Ihanteet

[Socrates]

Pähkäillessäni melkein mitä tahansa ihmiselon ongelmaa, päädyn lopulta ihanteisiin. Kiinnostuin alunperin ihanteista, kun huomasin miten ihmisillä palaa hihat, kun heidän ihanteitaan kyseenalaistetaan. Myös olen nähnyt mitä tapahtuu kun ihanteet romahtavat.

Aihe on niin laaja ja vaikea, että sitä on vaikea kunnolla alustaa, mutta heitän ilmaan ajatuksia pohdittavaksi:

-ovatko arvot "kattojärjestö", jonka äärisiipi on ihanteet?
-onko fanaatikolla yleensä hyvin korkeat ihanteet?
-tunnistaako ihminen omat ihanteensa ja niiden aiheuttamat törmäykset ja pettymykset?
-Tony Dunderfeldt on kirjoittanut, että (varhais)keski-iässä ihminen seisoo ihanteidensa raunioilla. Voiko kehitys olla myös päinvastainen?
-mikä on ihanteen ja innostumisen ero?
-voiko elämä olla mielekästä ilman ainuttakaan ihannetta?
-oletko törmännyt ihmisiin, joilla on häiritsevän korkeat ihanteet?
-miten ihanne tyypillisesti syntyy, onko se esimerkiksi verenperintöä tai vastakkaisten kielteisten kokemusten tuote?
-miten helppoa on luopua ihanteestaan osittain myöntäen sen puutteet hylkäämättä sitä kokonaan?
-miten ihanteet ovat muuttuneet 50-100 vuoden takaisista Suomessa?

Aihe menee mahdottoman laajaksi, jos siihen vedetään kansojen väliset kulttuurierot mukaan.

[Hiha]

Silmäni poimivat jostakin sanaparin ihanteeksi korotettu. Se toi mieleeni tämän aloituksen. Ihanteiden nosteleminen on hölmön hommaa. Niistä tulee kusitolppia, joita vaihteen vuoksi heitellään myös kananmunilla ja mädillä tomaateilla. Nimilappujen kiillottelu ja ylentäminen on lisäksi epäkristillistä. Joka ihanteensa ylentää, saa katsoa miten ne revitään alas lokaan.

Näistä syistä olen kylmä aiheelle, vaikka yleensä kirjoitan mielelläni puuta heinää ja muuta helposti palavaa. Ihanne on niin turha sana. Suuret ihanteet ovat naurettavia, olematta edes hauskoja. Pienet ihanteet ovat truismeja. Mikä on ihannetulos ampumaradalla? Kaikki osumat napakympissä. Ooh ja aah, kun jännää. Millainen on ihannevävy? Semmoinen kun ei piereskele ruokapöydässä, ei hakkaa perhettään, hymyilee kun myöntyy aina kaikkeen, on tuplasti rikkaampi kuin appivanhempansa mutta ei tuo sitä koskaan esiin sivistymättömällä tai millään muullakaan ärsyttävällä tavalla. Kukapa olisi koskaan arvannut?

Kun tarvitaan jotain todellista, oikeaa, elävää, ihanne kalpenee, ottaa pari sivuaskelta ja pyörtyy lavalle. Avustajat saavat raahata sen kintuista takavasemmalle. Äskettäin oli yleisurheilun MM-kisat Budapestissa. Niitä katsellessa heräsi ihmismielessä väistämättä kysymys: Millainen on ihanneperse? Ongelmaa sai lähestyä ilta toisensa perään, mutta eihän siihen tolkkua tullut. Pikajuoksijan perse on eri kuin moukarinheittäjän perse. Eikä kuulantyöntäjän perse ole kuin etäistä sukua korkeushyppääjän perseelle. Kysymys on sukupuoliriippumaton. Kukin voi mielessään visualisoida siitä etumuskategoriasta kun sopivimmaksi katsoo. Ja tässä on vasta kysymys urheilijan, ja vieläpä yleisurheilijan, ihannemuodoista. Kun aletaan miettiä millainen on ihanteellinen perse ihmislapselle yleensä – ottaen huomioon kaikki mahdolliset ja vähän fantastisetkin käyttötarkoitukset – oma takamus leviää pohtiessa pikkuhiljaa kuin Jokisen eväät.

Taisin jo mainita, että ihanteet ovat totaalisen tyhmä keksintö. Joko ne kuuluvat automaattisesti pakettiin, jolloin niiden ihanteellisuudesta ei ole kummoistakaan lisäarvoa, tai sitten ne ovat kuin haulikolla seinään roiskaisemalla muotoiltu maalitaulu. Että sopii koettaa oksentaa perässä tismalleen samalla tavalla.

[Toope]

Itse pidän ihanteena konservatiivista käsitystä klassisen liberaaliuden maustein.
Siksi jotkut kutsuvat minua natsiksi...

[Norma Bates]

Ihanteet omassa elämässäni taitavat tuottaa vain kärsimystä ja kurjuutta. Ihanteeni kun on että kaikki kohtelisivat toisiaan nätisti. Ja näinhän ei ole, ja vuodesta toiseen kirjoittelen ihmiskunnan pahuudesta. Se on muodostunut minulle niin peruskauraksi, etten aina edes tajuakaan ettei kaikki jaksa jotain paskuuksia märehtiä kokoajan. Minä taas en jaksa jotain hellandyydeliuksia.

Kuitenkin olen sitä mieltä että mitä raskaampia pohtii, sitä raskaampia ovat ennenpitkää huvituksetkin. Uskon täysin Jungia kun hänen kirjoituksistaan on tullut sellainen mielikuva, että jokin ihmisessä lopulta alkaa pyrkimään kompensaatioon, jos ihminen menee liian äärimmäisyyksiin. Vähintäänkin unissa juttu kostautuu. Sitten ihminen ihmettelee että miksi hän unissaan tekee semmoista mitä hän vihaa koko sydämestään. Tai hänelle tehdään. Kysymys ei välttämättä toki aina ole hyveellisyys vs. paheellisuus -janasta. Mutta kun nyt ihanteista puhutaan, niin ihminen yrittää vaikka olla perinjuurin "siveä", mutta sitten hänen päässään läikehtii ties mitkä "perversiot".

Oma vahva ihanteeni on kai se että aina pitäisi onnistua täydellisesti sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kun siinä nyt kumminkin aina mokaa tai "mokaa" (toinen ei välttämättä ole moksiskaan jostain söhellyksestäni), niin se nyt on kokolailla turhaa kiduttaa introverttisesti itseään että sanoin noin ja tein niin, ja pitäisiköhän tässä nyt mennä kiikkuun kun vaikutin täys torvelta?

[Socrates]

Silmäni poimivat jostakin sanaparin ihanteeksi korotettu. Se toi mieleeni tämän aloituksen. Ihanteiden nosteleminen on hölmön hommaa. Niistä tulee kusitolppia, joita vaihteen vuoksi heitellään myös kananmunilla ja mädillä tomaateilla. Nimilappujen kiillottelu ja ylentäminen on lisäksi epäkristillistä. Joka ihanteensa ylentää, saa katsoa miten ne revitään alas lokaan.

Näistä syistä olen kylmä aiheelle, vaikka yleensä kirjoitan mielelläni puuta heinää ja muuta helposti palavaa. Ihanne on niin turha sana. Suuret ihanteet ovat naurettavia, olematta edes hauskoja. Pienet ihanteet ovat truismeja. Mikä on ihannetulos ampumaradalla? Kaikki osumat napakympissä. Ooh ja aah, kun jännää. Millainen on ihannevävy? Semmoinen kun ei piereskele ruokapöydässä, ei hakkaa perhettään, hymyilee kun myöntyy aina kaikkeen, on tuplasti rikkaampi kuin appivanhempansa mutta ei tuo sitä koskaan esiin sivistymättömällä tai millään muullakaan ärsyttävällä tavalla. Kukapa olisi koskaan arvannut?

Kun tarvitaan jotain todellista, oikeaa, elävää, ihanne kalpenee, ottaa pari sivuaskelta ja pyörtyy lavalle. Avustajat saavat raahata sen kintuista takavasemmalle. Äskettäin oli yleisurheilun MM-kisat Budapestissa. Niitä katsellessa heräsi ihmismielessä väistämättä kysymys: Millainen on ihanneperse? Ongelmaa sai lähestyä ilta toisensa perään, mutta eihän siihen tolkkua tullut. Pikajuoksijan perse on eri kuin moukarinheittäjän perse. Eikä kuulantyöntäjän perse ole kuin etäistä sukua korkeushyppääjän perseelle. Kysymys on sukupuoliriippumaton. Kukin voi mielessään visualisoida siitä etumuskategoriasta kun sopivimmaksi katsoo. Ja tässä on vasta kysymys urheilijan, ja vieläpä yleisurheilijan, ihannemuodoista. Kun aletaan miettiä millainen on ihanteellinen perse ihmislapselle yleensä – ottaen huomioon kaikki mahdolliset ja vähän fantastisetkin käyttötarkoitukset – oma takamus leviää pohtiessa pikkuhiljaa kuin Jokisen eväät.

Taisin jo mainita, että ihanteet ovat totaalisen tyhmä keksintö. Joko ne kuuluvat automaattisesti pakettiin, jolloin niiden ihanteellisuudesta ei ole kummoistakaan lisäarvoa, tai sitten ne ovat kuin haulikolla seinään roiskaisemalla muotoiltu maalitaulu. Että sopii koettaa oksentaa perässä tismalleen samalla tavalla.

Sotket nyt ihanteet ja sanan ihanteellinen, millä yleensä tarkoitetaan vain jonkin asian parasta versiota.

Ihanteen erottaa siitä, että sen kyseenalaistamisesta suututaan. Hyvä esimerkki siitä saatiin juuri, kun huumorimies aanelkku ei tykännyt hakkaamisketjusta, koska mitä ilmeisimmin hänen ihanteensa on väkivallattomuus. Jos hän olisi sanonut, että Erna Huskolla on ihanteellinen perse, hän tuskin oli möksähtänyt, jos olisin vastannut, että se on roikku läskiperse.

Vaikka inhoat ihanteita, pidän hyvin epätodennäköisenä, ettei sinulla ainakin rippeitä niistä vielä olisi.

[-:)lauri]

Silmäni poimivat jostakin sanaparin ihanteeksi korotettu. Se toi mieleeni tämän aloituksen. Ihanteiden nosteleminen on hölmön hommaa. Niistä tulee kusitolppia, joita vaihteen vuoksi heitellään myös kananmunilla ja mädillä tomaateilla. Nimilappujen kiillottelu ja ylentäminen on lisäksi epäkristillistä. Joka ihanteensa ylentää, saa katsoa miten ne revitään alas lokaan.

Näistä syistä olen kylmä aiheelle, vaikka yleensä kirjoitan mielelläni puuta heinää ja muuta helposti palavaa. Ihanne on niin turha sana. Suuret ihanteet ovat naurettavia, olematta edes hauskoja. Pienet ihanteet ovat truismeja. Mikä on ihannetulos ampumaradalla? Kaikki osumat napakympissä. Ooh ja aah, kun jännää. Millainen on ihannevävy? Semmoinen kun ei piereskele ruokapöydässä, ei hakkaa perhettään, hymyilee kun myöntyy aina kaikkeen, on tuplasti rikkaampi kuin appivanhempansa mutta ei tuo sitä koskaan esiin sivistymättömällä tai millään muullakaan ärsyttävällä tavalla. Kukapa olisi koskaan arvannut?

Kun tarvitaan jotain todellista, oikeaa, elävää, ihanne kalpenee, ottaa pari sivuaskelta ja pyörtyy lavalle. Avustajat saavat raahata sen kintuista takavasemmalle. Äskettäin oli yleisurheilun MM-kisat Budapestissa. Niitä katsellessa heräsi ihmismielessä väistämättä kysymys: Millainen on ihanneperse? Ongelmaa sai lähestyä ilta toisensa perään, mutta eihän siihen tolkkua tullut. Pikajuoksijan perse on eri kuin moukarinheittäjän perse. Eikä kuulantyöntäjän perse ole kuin etäistä sukua korkeushyppääjän perseelle. Kysymys on sukupuoliriippumaton. Kukin voi mielessään visualisoida siitä etumuskategoriasta kun sopivimmaksi katsoo. Ja tässä on vasta kysymys urheilijan, ja vieläpä yleisurheilijan, ihannemuodoista. Kun aletaan miettiä millainen on ihanteellinen perse ihmislapselle yleensä – ottaen huomioon kaikki mahdolliset ja vähän fantastisetkin käyttötarkoitukset – oma takamus leviää pohtiessa pikkuhiljaa kuin Jokisen eväät.

Taisin jo mainita, että ihanteet ovat totaalisen tyhmä keksintö. Joko ne kuuluvat automaattisesti pakettiin, jolloin niiden ihanteellisuudesta ei ole kummoistakaan lisäarvoa, tai sitten ne ovat kuin haulikolla seinään roiskaisemalla muotoiltu maalitaulu. Että sopii koettaa oksentaa perässä tismalleen samalla tavalla.

Sotket nyt ihanteet ja sanan ihanteellinen, millä yleensä tarkoitetaan vain jonkin asian parasta versiota.

Ihanteen erottaa siitä, että sen kyseenalaistamisesta suututaan. Hyvä esimerkki siitä saatiin juuri, kun huumorimies aanelkku ei tykännyt hakkaamisketjusta, koska mitä ilmeisimmin hänen ihanteensa on väkivallattomuus. Jos hän olisi sanonut, että Erna Huskolla on ihanteellinen perse, hän tuskin oli möksähtänyt, jos olisin vastannut, että se on roikku läskiperse.

Vaikka inhoat ihanteita, pidän hyvin epätodennäköisenä, ettei sinulla ainakin rippeitä niistä vielä olisi.

Koostuuko identiteetti kenties ihanteista vai toisinpäin? Koska molempien loukkaaminen saa ihmiset suuttumaan, näkisin, että jokin sukulaisuussuhde niillä on.

[TSS]

Pähkäillessäni melkein mitä tahansa ihmiselon ongelmaa, päädyn lopulta ihanteisiin. Kiinnostuin alunperin ihanteista, kun huomasin miten ihmisillä palaa hihat, kun heidän ihanteitaan kyseenalaistetaan. Myös olen nähnyt mitä tapahtuu kun ihanteet romahtavat.

Aihe on niin laaja ja vaikea, että sitä on vaikea kunnolla alustaa, mutta heitän ilmaan ajatuksia pohdittavaksi:

-ovatko arvot "kattojärjestö", jonka äärisiipi on ihanteet?
-onko fanaatikolla yleensä hyvin korkeat ihanteet?
-tunnistaako ihminen omat ihanteensa ja niiden aiheuttamat törmäykset ja pettymykset?
-Tony Dunderfeldt on kirjoittanut, että (varhais)keski-iässä ihminen seisoo ihanteidensa raunioilla. Voiko kehitys olla myös päinvastainen?
-mikä on ihanteen ja innostumisen ero?
-voiko elämä olla mielekästä ilman ainuttakaan ihannetta?
-oletko törmännyt ihmisiin, joilla on häiritsevän korkeat ihanteet?
-miten ihanne tyypillisesti syntyy, onko se esimerkiksi verenperintöä tai vastakkaisten kielteisten kokemusten tuote?
-miten helppoa on luopua ihanteestaan osittain myöntäen sen puutteet hylkäämättä sitä kokonaan?
-miten ihanteet ovat muuttuneet 50-100 vuoden takaisista Suomessa?

Aihe menee mahdottoman laajaksi, jos siihen vedetään kansojen väliset kulttuurierot mukaan.

Mielenkiintoinen avaus. Äkkiseltään sanoisin, että ihanteet ovat arvoja konkreettisempia, ihanteet konkretisoivat arvoja. Ihanne on joku arvoja selkeämpi asia, mitä tavoitella, vaikkapa, että haluan olla menestyvä lakimies. Tällöin arvoina voi olla arvostus, taloudellinen menestys, oikeudenmukaisuus tai mitä ne nyt olisivatkaan, ja arvot konkretisoituvat menestyvässä lakimiehessä. Jos joku kyseenalaistaa pyrkimyksen olla tai tulla menestyväksi lakimieheksi, kyseenalaistaja kyseenalaistaa lopulta ihmisen arvot, josta suuttumus nousee.

Tämä oli ensireaktio aiheeseen, jota voisi kyllä pohtia vähän lisääkin.

Lisäys: Fanaattisuutta en pitäisi ensisijaisesti arvoista tai ihanteista juontavaksi, mutta fanaattisuus voi tulla ilmi niiden kautta. Fanaattisuus johtuu kuitenkin jostain muusta kuin siitä, että arvot olisivat ihmiselle aidosti tärkeämpiä kuin ei-fanaattisille ihmisille. Fanaattisuus juontaa persoonallisuudesta, mutta ilmenee äärimmäisinä ihanteina ja mustavalkoisina arvoina.

[Karikko]

Mielenkiintoinen avaus. Äkkiseltään sanoisin, että ihanteet ovat arvoja konkreettisempia,

Lisäys: Fanaattisuutta en pitäisi ensisijaisesti arvoista tai ihanteista juontavaksi, mutta fanaattisuus voi tulla ilmi niiden kautta. Fanaattisuus johtuu kuitenkin jostain muusta kuin siitä, että arvot olisivat ihmiselle aidosti tärkeämpiä kuin ei-fanaattisille ihmisille. Fanaattisuus juontaa persoonallisuudesta, mutta ilmenee äärimmäisinä ihanteina ja mustavalkoisina arvoina.

Eikös ihanteet ja arvot ole sama asia--

No oikeastaan sen olet itsekin päätellyt tuossa lisäyksessä.

[Hiha]

Sotket nyt ihanteet ja sanan ihanteellinen, millä yleensä tarkoitetaan vain jonkin asian parasta versiota.

Ihanteen erottaa siitä, että sen kyseenalaistamisesta suututaan. Hyvä esimerkki siitä saatiin juuri, kun huumorimies aanelkku ei tykännyt hakkaamisketjusta, koska mitä ilmeisimmin hänen ihanteensa on väkivallattomuus. Jos hän olisi sanonut, että Erna Huskolla on ihanteellinen perse, hän tuskin oli möksähtänyt, jos olisin vastannut, että se on roikku läskiperse.

Vaikka inhoat ihanteita, pidän hyvin epätodennäköisenä, ettei sinulla ainakin rippeitä niistä vielä olisi.

Kunnioitettavan perinteen mukaisesti ketjun aloittaja opastaa muita. Myönnän sotkeneeni toisia sanoja termin ihanne kanssa. Pelkkä ihanne on täysin tyhjä.

– Minulla on ihanne.
– Niin?
– Mitä niin?
– Millainen ihanne?
– Miten niin millainen? Se on ihanne, senkin pölkkypää.

Tajuan kyllä nyt, että konkreettisia fyysisiä kohteita ei saa käyttää. Antiikin kreikkalaiset käyttivät, jopa ihmisruumista, mutta se touhu kiellettiin vuonna 392. Mikä oli niille vanhanaikaisille filosofeille ihan oikein. Katse kohti transsendenttia!

Annetusta esimerkistä luen, että väkivallattomuus on sopiva ihanne. Väkivallattomuuus on hyvin tyypillistä ja ilmenee monissa arkisissa tilanteissa. Esimerkiksi tänään en kadulla tullut hakanneeksi ketään, eikä kukaan minua. Käsitän kuitenkin, että väkivallattomuus tulee ymmärtää tässä absoluuttina. Ei kukaan ei koskaan ei mitään. Sillä tavallahan se on yhteensopimaton ihmisen taipumusten kanssa. Ihminen on yhteistyöhakuinen ja sosiaalinen, minkä vuoksi suurin osa kohtaamisista sujuu ilman väkivaltaa. Ihminen on silti myös aggressiivinen, minkä vuoksi toisinaan nyrkki heiluu. Sopiva ihanne on siis semmoinen, joka on kuviteltavissa mutta ei voi oikeasti olla mitenkään mahdollinen.

Väkivallattomuuden ihanne tuntuu olevan kovasti sukua nätisti kohtelun ihanteelle, josta Norma Bates kirjoittaa. Sekin on aika tavallista, mutta ei päde kaikkialla. Luultavasti ihan samoista syistä. Ihmiset kohtelevat toisiaan yleensä nätisti. Mutta eivät aina, koska heillä on myös nätisti kohtelemattomuuden lahja. Toivetilan pystyy nytkin muotoilemaan selkeästi, mutta se ei koskaan toteudu täysin. Eli on siis ihanne.

Olevia asioita on maailmassa paljon. Olemattomia on varmaan vielä enemmän. Yhtä olevaa kohti voi olla monta erilaista keksittyä asiaa. Ihanteita leijailee kaikkialla ympärillä, kuin näkymätöntä pölyä. Luultavasti olet aivan oikeassa ja olen niiden peitossa. Niitä on vain hankala havaita, kun ne ovat olemattomia suureita. Ainakaan ilman tuollaista asiantuntevaa apua.

[Brutto]

Ihanne on läheistä sukua pyhälle. Eikös Näkökulman nimimerkki Mäksyn allekirjoituksena ollut, että "vain pyhää voi pilkata"? Olen itsekin sitä mieltä, että jos jokin asia korotetaan järjen ja kritiikin yläpuolelle, meillä muilla on velvollisuus yrittää ampua se alas. Jos se senkin jälkeen säilyttää paikkansa, on se arvonsa ansainnut.

[Socrates]

Ihanne on läheistä sukua pyhälle. Eikös Näkökulman nimimerkki Mäksyn allekirjoituksena ollut, että "vain pyhää voi pilkata"?

Sepevainaan allekirjoitus oli jossain vaiheessa "arkinen elämä on pyhää". Vaikka oltiin muuten aina napit vastakkain, tuohan on hienosti sanottu.

[Socrates]

Koostuuko identiteetti kenties ihanteista vai toisinpäin? Koska molempien loukkaaminen saa ihmiset suuttumaan, näkisin, että jokin sukulaisuussuhde niillä on.

Äkkiseltään ajatellen siihen kai yleensä pyritään, mutta harva täysin sitä saavuttaa. Jos identiteetti on jotain ihan muuta kuin ihanteet, olettaisin että se muodostaa ristiriidan, jonka käsittely ei ole helppoa. Toisaalta ihanteiden saavutettomuus muodostaa jatkuvat tavoitteet, jotka antavat elämälle mielekkyyttä.

[Socrates]

Ennen vanhaan arvoja ja siten kai myös ihanteita olivat koti, uskonto ja isänmaa. Tai eihän nuo pelkät sanat riitä, vaan niihin liittyvät arvot. Neljänneksi nostaisin työn ihannoinnin.

Lapsuudenkodissani noista ihanteista olivat koti ja jossain määrin isänmaa, koska isäni oli sotaveteraani. Vanhempani olivat perhekeskeisiä ja eräänlainen kotirauha oli myös hänelle tärkeä, kotiin ei sopinut ulkopuolisen tulla mitenkään sotkeutumaan asioihin. Uskontoa ja työntekoa meillä ei ihannoitu.

Entisajan ihanteet olivat selkeitä, mutta sivuuttivat paljon yleiseen hyvinvointiin ja yksilöllisyyteen liittyviä seikkoja.
Nykyään ihanteet ovat jotenkin hähmäisempiä tai sanotaan ainakin utopistisempia. Kaikkien pitäisi olla hirveän kivoja ja ajatella koko ajan sinisiä ajatuksia.

On kuin valitsisi ruton ja koleran väliltä. Ehkä ihanteet ovat perseestä, mutta niitäkin on oltava.

[Karikko]

Koostuuko identiteetti kenties ihanteista vai toisinpäin? Koska molempien loukkaaminen saa ihmiset suuttumaan, näkisin, että jokin sukulaisuussuhde niillä on.

Äkkiseltään ajatellen siihen kai yleensä pyritään, mutta harva täysin sitä saavuttaa. Jos identiteetti on jotain ihan muuta kuin ihanteet, olettaisin että se muodostaa ristiriidan, jonka käsittely ei ole helppoa. Toisaalta ihanteiden saavutettamuus muodostaa jatkuvat tavoitteet, jotka antavat elämälle mielekkyyttä.

Identiteetti osaltaan rakentuu ideaalisuudesta ja ideaalisuus lienee arvoja ja ihanteita pullollaan.

Mielettömässä maailmassa mielekkyys (ihanne) voi olla tavoite, tai päämäärä johon pyrkiä- ei taida onnistua, vai onko joku onnistunut..

Ihanteelliset ihmiset ovat usein melko ahdasmielisiä..

[Norma Bates]

Äitini ihanteita olivat tasapuolisuus ja vaatimattomuus, oikeastaan itsensä vähättely tai haukkuminenkin. Jälkimmäinen on aika raskas viitta kantaa. Ensimmäinen ihan ok. Isän ihanteista ei mitään tietoa. Olikohan niitä edes.