojaan.

Että on meitä marginaaliryhmiä muitakin, kuin vain eniten esilläpidetyt sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt.

Jos perunaa ei olisi koskaan tuotu Suomeen, mitään ongelmaa ei olisi. Ihmiset eivät pääsisi suuttumaan siitä etten halua sitä suuhuni.

Jos ei olisi keksitty että naiset ja miehet pitää pukea eri tavoin... Jos hameita ei olisi olemassakaan, kuka hinkuisi sellaista päälleen? Ihmisten elämä on naurettavien ja mielivaltaisten sosiaalisten sopimusten riivaama. Naisena olen tietysti siinä etuoikeutetussa osassa että skaala ilmaista itseäni on huomattavasti laajempi kuin miehelle on suotu. Autistina en vain hoksaa tai osaa hyödyntää sitä kunnolla.

[Toope]

Pidätkö itseäsi autistina? Vai muuten vaan vähän persoonallisena?

[Xantippa]

Että on meitä marginaaliryhmiä muitakin, kuin vain eniten esilläpidetyt sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt.

Jos perunaa ei olisi koskaan tuotu Suomeen, mitään ongelmaa ei olisi. Ihmiset eivät pääsisi suuttumaan siitä etten halua sitä suuhuni.

Oikeastiko joku suuttuu, jos et syö perunaa? En minäkään juuri sitä syö. Olen siis kanssasi samassa marginaaliryhmässä sillä erotuksella, että kukaan ei ole minulle kyllä suuttunut.

Seitkytluvun kasvatus nyt oli täysin sieltä niin ja oli kuvitelma, että lapset syövät sitä mitä saavat ja että on tärkeää syödä sitä terveellistä ruokaa, mitä tarjotaan. Itselleni ongelma on aina ollut maito, inhoan sitä kaikissa muodoissa. Jäätelöä syön ääriharvoin, jukurtteja, rahkoja, vanukkaita en ikinä. Suurin kauhistus on lämmin maito.

Sen vuoksi onkin useinkin kuumottavaa, kun suomalaiset tarjoavat joka paikassa ihan joka ikisen suurinta herkkua, kermaista lohikeittoa! En erityisesti pidä kalastakaan, joten se kalan ja maidon ällö yhteishaju, keiton pinnalla kellivä keltainen kerma ja siihen sitten vielä ne perunalohkot. Hyi saatana. Mutta niistäkin tilanteista on selvitty ilman, että kukaan on vetänyt kilareita.

Olen siis minäkin koulussa istunut koko ruokatunnin neljän ruuan takia: maksalaatikko (niin sehän on etenkin lasten lempiruokaa!), kesäkeitto, lohikeitto ja meilläpäin oli ihanuus nimeltä veripalttu, jonka päälle lätkäistiin lämmin maito. Nämä olivat ruuat, joihin en suostunut koskemaankaan ja koska olin muutenkin alipainoinen, minulle oli erityissääntö myös syödä jotain. Mutta ei siinä itkeä tarvinnut, opettaja istutti ja minä istuin.

Alipainoinen olin varmaan sen vuoksikin, että seitkytluvulla todellakin hölvättiin maitoa  joka paikkaan. Lisäksi sitä olisi pitänyt juoda koko ajan, sehän on lapsille ihan välttämätöntä, mutta siinä sain ilmaistua kantani niin vahvasti, että siihen sentään ei pakotettu. Teini-iässä ollessani tietoisuus kasvoi ja ymmärrettiin, että todella, minulla on laktoosi-intoleranssi. Selitti monet nolot tilanteet mahan kanssa.

No siihen aikaan silti sen katsottiin olevan turhaa erikoisuuden tavoittelua ja vitsikkäästi esim. eräs sukulainen oli johonkin ruokaan laittanut maitoa ja naureskeli, että eipä se Xkään mitään huomannut. Joo sitten kyllä kaikki huomasivat, kun X ensin ravasi vessassa kaksi tuntia ja sen jälkeen makasi naama kalpeana loppuillan. Onneksi aineenvaihdunnan hidastuttua maha sietää paremmin vähän kaikkea. Mutta ei maitoa oikein vielä kumminkaan, aina tulee jälkiseuraukset.

Että onhan näitä traumoja joo. Ja nouseehan se voi itku pintaan vieläkin, kun nälkäisenä menee pöytään, johon onnesta säteillen nostetaan lohikeitto. Silti en kyllä katso olevani sen kummemmin neuropoikkeava kuin marginaaliryhmääkään.

T: Xante

[Hippi]

Olen varmaan jossain ruokaketjussa kertonutkin jo omista inhokeistani. Olen kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, että saan ihan itse päättää, mitä kaupasta tuon ja ruuaksi laitan enkä juuri toisten laittamiin valmiisiin pöytiin joudu menemään.

Lapsuudenkodissani oli aikalailla suppea ruokalista, sillä äiti pyrki laittamaan vain sitä, mikä minulle kelpasi, koska olin sen ajan mittapuun mukaan alipainoinen ja muutenkin sairasteleva, joten syöminen oli tärkeää. Vasta aikuisena opin vähitellen syömään normaalisti vähän kaikkea. Kaikkea en voi sanoa herkuksi, mutta ylivoimaisen vastenmielistä ei niin kovin montaa ruoka-ainetta ole, että siitä nyt kovin isoa numeroa kannattaa tehdä.

Hapanmaitotuotteet on edelleen, rahkaa lukuun ottamatta, sellaisia jotka eivät maistu. Joskus ensimmäisen lapseni kanssa yritin opetella piimää, viiliä tai jugurttia syömään, mutta useampikaan yritys ei tuottanut toivottua tulosta. Maitoa juon päivittäin ja juustoa on aina jääkaapissa. Eli kyse ei ole mistään vatsaongelmasta vaan hapantuneen maku on vaan kamala. Rahkassakin joudun peittämään sen maun marjoilla tai hedelmillä ja sokerilla.

Kalakeiton äärellä olen istunut lapsena pitkälle iltaan. Vauvana olin kalalle allerginen ja aina kun sain kalaa, niin oksensin ja maha meni kuralle. Tuota jatkui pitkään, ennen kuin ymmärsivät, että kala oli syyllinen. Keitetty kala minusta vieläkin haisee oksennukselle. Joka tapauksessa allergiasta toivuin joskus 5-6 vuotiaana ja paistettu kala alkoi maistua, mutta keitetty kala ei. Sittemmin olen kyllä saanut sitä syötyä, kun olen muulle perheelle näiden toivomuksesta kalakeittoa tehnyt. Senkin teen mieluummin lohikeittona, kun lohi tai kirjolohi ei haise samalle.

Enemmänkin itselläni taitaa olla jotain ennakkoluuloja outoja ruokia kohtaan ja olen aika laiska mitään kummallisuuksia kokeilemaan. En ole koskaan maistanut jotain mereneläviä, simpukoita tmv. ja luulen, että innokkaasti etsin kasviproteiineja siinä vaiheessa, kun jaloilla kulkeva proteiinilähde vaihtuu kiemurteleviin.

[Norma Bates]

Minua kiinnostaakin kaikkien ruokatraumat, oli selitys niihin mikä hyvänsä. (Toope, pitäisin itseäni aspergerpiirteisenä, mutta Asperger-nimitystä ei enää kannata käyttää koska nykyään puhutaan muistaakseni jostain "autismijatkumosta", lisäksi kyseinen herra Asperger oli paskiainen, jonka nimeen en halua tulla yhdistetyksi. Olen aika moneen kertaan käynyt syyt läpi miksi olen vakuuttunut neuropoikkeavuudestani.)

Kyllähän ne tosiaan 1970-luvulla tuntuivat ottavan siellä ja täällä henk.koht. loukkauksena että peruna ei mennyt alas. Ja koulussa tämä ainoa kaverini suuttui 1980-luvulla. Hän oli sellainen koti, uskonto ja isänmaa -tapaus, että kai siihen sitten sisältyi sekin että ruokaa ei heitetä menemään. Jos saisin kelata ajassa taaksepäin, rohkaisisin mieleni ja sanoisin keittäjättärelle että en ota perunaa. Tosin hän sitten suuttuisi, kyllä minä sen arvaan.

Minullehan suututtiin vielä 1990-luvullakin kun menin ruokalaan jossa käytiin siitä duunissa jossa olin. Ihmettelin eikö ole mitään muuta kuin perunaa lisukkeeksi, eikä se miellyttänyt asiakaspalvelijaa. Toisella kerralla suututtiin muusta. Tarjoilu alkoi olisiko ollut 10.30 ja olin siinä sitten muutamaa minuuttia ennen alkamista odottamassa. En hoputtanut enkä mitään, odottelin vain. Yksi ruokaa jakavista alkoi huutaa ettei tartte tulla tänne ennenaikojaan notkumaan, tai jotain tämmöistä. Tämän jälkeen en ko. ruokalassa käynyt pitkään aikaan, vaan söin työpaikan kahvihuoneessa, kun siellä kerta oli mikro.

Yksi tyyppi sanoi minulle kerran että jos laktoosi-intoleranssia sanottaisiin pierutaudiksi, kukaan ei enää sanoisi sairastavansa sitä. En tiedä tarkoittiko hän että ihmiset eivät kehtaisi puhua koko asiasta, vai kuvitteliko hän että kyseessä on hienostelu, eikä moista tilaa ole olemassakaan. Ja nythän me tiedämme, että se on ihmisen normaali perustila, ettei hän kykene enää vartuttuaan sulattamaan laktoosia. Ei minun äitinikään kyennyt, ja käsittääkseni se on yleistä hänen suvussaan. Itse lienen perinyt isältä mutanttigeenit, jotta maito sulaa.

Mutta kaikista suurin ruokatrauma, ainakin silloin kun se oli ajankohtainen, itselläni oli se että 6. luokalla suoleni alkoivat pitää meteliä koulussa. Helvetti jatkui 7. luokalla, jäi jostain syystä väliin 8. luokalla, ja jatkui vielä vähän aikaa 9. luokalla. Kyseessä ei siis ollut nälkä (vaikka ainakin jotkut luulivat niin). Muistan syöneeni aamiaiseksi usein talkkunoita, että sen takia kyseessä siis mahdollisesti on ruokaan liittyvä ongelma. Tietyt aineet alkavat "elää" vatsassa tai suolessa. Nyt kun aikuisena olen syönyt kaurasta tehtyä talkkunaa, ongelmaa ei ole esiintynyt. Mutta en tiedä minkä sortin talkkunaa meillä oli kun olin lapsi. Olinhan jo ranskanleivästä saanut melkoiset tuskatilat, ja se on vehnää, joten ehkä se syömäni talkkunakin oli.

Kala + maito on kyllä älytön yhdistelmä. Halutaanko lasten alkavan inhoamaan terveellistä kalaa...

[Hippi]

^
Jos jokaisen inhokista kerätään lista "älytöntä syötäväksi", niin jäisiköhän mitään syötäväksi? Hyvin on maitoon tehty kalakeitto maistunut lapsilleni, vaikka siitä itse en kovinkaan pidä. Samoin heille uppoaa hapanmaitotuotteet laidasta laitaan.

Paljon kai on kiinni siitä, miten on pienestä pitäen oppinut monipuolisesti syömään, niin silloin niitä inhokkeja jää vähemmän aikuisiälle. Tarkoitan inhokilla nyt ihan sellaisia, että ei ole mitään fyysisiä seurauksia jonkin ruoka-aineen nauttimisesta vaan on sellainen, että ei vaan maistu.

Makuaistitkin on kovin erilaisia ihmisillä. Sen huomasin perheelle ruokaa laittaessani. Nuorimmaiseni piti enemmän maustetuista ruuista, kun keskimmäiseni "suuta tulisti", jos oli vähän enemmän maustettua ruokaa. Siinä sitten piti luovia noiden välillä, että maistuisi molemmille. Samoin lempiruuat poikkesivat ja niidenkin kanssa sai vähän tasapainoilla, jotta ruokalista pysyy monipuolisena. Koskaan en pakottanut enkä istuttanut lautasen äärellä eikä ruuasta yleensä tehty mitään kovin isoa numeroa, koska pidin ja pidän edelleenkin luonnollisena sitä, että kaikki ei maistu kaikille.

[Norma Bates]

Minullahan on vielä sekin ruokatrauma, että ne mistä kovin pitäisin, eivät tee hyvää. Esim. chilin makuhan olisi ihan helvetin jees, samoin valkosipulin, mutta kumpikin aiheuttaa kipuja sisuksissa. Chili vielä exit only -etapillakin. (Minulle väitti kerran yksi intohimoinen chilinkasvattaja, että ei voi millään saada vatsakipuja chilistä. Kyllä voin.)

Ja muutenkin mausteisuus hyvin helposti kostautuu. Ja sitten tämä mistä olen maininnut sen sata kertaa, että kalanrasva aiheuttaa happovaivoja. Välillä ei sovi kerma, se kuuluukin IBS-oireita aiheuttavaan taulukkoon.

Nykyään ei sitten saisi syödä vehnääkään. Luulin että minulla ei ole ihokeliakiaa, koska en alvariinsa ole rakoilla jos kumminkin syön, mutta sitten luin että jos alkaa syömään gluteenia, vaikka on ihokeliakia, niin rakot voivat tulla vasta vuoden päästä. Perin merkillinen tauti.

Tämän takia minulta meinaa aina välillä mennä hermo kun joku tuttuni tulee esittämään että mitäs jos sun kaikki oireilut (eri sairauksista yhteen kasattuna) hellittäisivät ruokavaliolla. Tällöin olen repiä perseeni tai tukan päästäni, koska minusta siinä on jo ihan tarpeeksi että minun pitää tai pitäisi IBS:n ja ihokeliakian/gluteeniherkkyyden takia kaihtaa helvetin montaa eri ruoka-ainetta, ja sitten pitäisi siihen päälle vielä alkaa tekemään testejä että onko vielä jotain muutakin mitä en saisi syödä, tai mitä pitäisi syödä. Eihän ihminen loputtomiin voi karsia syömisiään.

[Hippi]

Jäin kyllä ketjun otsikkoa ja aloitusviestiä miettimään, että onko se nyt tosiaan trauma, jos ei peruna maita?

https://fi.wikipedia.org/wiki/Psyykkinen_trauma
Psyykkinen trauma tai psyykkinen järkytys on pitkäaikainen mielenterveyteen vaikuttava haitta, joka on syntynyt traumaattisten ärsykkeiden ylittäessä tietyn sietokyvyn asteen. Trauman seurauksena yksilö ei kykene selvittämään traumaattiseen tapahtumaan liittyviä ajatuksia eikä tunteitaan. Sen voivat aiheuttaa monenlaiset tapahtumat, mutta on olemassa muutamia yleisiä tekijöitä. Traumaattisessa tapahtumassa on usein kyse täydellisestä avuttomuuden tunteesta, minkä aiheuttaa todellinen tai mahdollinen uhka henkeä, ruumiillista koskemattomuutta tai mielenterveyttä kohtaan. Yksilön normaalia ajatusmaailmaa järkytetään, mikä altistaa hänet hämmentyneeseen ja turvattomaan tilaan. Traumalla voidaan lääketieteessä tarkoittaa myös esimerkiksi onnettomuudessa syntynyttä ruumiillista vammaa[

Itsekin olen puhunut vain ruokainhokeista enkä niistä saa traumaa väännettyä millään tavalla. 

[Norma Bates]

Otsikkoni voi ottaa lennokkaasti. Omalla kohdallani vain epäilen että perunainho johtuu tuosta tilanteesta että olin tukehtua. Kuolemanpalko missä tahansa iässä voi olla traumaattinen kokemus.

Itseasiassa minulla on hengittämisen vaikeutumiseen liittyviä pelkoja. Rentoutumisharjoitukset eivät suju, koska tulee ihme tunne että taidanpa alkaa kohta hyperventiloida.

Tukehtumisen kauhua oli myös yhtenä kesänä kun sain elämäni ainoan pahemman astmakohtauksen niin että sieraimet muurautuivat täysin umpeen, pumppu hakkasi tuhatta ja sataa, enkä pystynyt puhumaan kuin vaivoin henkeä haukkoen. Jälkikäteen kävi ilmi että asuntoa helteellä yöksi tuuletettaessa oli ilmeisesti saatu kämppä täyteen homeitiöitä, koska Gladosporium ja Alternaria olivat runsaimmillaan. Keuhkoja avaava lääkkeni oli jäänyt kotiin tuon sukulaisreissun kohdalla.

Oksennustauteja kammoan, koska pelkään tukehtuvani oksennukseen.

[Hayabusa]

Traumasta en tiedä, mutta jotkut perinteiset juhlaruuat ovat kauhistus minulle. Pikainen top3-lista:
1) porkkanalaatikko: en ymmärrä miksi porkkana pitää muussata ja vielä pilata sotkemalla riisiä sekaan
2) väskynäsoppa eli luumukiisseli: jälleen kerran hyvä raaka-aine on pilattu keittämällä
3) mämmi: ei se näkö, vaan maku - syököön Mieto!

Kun asiaa tarkemmin pohtii, niin nuo kauhistukset ovat kaikki sellaisia, joissa valmistustekniikka ja outo kombinaatio on pilannut lähtöaineet. 

[Socrates]

Miedolla ei taida olla paljon ruokatraumoja:

www.is.fi/urheilu/art-2000009414054.html

[TSS]

Mulla ei tule mieleen oikein mitään ruokaa, jota kohtaan olisi jotain voimakkaita negaatioita. Verilettu ehkä korkeintaan, mutta menee sekin. Ehkä joku läskinen liha on sellaista, mitä en kovin mielellään syö. Muuten menee kaikkia nilviäisistä lähtien.

Kävin tästäkin asiasta miettimään, että mistä se tulee, että jotkut ovat kamalan nirsoja tai makumaailma on suppea. Esim. töissä lasten parissa huomattava osa lapsista ei kykene syömään ihan normaaleja ruokia. Omat lapseni taas ovat aina olleet kaikkiruokaisia. Osaltaan vaikuttaa varmaan taas kerran geenit ja loput tulee kasvuympäristösä, mutta ei se niinkään simppeliä ole, että makumaailma perittäisi kotoa -  esimerkiksi kaikkiruokaisen ja laajan makumaailman omaavan siskoni lapset eivät syö juuri mitään.

[Hippi]

^
Yksi varma vaikuttaja on päiväkotikaverit. Lapsesta on kiinni se, miten paljon vaikuttaa. Joillakin ei ollenkaan ja joillakin enemmän. En ainakaan muuta selitystä keksi sille, että siinä 4-5 vuotiaana tulee ihan puskista "yäk, en syö sipulia" lapselle, joka on hyvällä halulla pistellyt ruokia, joissa on silputtua sipulia. Tiedän, ettemme ole ainoa perhe, jossa noin kävi. Sipuli lienee yleisin, mutta ohessa saattoi olla muitakin, mitä olen vanhemmilta kuullut. Sipulin maustahan tuossa ei ollut lainkaan kysymys, vaan sipulin löytymisestä ruuasta. Ruoka maistui kyllä hyvin, jos sipuli oli raastettuna melkein mehuna laitettu joukkoon, koska sitä sipulia ei todellakaan löytynyt

Epäilen, että yksi tekijä on ihan luonnekysymys. Meillä ainakin nuorimmainen oli (ja on edelleenkin) avoin ja utelias kaikelle uudelle. Ruokapöydässä joku uusi tuttavuus oli enemmän mahdollisuus kuin uhka. Keskimmäinen taas oli juuri päinvastainen ja hän aina odotti, että pikkusisko oli ensin maistanut ja sen jälkeen itse varoen maistoi. Ruoka ei ollut ainoa, johon he suhtautuivat noin.

Loppu viimeksi, jokaisen suussa makuaisti ei toimi samalla tavalla. Joillakin se on kovin herkkä ja tämä luultavasti mieltyy hyvin neutraaleihin makuihin, joka kaventaa valikoimaa lautasella.