Fiilikset ja päivän mietteet

[MrKAT]

Osanottoni ja voimia kerstille täältäkin!

Kun aihe on esillä... Isällä ja minulle taitaa olla pieni sukuvika, tavallaan käänteinen Cotardin oireyhtymä. Isä saattoi sanoa tutulleen jota ei ole vähään nähnyt että "Sinäkö oottii hengissä! Minä luulin että..". Itselle käy usein niin julkkisten kohdalla kuten äsken Itse asiassa kuultuna: Jacob Söderman -ohjelman aikana. Koska kuvittelin hänen kuolleen vuosia sitten aloin aprikoida millloinkahan se on nauhoitettu. Hämmästyin kun tuli "2019" lopussa. Wikipedian mukaan elossa on.

[Hippi]

Kun aihe on esillä... Isällä ja minulle taitaa olla pieni sukuvika, tavallaan käänteinen Cotardin oireyhtymä. Isä saattoi sanoa tutulleen jota ei ole vähään nähnyt että "Sinäkö oottii hengissä! Minä luulin että..". Itselle käy usein niin julkkisten kohdalla kuten äsken Itse asiassa kuultuna: Jacob Söderman -ohjelman aikana. Koska kuvittelin hänen kuolleen vuosia sitten aloin aprikoida millloinkahan se on nauhoitettu. Hämmästyin kun tuli "2019" lopussa. Wikipedian mukaan elossa on.

No itse asiassa Södermanin kohdalla minullekin kävi juuri noin, tai pikemminkin vain "ai jaa, tuokin elää vielä". En oikeastaan kuolleeksi ajatellut, mutta hän on pysynyt pitkään poissa julkisuudesta jäätyään eläkkeelle suurin piirten kai normaaliin aikaan. Monellehan julkisuudesta poistuminen tuntuu olevan niin kovin vaikeaa. Vanha ihminen kun poistuu julkisuudesta, niin aika oletettavaa on, että kunto on heikentynyt ja kuolo on lopulta kaikessa hiljaisuudessa korjannut. Vaikka nykyään kyllä lööppilehdet yleensä kertovat kuolemasta, vaikka ei kovin tunnettu olisikaan ollut.

[ROOSTER]

Liityn tähän Jacobin elossaolohämmästelijöihin. Tarkistin, ukko on vasta 81-vuotias, eli todennäköisesti vaikuttaa vielä yli kymmenen vuotta.

Päättelisin tuon luulon johtuvan siitä, että aktiiviaikoinaan oli usein julkisuudessa ja mielipiteensä olivat melko kärkeviä, ei mitään pyöristeltyjä, ja kun on taas tottunut tämänkaltaisten, kuten Donnerin, Tuomiojan tai Väyrysen, jakavan säännöllisesti mileipiteitään, niin "piilossaolo" tietysti automaattisesti tuo mieleen vaikean sairauden tai jopa menehtymisen.

Arvostan Södermania erityisesti siitä kun hän Kekkosen valtakaudella ehdotti koko presidentinviran lakkauttamista. Varmasti tiesi, että seurauksena on jonkinlainen disponibiliteetti.

[kertsi]

Kiitos, MrKAT.

[Kopek]

Kirjoittelen tätä Mariella -laivan käytävässä pöydän ääressä istuen 15 euron risteilyllä Tukholmaan. Nettiyhteys on huono ja katkeilee välillä. Hytissä se ei tunnu toimivan juuri lainkaan, joten tulin tänne ylemmäksi kirjoittamaan. Luin edellisiä viestejä ja liityn myötätuntoa osoittaneisiin esille tuodun tapauksen johdosta. Tämän tarkemmin en osaa viestiäni muotoilla, mutta kyllä minä aivan tosissani olen, eikä se, mitä seuraavaksi aion kirjoittaa, liity enää tähän asiaan paitsi siten, että ajatuksia heräsi.

Sitä, miten itse kukin erilaiset asiat kokee, eivät ulkopuoliset pysty tietämään. Jollekin jokin tapahtuma on musertava, ja jollekin toiselle se on "tällaista sattuu" -tyyppinen juttu, joka ei suuremmin hetkauta. Kuitenkin voi olla kyse muodollisesti katsoen samasta asiasta kuten esimerkisi oman vanhemman kuolemasta. Paljon taitaa riippua siitä, millaiset välit näihin ihmisiin on ollut.

Mikäli oikein muistan, Norma Bates on kuvaillut isäänsä tavalla, joka herättää kysymyksiä, mahtoiko hän surra paljonkin - tai ollenkaan -  kun hänen isänsä kuoli. Tämä on henkilökohtainen asia, joten en kysele tällaista. Tuleepahan vain tällaista mieleen, kun lukee juttuja ja muistelee samaa omalla kohdalla.

Omasta puolestani voin kertoa, että en tuntenut surua, kun vanhempani kuolivat. Äitini oli minulle läheisempi, joten häntä olisin voinut surrakin, mutta siinä vaiheessa, kun hän kuoli, minulla ei ollut jäljellä surua, mistä olisi ottanut. Olin joutunut tappamaan surun, ettei se olisi tappanut minua. Tätä on ehkä vaikea ulkopuolisen käsittää. Olin tehnyt itsestäni eräänlaisen tunne-elämältään rajoittuneen zombien.  Ainoastaan osa tunnerekisteristä oli enää olemassa. Säilyneisiin tunteisiin kuului sääli ja viha.

Liika sureminen oli alkanut aiheuttaa rytmihäiriöitä ja heikotustiloja eli aivan todellisia fyysisiä oireita. Niihin ei ollut muuta ratkaisua kuin tunteettomaksi itsensä pakottaminen. Äidiltäni tämä ei onnistunut, ja hän kuoli rytmihäiriöihin vain muutama vuosi vanhempana kuin minä olen nyt.

Vanhempieni ikäpolvi oli kasvatettu niin, että henkisiä heikkouksia ei voinut eikä saanut myöntää. Ei voinut valittaa, että stressi vaivaa, eikä voinut kertoa, että on masentunut. Isäni halveksi tämän tyyppisiä asenteita ja puhui masentuneeksi heittäytymisestä, mikä tarkoitti sitä, että masennusta ei ole olemassa, on vain laiskuutta ja heikkoutta, jota selitetään masennukseksi eli heittäydytään masentuneeksi.

Kun stressiä ja masennusta ja burn-outia ja mitä kaikkia niitä on, ei myönnä edes itselleen, eikä missään tapauksessa muille, eikä kirjoita edes päiväkirjaa, missä purkaisi asioita (minulle päiväkirja oli vaikeina vuosina tärkeä "psykoterapeutti"), kaikki kerääntyy ihmisen sisälle ja alkaa aiheuttaa fyysisiä oireita. Kun niidenkään todellisia syitä ei suostu myöntämään, eikä sopeuta elämäänsä vähemmän stressaavaksi, niin kuolemahan siitä tulee. Elimistö ei kestä loputonta stressiä.

Minulla tuo sopeuttaminen tarkoitti sitä, että pakotin itseni olemaan ajattelematta tiettyjä asioita ja aihepiiriä. Muutaman kuukauden kuluessa oireet helpottivat.

Kun oireet olivat pahimmillaan touko- kesäkuun vaihteessa, en pystynyt uimaan enkä edes kastelemaan naamaani veteen, koska kylmä vesi ja kasvojen upottaminen vaikuttaa sydämen lyöntitiheyteen ja käynnistää rytmihäiriöt, jos niihin on taipumusta. Loppukesällä pystyi jo varovasti uimaan, eli oireet olivat jo helpottaneet. Syksyllä aloin olla jo fyysisesti OK.

Jos vielä lopuksi palaan tähän hetkeen ja laivamatkaani, niin olen huonoin mahdollinen asiakas. En nimittäin käytä juurikaan rahaa laivalla (vaikka se nimenomaan on edullisten risteilyjen idea, eli saada ihmiset laivalle tuhlaamaan). Kuljetan mukana omia eväitä. Niitäkään ei taitaisi saada olla.

Vaikka minulla oli oma 1,5 litran vesipullo kassissa, jouduin silti varmuuden vuoksi ostamaan vettä. Ja vesi vasta kallista onkin. Se maksaa enemmän kuin "Mountain Dew" energiajuoma.

Puolen litran pullo vettä maksaa laivalla 1,90 euroa, jolloin puolentoista litran hinnaksi tulee 5,70 euroa. Kaupassa puolitoista litraa vettä maksaa alle euron, ja pullosta saa 40 euron pantin, jos palauttaa. Laivalla veden hinta on siis noin kymmenkertainen kaupan hintaan verrattuna.

Kuuden tölkin paketti energiajuomaa (0,44 litraa tölkki) maksaa laivalla 9,90 euroa, jolloin puolen litran hinnaksi tulee 1,875 euroa. Vesi on siis sitäkin kalliimpaa.

Onko korkea veden hinta piiloviesti siihen suuntaan, että ostakaa mieluummin alkoholia, eihän se ole kuin vähän kalliimpaa.

Mielessäni on ollut monenlaisia ajatuksia, joista olen ajatellut kirjoittaa, kunhan pääsen netin ääreen. Esimerkiksi erään asunnon avaimen hukkaaminen, mistä syystä yön viettäminen poikkeuksellisesti nuoremman tyttären luona Espoossa. Ja avaimen löytyminen kassin pohjalta seuraavana aamuna. Eli tällaista tavanomaista sekoilua.

Lippujen hintauudistusta tervehdin tyytyväisyydellä. On kummallista, että edes jokin asia on muuttunut parempaan suuntaan. 2,80 euroa Olarista Katajanokalle alkaa olla jo inhimillinen summa. Auton bensaankin jo menisi helposti saman verran. Ja pysäköinnin hinnoista ei kannata edes puhua. En juurikaan maksa pysäköimisestä, mutta kuluja tulee muuten.

Taidanpa lähteä nukkumaan. Onpas aikaa vierähtänyt.

[Juha]

Myöhänen rytmi taitaa olla päällä.

Itse miettinyt isänmaaillisuutta. Kun maataan puolustaa, ja on isänmaallinen, miten se näkyy?

Tuleeko käydä sotaa, tai valmistautua puolustamaan sotilaallisesti, kaupallisesti, ...? Kaupallisuudesta jos puhutaan, niin isänmaatai, tai isänmaan kansalaisia ei suojele kukaan, päinvastoin. Onko ajatus isänmaallisuudesta oikeastaan kommunistisen kalitainen mahdottomuus? Entä isänmaan luonto, ja elinolot? Rakentaminen?

Tässä ei tunnu täsmäävän oikein mikään, käytännössä.

[a4]

Ei käsitteet isänmaallisuus tai puolustaminen rajoitu pelkkään sotimiseen.
Noin kapeat määritelmät ajaisivat ihmiset jatkuvasti sotimaan keskenään.
Määrittele aluksi itsellesi mahdollisimman eheä käsitys isänmaallisuudesta ja puolustamisesta.
Niiden pohjalta on helpompi miettiä johdonmukaisempia jatkoajatuksia ja tarkempia määritelmiä.
Sama pätee muihinkin käsitteisiin ja niillä johdettuihin ajatuksiin joita käytät.
Asiaa helpotta jos pysyttäydyt sellaisissa yleiskielisissä käsitteissä ja lauseissa joita muutkin ymmärtävät ja käyttävät.
Voit silloin hyödyntää keskustelua ja lukemista eli toisten ihmisten ajattelua jopa tuhansien vuosien ajalta ja miljardien ihmisten tuottamana.

Jos jaksat paneutua asiaan, siitä tulee kuin pyörällä ajamisen taito ja pääset uusiin paikkoihin ja yhä kivuttomammin.
Toisten ajatusten seuraaminen on taksimatka ja niiden hyödyntäminen omassa ajattelussa ajokortti.
Voit huomata että meppi yrittää rakentaa rauhaa ja Suomea Brysselissä, kuluttaja-asiamies tai kaupan kassa rakentaa rauhaisaa Suomea omilla alueillaan..luonto, elinolot ja rakentaminen myös kytkeytyvät toisiinsa monilla tavoilla ja kaikkien ihmisten elämään jotain kautta.
Näitä monimutkaisia yhteyksiä voi tarkastella monesta näkökulmasta johdonmukaisten yleistysten avulla, hahmottamalla kokonaisuutta ja sen monia liikkuvia osia ja tasoja.

Voit myös läiskiä sanoja sinne tänne ja arpoa uusia.

[Hippi]

Kopekin edellä olevaan viestiin liittyen, itse olen ihmetellyt aina ihmisiä, jotka  suurin piirtein menettävät toimintakykynsä vanhempiensa kuoltua, monet joka viikkokausiksi.

Isäni kuoli pari päivää sen jälkeen, kun olin täyttänyt 17. Tulihan siinä itku, mutta sen jälkeen asia oli osaltani käsitelty. Muutaman viikon päästä alkoi koulussa uusi lukuvuosi ja kun eräät luokkakaverit kuulivat isäni kuolemasta, niin melkein tulivat silmille, että miten voin naureskella muiden kanssa ja pitää hauskaa. Olin ymmälläni. Mitä olisi pitänyt sitten tehdä?

Viisi vuotta myöhemmin kuoli äitini. Se oli minulle pikemminkin helpotus ja vapauttava kokemus. Pääsin vihdoin rakentamaan omaa elämääni pienen tyttäreni kanssa ilman, että kukaan sanoo, miten se on tehtävä. Siinä mielessä tuolla kuolemalla oli suuri merkitys minulle, mutta en tuntenut surua edes sen vertaa kuin isäni jälkeen.

Nuorempien tyttöjeni isän (ex-mieheni)  ennenaikainen, joskaan ei täysin odottamaton, kuolema kosketti melkoisesti, mutta enimmäkseen sydäntäni tässä raastoi nähdä, miten tytöt surivat. Surin siis toisten surua.

Varmaan kuulostaa kornilta, että olen surrut kissojeni jälkeen paljon enemmän kuin yhdenkään ihmisen jälkeen.

[a4]

Hipin mainio kirjoitus ja tarkemmin ajateltuna, kaikki palstan viestit, kertovat kuinka yksilöllisesti asioita koetaan.
Vaikka samaan hengenvetoon pitää toki todeta myös ihmisten käyttäytyvän sosiaalisina eläiminä melko rajallisesti ajattelevana ja toimivana massana, anteeksi yhteisönä, aika pitkälle samanhenkisesti ja kaavamaisesti.

Tai kuten populisti tiivistäisi: "Näin nämä asiat koetaan"

[Kopek]

Isäni kuoli pari päivää sen jälkeen, kun olin täyttänyt 17. Tulihan siinä itku, mutta sen jälkeen asia oli osaltani käsitelty. Muutaman viikon päästä alkoi koulussa uusi lukuvuosi ja kun eräät luokkakaverit kuulivat isäni kuolemasta, niin melkein tulivat silmille, että miten voin naureskella muiden kanssa ja pitää hauskaa. Olin ymmälläni. Mitä olisi pitänyt sitten tehdä?

Minulle taas eräs vanha koulukaveri, kun sattumalta tapasimme, sanoi iänikuisen "otan osaa" löpinän niin kuin asiassa olisi ollut jotain osan ottamista. Ärsytti, mutta en voinut näyttää sitä.

Kun eräiden kavereitteni (jotka ovat myös pikkuserkkujani) äiti kuoli jonkin aikaa ennen isääni (he olivat serkukset), asiasta ei puhuttu sanaakaan puolin eikä toisin. Eikä ole puhuttu tähän päivään mennessäkään. Tavallaan en edes "tiedä", että tuo henkilö on kuollut. Häntä ei vain enää ole kuviossa. Hän asui yhdessä aikuisten poikiensa kanssa. Perheen isä oli kuollut jo parikymmentä vuotta aikaisemmin. Tämä on yksi tapa hoitaa asiat. Täydellinen vaikeneminen. En edes tiedä, keitä tuon ihmisen hautajaisissa on ollut.

Niin karmeaa ja masentavaa kuin tällaisten asioiden ajatteleminen onkin, sitäkin on tullut mietittyä, millaisen sotkun minä jätän jälkeläisilleni täältä poistuessani. En pysty määräilemään haudan takaa, mitä asioille pitää tehdä, mutta nyt vielä eläessäni olen sanonut, että myykää kylmästi kaikki. Valokuvia voitte ottaa muistoksi, että tällaistakin tuo tyyppi puuhaili. Ainoastaan sitä toivoisin, että ns. henkinen perintöni eli kirjoitukseni ja piirrokseni ja suunnitelmani ja valokuvani säilyisivät, koska nehän eivät periaatteessa vie kohtuuttomasti tilaa. Mutta jos nekin tuhoutuvat, niin ne tuhoutuvat. Näin uskon tapahtuvan. Ei minusta jää mitään. En ole suurmies tai nero, jonka perintöä vaalittaisiin museoissa ja kokoelmissa.

Tietokoneiden levyillä on kaiken lisäksi kyseenalaista materiaalia, joka väkisin tulee tiedostoja selaavien nähtäviin. Se on vähän kiusallista. Pitäisikö se kaikki hävittää.

Ehkä nuorempi tyttäreni ymmärtäisi parhaiten asioiden päälle, koska hänelläkin on ollut ainakin jonkin verran vastaavaa. Ja Mensan jäsenenä eli aika nokkelana tyttönä hän on todennäköisesti nähnyt vilauksia myös minun materiaalistani käyttäessäni tietokonettani.

Kerran melko kauan sitten oli tapaus, jossa tyttäreni esitti valokuvia minulle ja äidilleen ja oliko paikalla vielä joku muu. Kuvat olivat pieninä tiedostokuvina ja suurenivat kuva kerrallaan katsellessa. Yhtäkkiä tyttäreni meni aivan paniikkiin ja alkoi sammuttaa tietokonetta. Hänen äitinsä ei tajunnut, mistä on kyse ja olisi halunnut jatkaa kuvien katsomista. Minä ymmärsin heti pikkukuvat nähdessäni, että nyt lopetetaan ja autoin tietokoneen sammuttamisessa ja huomion kiinnittämisessä muuhun. Tyttäreni selvästi tajusi, että minä olin tajunnut. Asiasta ei kuitenkaan koskaan puhuttu. Joka tapauksessa hän todennäköisesti tietää minun salaisuuksistani ja minä hänen. Ja asiassa on molemminpuolisen vaitiolon muuri. Ehkä hän siis olisi paras henkilö tutkimaan jälkeen jääneet tiedostoni. Voisinhan kirjoittaa testamentin, että tuhotkaa nuo, mutta voisitteko säästää edes tämän.

Jos palataan fiiliksiin ja päivän mietteisiin, niin kirjoittelen tätä paluumatkalla Tukholmasta. Kuljeskeluni kaupungissa oli kuin sokea hiiri olisi poukkoillut labyrintissä. Tätä on ehkä normaalilla suunnistustaidolla ja hahmotuskyvyllä ja havaintokyvyllä ja muistilla varustetun ihmisen vaikea kuvitella ja ymmärtää. Sekoiluani voisi verrata siihen, kun joku huumattu kiinalainen turisti pyörisi pari kolme tuntia Helsingissä Sokoksen ja Stockmannin ja Lasipalatsin ja Forumin kulmilla tajuamatta yhtään, missä mikäkin niistä on, ja missä hän itse on. Vuoron perään ikään kuin sumusta ilmestyisi Stockmann tai Sokos tai Forum tai Kampin keskus tai mikä milloinkin, jotka hän vahingossa "löytäisi" jo toisen tai kolmannen tai neljännen kerran. Hän kävisi samoissa paikoissa yhä uudestaan. Hänelle ei koko aikana muodostuisi alueesta mieleen minkäänlaista karttaa tai ajatusta siitä, miten rakennukset sijoittuvat toisiinsa nähden. Niitä vain tulisi jostakin vastaan, kun hän harhailisi. Tuollaista on minun harhailuni Tukholmassa. Rakennusten nimet vain eivät ole samat.

Kännykän navigaattorista on hyötyä, mutta se ei näytä kaikkien liikkeiden nimiä. Ja sitä paitsi unohdin laturin matkalta, joten kännykän akkua piti säästellä. Ostin Media Marktista latausjohdon, jolla voi ladata kännykkää tietokoneesta. Se oli siellä halvempi kuin esimerkiksi Clas Ohlssonilla. Asioin Media Marktissa yleensä Saksassa, harvemmin Ruotsissa. Olen käynyt Hanoissa sijaitsevassa Media Marktissakin. Siellä se oli luksuskauppa. Ostimme muistikortteja kännyköihin.

Yhdessä töppäilyn lajissa olen myös aika lahjakas. Nimittäin väärän vaatetuksen valitsemisessa erilaisiin tilanteisiin. Tällä kerralla lähdin helteeseen kävelemään pitkähihainen takki päällä. Olin onneksi sentään aavistanut, että voi tulla kuuma, joten takin alla oli lyhythihainen pusero. Mukanani oli Kampin K-Marketin pussi, johon panin takin jo 200 metriä käveltyäni. Ja niin jouduin raahaamaan tuota muovipussia koko päivän. Etsin kangaskasseja, jollaisen voisin vaihtaa tilalle, mutta en löytänyt. Tai löysin, mutta en uskaltanut ostaa, koska kassi olisi pitänyt pyytää myyjältä.

Yhtenä kaupungissa oleskelemista vaikeuttavana asiana mainitsen vielä älyttömän pelkuruuteni ja arkuuteni mahdollisen itsensä nolaamisen tai virheen tekemisen suhteen. Ah, miten kömpelösti ilmaisen asian.

En uskalla käytännössä mitään. Ei puhettakaan, että kävisin missään syömässä. Pelkkä Mäkkäristä tilaaminen on liian pelottavaa. Siinä voi töppäillä. Ruokakaupassa uskallan juuri ja juuri käydä, mutta sielläkin otan vain selkeästi hinnoiteltuja valmispakkauksia.

Clas Ohlsonista ostin pitkän harkinnan jälkeen reijityspihdit, koska ne olivat saman hintaiset kuin pieni ruuvimeisseli, joka olisi ajanut saman asian. Minun piti tehdä vyöhöni lisäreikä, koska housut tahtoivat pudota jalasta. Olen tainnut vähän hoikistua. Pihtien ostaminen oli jännittävä tapahtuma. Ymmärsin hyvällä tuurilla juuri ja juuri, että myyjä kysyi, onko minulla jäsenkortti. Mumisin ensiksi jotain kieltävää, mutta sitten muistin, että onhan minulla ja ojensin kortin myyjälle. Sen jälkeen maksoin maksukortilla. Ei jäsenkortista tainnut olla mitään hyötyä, mutta olin tyytyväinen, että olin ymmärtänyt, mistä on kyse. Ajattelin, luulikohan myyjä minua ruotsalaiseksi. Panin kortit ja kuitit kukkarooni ja kukkaron taskuuni ja poistuin tyytyväisenä kaupasta... kunnes huomasin, että eihän minulla ole niitä pihtejä. Olin unohtanut ne kassapöydälle keskittyessäni maksamiseen. Onneksi pihtejä ei ollut vielä kukaan ottanut, joten sain ne. Tuollainen taitaa olla tyypillinen ADHD-oire. Ajatuksissa voi olla vain yksi asia kerrallaan, ja uusi ajatus syrjäyttää vanhan täydellisesti ja välittömästi. Tästä seuraa unohtamisia. On pannut jonkin esineen jonnekin viisi sekuntia aikaisemmin, eikä ole enää mitään tietoa tai muistikuvaa, missä se voisi olla.

Kun olin ostanut pihdit, en tiennyt, missä tekisin homman. Lopulta hiivin parkkihalliin, jossa irrotin vyön housuistani ja kaivoin pihdit muovikassista. Jos joku olisi katsellut valvontakameraa, hän olisi ihmetellyt, onko tuo tyyppi autovaras vai joku perverssi, joka alkaa riisua housujaan. No, en minä niitä riisunut. Riitti, että vyön irrotti. Ja pihdeillä tuli helposti uusi reikä. Eli vyö takaisin kiinni ja menoksi ennen kuin vartijoita ilmestyy paikalle.

Eiköhän tämä riitä päivän tunnelmiksi.

[a4]

Muutama haja-ajatus edellisestä:

Filosofisesti olisi hieno saavutus kyetä ajattelemaan tyynesti ihan mitä tahansa, jopa kaikkein kauhistuttavimpia asioita.
Näkisin tieteellisen maailmankuvan ja metodin olevan lupaavin ehdokas tämän mielentilan saavuttamiseksi.

Yksi kokemuksellinen ääripää voisi olla pienimpienkin arkisten asioiden loputon jännittävyys.
Toinen voisi olla kylmä laskelmoivuus.
Optimi voisi olla näiden tilojen tahdonalainen joustava hyödyntäminen kulloisenkin tilanteen mukaan.
Heittäytyminen ja hallinta. Taitoja kummatkin. Muistuttaa tekniikan hallitsevan taiteilijan improvisointikykyä.

[Kopek]

Muutama haja-ajatus edellisestä:

Filosofisesti olisi hieno saavutus kyetä ajattelemaan tyynesti ihan mitä tahansa, jopa kaikkein kauhistuttavimpia asioita.
Näkisin tieteellisen maailmankuvan ja metodin olevan lupaavin ehdokas tämän mielentilan saavuttamiseksi.

Radiossa oli muutama päivä sitten ohjelma, jossa haastateltiin filosofia, joka kertoi ajatussuunnasta ja filosofeista, joiden mielestä mielenrauha pystytään saavuttamaan eräänlaisen ajattelutekniikan avulla. Lopputulos on se, että mikään asia ei stressaa, vaan asiat otetaan asioina, eli tällaista sattuu. Ilmöitä ei arvoteta.

Luulisi, että tuollainen on aika vaikeata. Kun halvaantuu tai saa aivomman tai kun lapsi kuolee tai mitä kaikkea kauheata voikaan tapahtua, niin miten tuollaiseen voi suhtautua filosofisen tyynesti, että no mitäs tässä hötkyilemään, kaikenlaista sattuu, ne ovat vain tapahtumia. 

Olisikohan tuo filosofi ollut Frank Martela.

Tuolla Martelalla muuten on poikkeuksellinen tapa puhua. Hän sanoo sanan "tavan" keskellä puhettaan vähän väliä, ja puhe on muuten epäselvää ja hyvin nopeaa.

Kun ostin auton Lapista huhtikuussa 2014, kuuntelin sieltä ajellessani radiota, jossa haastateltiin jotain Yhdysvalloista Suomeen tullutta tiedemiestä. Tuolla miehellä oli samanlainen tapa puhua, ja koska en kenelläkään muulla kuullut vastaavaa, veikkaan, että haastateltu oli tuolloinkin Martela. Täysin käsittämätön puhetyyli.

Erilaisia puheessa esiintyviä häiritseviä tapoja on muitakin. Yksi yleisimmistä on niinkuttaminen, mitä on sietämätöntä kuunnella. Toinen on tekonauru, jota puhuja viljelee puheensa keskellä. Roman Shatz on yksi tällainen tekonauraja, mutta hän on vähentänyt sitä. Eräänä päivänä radiossa haastateltiin nuorta miestä, joka oli asunut neljä vuotta Los Angelesissa ja olin tullut Suomeen. Tyyppi oli aivan mahdoton tekonauraja. 

Päivän mietteistä sen verran, että merellä ollaan edelleen (klo. 11:06), vaikka laivan piti olla satamassa klo 10:10. Kun minä lähden julkisiin kulkuneuvoihin, tapahtuu usein jotain poikkeuksellista. Juna törmää hirvilaumaan ja laivaan tulee tekninen vika ja se myöhästyy. No, ei se mitään. Toivon vain, ettei lentokoneisiin tule ongelmia, kun matkustan niillä.

[Xantippa]

Minä kieltämättä hämmästelen vähän sitä, että on hämmästeltävää siinä, että joku ottaa vakavasti vanhempiensa kuoleman

On olemassa kuulemma perheitä, joissa lapsilla ja vanhemmilla on hyvä, syvällinen suhde ja vanhemman poistuessa lapselle iästä riippumatta tulee suuri turvattomuuden ja menetyksen tunne. Jopa niin suuri, että se lamauttaa.

T: Xante

[Hippi]

Jonkin verran tunnistan itseäni tuosta, mitä Kopek kertoi edellä, vaikka en sitä mitenkään tietoisesti ole valinnut toimintatavakseni. En kyllä osaa sanoa, miten romahtaisin lapseni kuolemasta. Ei noita asioita voi oikein ennalta suunnitella.

Asioita vaan tapahtuu ja niiden kanssa on tultava toimeen, ja jos joku on huonosti, niin on tehtävä se mihin rahkeet riittää.

Tuosta vanhempien kuolemasta vielä. Xante mainitsee "iästä riippumatta" voi tulla turvattomuuden tunne. Tämä johti ajattelemaan, että juurikin nuorena vanhempansa menettäneet, joita tunnen useitakin, siitä kävelevät yli paljon helpommin kuin ne, jotka itse alkavat olla myöhemmällä keski-iällä vanhemman kuollessa. Voisiko olla, että noilla vanhemmilla on lapsi-vanhempi suhde muuttunut enemmän ystävyydeksi? Rakkaan ystävän menettäminen voi tuossa riipaista pahemmin.

Jossain määrin en pidä lapsi-vanhempi suhdetta lapsen näkökulmasta katsottuna mitenkään ainutlaatuisen läheisenä. Saattaa olla, että tämä sitten johtuu vain siitä, että omat kokemukseni ovat sellaisia kuin ovat 

[Amore]

Kun tulin töistä kotiin, menin ensimmäiseksi parvekkeelle kastelemaan auringonpaisteessa nuokkuvia kasvejani. Samalla tuli vilkaistua pihalle, jossa alapuolellani on pieni nurmipläntti. Yllättäen en nähnytkään nurmesta juuri mitään, vaan kaksi viltillä makoilevaa lähiövalasta. Paitsi, ettei oltu lähiössä, vaan kaupunkipihalla. Täytyy sanoa, että pariskunta oli aika järkyttävä näky. En noin yleisesti ottaen välitä, jos ihmiset ovat läskejä, mutta huomasin järkyttyväni kun valtavat läskikasat ovat rantautuneet paikalle, jossa normaalisti on vain nurmikkoa. Pihallamme ei juuri koskaan käy kukaan makailemassa. Pariskunta todella täytti olemuksillaan koko pihan.