Mitä pahuus just sulle merkitsee?

[-:)lauri]

Tässä ketjussa olisi tarkoitus pohtia ja puntaroida pahuutta, kukin parhaaksi tulokulmaksi katsomallaan tavalla.

Tämäkin on täällä henkisyys puollella koska täällä on tuo viestien filosofia yhtenä attribuuttina enkä ole täysin varma, minne tämäkään tekeleeni sopisi. Tämä kyllä sopisi hyvin niin yhteiskuntaosion alle kuin ihmisen elämä -osion alle kuin ehkä tiedeaiheittenkin alle tai sitten vain päiväkirjaosastolle. Mutta koska pahuus on mielestäni koko ajan vain ajankohtaisempi aihe, siitä olisi hyvä voida keskustela myös täällä jossain julkisellakin puolella.


Alla oleva lähes kaikki pakkomielteen ihanteet ylittävä viestitykitykseni on oma yhteenvetoni tuoreen taidekokemukseni inspiroimana käsitykseni aiheesta ja olen nyt käynyt muutaman tunnin neuvonpitoa aiheesta ChatGPT:n kanssa kyetäkseni sanallistamaan fiiliksiäni aiheesta edes jotenkin "ymmärrettävällä" tavalla. Näissä viesteissä siis minun mielestäni tärkeät tulokulmat aiheeseen. Ne eivät ole varmasti ainoat tai edes oikeat, joten kritiikkiä otetaan ilomielin vastaan, niiltä osin kuin katsotte minun syyllistyvän siihen itseensä.

Jaon pohdintani useampaan viestiin, jotta esittelemiäni tulokulmia aiheeseen voisi käsitellä sitten vaikka erikseen, jos siltä tuntuu.


Abstraktini

Pahuuden käsite on syvällisesti subjektiivinen ja kulttuurisidonnainen. Tämän olemme nähneet monien eri yhteiskuntien ja aikakausien läpi - pahuus voi olla yhtä lailla osa katu-uskottavaa arjen elämistä tai byrokraattista rutiinia kuin se voi kummuta henkilökohtaisista uskomuksista tai sosiaalisista normeista.

Länsimaisessa kulttuurissa pahuus on usein kuvattu moraalisen lain rikkomisena, kun taas esimerkiksi taoismissa se nähdään tasapainon häiriönä yin ja yangin välillä. Intiaanikulttuureissa pahuus voi ilmetä harmonian rikkoutumisena, ja islamilaisessa kulttuurissa jumalan sana rikkomisena, mikä osoittaa, että hyvän ja pahan välinen raja on kaikkea muuta kuin absoluuttinen.

Eichmannin tapaus ja "pahuuden banaliteetti" haastavat meidät pohtimaan, kuinka tavalliset ihmiset voivat tulla osaksi suuria vääryyksiä. Se muistuttaa meitä siitä, että pahuus ei välttämättä ole vain selkeästi tunnistettavissa oleva julmuus, vaan se voi ilmetä myös arkipäiväisessä kuuliaisuudessa ja näennäisessä normaaliudessa.

Nykyajan tekoäly- ja automaatioesimerkit osoittavat, kuinka modernit teknologiat voivat edistää pahuuden uusia muotoja - etenkin kun ne syrjäyttävät inhimilliset näkökulmat tai vahvistavat ennakkoluuloja ilman selkeää moraalista ohjausta.

Pahuuden moninaisuuden takia meidän on tarkasteltava aihetta monipuolisesti ja ikävä kyllä myös ristiriitaisesti, jotta saisimme objektiivisemman käsityksen siitä. Meidän on toisin sanoen kyseenalaistettava omia ennakkokäsityksiämme ja avattava mielimme ymmärtämään, että erilaiset niin yksilölliset kuin mikro- ja makrokulttuuriset taustat vaikuttavat syvästi siihen, miten hyvyys ja pahuus määritellään. Nähdäkseni jollain tällaisella paletilla olisi mahdollista rakentaa ymmärrystä ja empatiaa, joka on välttämätöntä, jotta sivilisaatiollamme olisi edes teoriassa tulevaisuutta.

Jokainen kulttuuri, jokainen aikakausi ja jokainen teknologia tarjoaa enemmän tai vähemmän ainutlaatuisen näkökulman pahuuteen - ja jokainen näistä näkökulmista on arvokas, kun pyrimme muodostamaan oikean kuvan siitä, mitä pahuus todella on ja miten sitä voidaan ehkäistä ja käsitellä.

[-:)lauri]

Pahuuden subjektiivisuus

Pahuus yksilötasolla

Käsitteen subjektiivisuudesta kertoo mielestäni sellainen oma kokemukseni, että tasapainottelu on vaikeaa rajalla, joka määräytyy soveliaan ymmärtämisen ja liiallisen ymmärtämisen välillä. On ikään kuin lajityypillisesti yhtälailla pahaa, jos ymmärtämisessään ali suoriutuu tai yli suoriutuu. Eli missä määrin tulee yrittää ymmärtää itselleen vieraita konsepteja, niiden rajoja, niiden sijaintia arvokartalla tai niiden puutteita määritellessämme pahuutta ja missä vaiheessa enempään ymmärtämiseen pyrkiminen muuttuu pahuudeksi jo itsessään?

Esimerkiksi, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien aivot, eivät ole aina heidän omassa kontrollissaan. Kun aivonsa päättävät ryhtyä reagoimaan tavalla tai toisella, he voivat vain yrittää selviytyä seurauksista - olivat ne sitten miellyttäviä tai kivuliaita. Tämä ymmärrys aivojen autonomiasta - että ne toimivat tavoin, joita emme voi täysin hallita - on rinnastettavissa nähdäkseni myös identiteettikysymyksiin.

Ottakaamme vaikkapa perinteiset sukupuolikäsitykset. Jos on kasvanut yhteisössä, jossa lämpö ja turvallisuus on voimakkaasti ehdollistettu niiden varaan, kaikki perinteisiä sukupuolikäsityksiä väheksyvä ja pilkkaava puhe voi tuntua täysin kohtuuttomalta vihapuheelta.

Tai vaikkapa sukupuoli-identiteetti. Jotkut ihmiset kokevat syvää ristiriitaa biologisen sukupuolensa ja kokemansa sukupuoli-identiteetin välillä. Tämä ristiriita tuskin on valinta sen enempää kuin perinteisiä sukupuolikäsityksien ajatteleminen pelkällä lämmöllä tai mielialahäiriöt. Kaikki ovat esimerkkejä siitä, kuinka syvästi aivomme ja psykologiamme voivat vaikuttaa kokemukseemme maailmasta - ja kuinka vähän meillä on niitä kohtaan valtaa.

Pahuus mikrokulttuurisella tasolla

Mikrokulttuurit, kuten työpaikkayhteisöt, harrastusryhmät tai verkkoyhteisöt, voivat myös kehittää omat käsityksensä pahuudesta, jotka heijastavat niiden sisäisiä arvoja ja normeja. Esimerkiksi tietyssä työyhteisössä voi vallita käsitys, että kilpailuhenkisyys on hyve, kun taas toisessa se saatetaan nähdä itsekkyyden ja pahuuden ilmentymänä. Samoin verkkoyhteisöissä tietyt sanavalinnat, aiheet tai niiden käsittelytavat saattavat nousta tabuiksi, ja niiden käyttöä voidaan pitää pahana tai sopimattomana.

Nämä mikrokulttuurit muodostavat monimutkaisia sosiaalisia verkostoja, joissa pahuuden ja hyvyyden määritelmät voivat vaihdella suuresti ja olla ristiriidassa laajempien kulttuuristen normien kanssa. Tämän seurauksena yksilöt saattavat kohdata moraalisia ristiriitoja, kun he liikkuvat eri ihmisten, kulttuuristen ja mikrokulttuuristen kontekstien välillä.

Pahuus kulttuurisella tasolla

Islamilainen yhteiskunta - pahuuden islamilainen määritelmä
Islamilaisissa kulttuureissa, joissa islam on vallitseva uskonto, pahuus liittyy tiiviisti syntien tekemiseen ja Allahin asettamien kieltojen rikkomiseen.

Länsimainen yhteiskunta - pahuuden kristillinen määritelmä
Länsimaissa, joissa kristinusko on ollut vallitseva uskonto, pahuus on usein yhdistetty syntiin ja moraalisen lain rikkomiseen.

Itämainen yhteiskunta - Taoismin näkemys
Itämaisessa yhteiskunnassa esimerkiksi taoismissa, joka on yksi kiinalaisen filosofian haaroista, pahuuden käsitettä ei usein nähdä yhtä dualistisesti kuin länsimaisessa ajattelussa. Taoismi korostaa yin ja yang -elementtien tasapainoa, ja sen mukaan kaikessa negatiivisessakin voi olla positiivisen alku. Pahuus ja hyvyys ovat osa universaalia harmoniaa, ja ne tasapainottavat toisiaan. Tässä kulttuurissa pahuutta ei välttämättä nähdä absoluuttisena, vaan jotakin, joka on ymmärrettävä suhteessa kokonaisuuteen.

Intiaanikulttuurit - hyvän ja pahan integraatio
Monet alkuperäiskansojen, kuten Pohjois-Amerikan intiaanien uskomukset eivät erittele hyvää ja pahaa niin selvästi kuin esimerkiksi abrahamilaiset uskonnot. Näissä kulttuureissa luonnon ja henkimaailman voimien välinen vuoropuhelu on tärkeä, ja "pahuus" voi olla ymmärretty osana luonnollista tasapainoa ja sitä, miten yksilöt suhtautuvat ympäristöönsä ja toisiinsa. Pahuus voi ilmetä, jos harmonia rikkoontuu, mutta se ei ole erillinen, ulkoinen voima.

Moderni yhteiskunta - sekulaarit näkemykset
Nykyajan sekulaarissa yhteiskunnassa, jossa monikulttuurisuus ja globaalit vaikutteet ovat voimakkaita, pahuuden määritelmät ovat entistä monimuotoisempia. Esimerkiksi, korruptio, ihmisoikeusrikkomukset ja ympäristön tuhoaminen voidaan nähdä pahuuden nykyaikaisina ilmentyminä. Tässä kontekstissa pahuus liitetään usein valtaan, itsekkyyteen ja yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen, poiketen perinteisistä uskonnollisista määritelmistä.

Yleistäminen ja pohdinta

Edelliset tarkastelut osoittavat, että pahuuden käsite on syvästi subjektiivinen ja kulttuurisidonnainen. Kansainvälisten ja monikulttuuristen esimerkkien valossa näemme, että pahuuden määritelmiä ei voida yksinkertaistaa eikä yleistää ilman, että menetetään merkittävä osa niiden kulttuurisesta ja kontekstuaalisesta syvyydestä.

Lisäksi mikrokulttuurien tarkastelu tuo esiin, kuinka pahuus voi ilmetä ja määrittyä eri tavoin jopa saman laajemman kulttuurin sisällä, riippuen yksilöiden sosiaalisista verkostoista ja toimintaympäristöistä. Tämä moninaisuus ja ristiriitaisuus ehdottavat, että pahuuden käsitettä tulisi lähestyä dialogin ja jatkuvan tarkastelun kautta, jotta voimme ymmärtää sen kaikki ulottuvuudet ja vaikutukset yhteiskunnassa.

Näin ollen, pahuuden ymmärtäminen vaatii meiltä monipuolisten perspektiivien hyväksymistä ja integrointia – käyttäen ehkä jopa ristiriitaisilta vaikuttavia määritelmiä – jotta voimme saavuttaa kattavamman käsityksen siitä, miten erilaiset kulttuuriset, mikrokulttuuriset ja yksilölliset kontekstit muokkaavat käsityksiämme pahuudesta. Tämä monitahoinen lähestymistapa auttaa rakentamaan ymmärrystä, tai jos ei sitä, niin ainakin parempaa sietokykyä internetissä.

[-:)lauri]

Eichmann ja pahuuden banaliteetti

Stefano Massinin näytelmässä Eichmann - mistä yö alkaa, joka on saanut vaikutteita Hannah Arendtin "pahuuden banaliteetti" -käsitteestä, Eichmann esitetään pelottavan tavallisena ihmisenä, ei hirviönä. Näytelmä, jonka on ohjannut Kari Paukkunen ja jossa Seela Sella ja Timo Torikka esittävät Arendtin ja Eichmannin rooleja, rakentaa kuvaa Eichmannista askel askeleelta. Hän on kuvattu keskinkertaiseksi ja opportunistiseksi yhteiskunnalliseksi kiipijäksi, mikä herättää häiritsevän mahdollisuuden: Eichmann ei olekaan hirviö, vaan pelottavan normaali mies.

Tämä näkemys avaa uuden tavan ymmärtää pahuutta. Arendtin teorian mukaan Eichmann ei toiminut pahantahtoisuudesta, vaan noudatti sokeasti käskyjä, jotka johtivat kammottaviin tekoihin. Tämä korostaa, kuinka pahuus voi ilmetä tavallisen ihmisen kapeakatseisuudessa ja miten yksilö voi tulla osaksi pahuuden koneistoa huomaamattaan. Eichmannin tapaus muistuttaa meitä siitä, että pahuus voi olla arkipäiväistä ja se voi kätkeytyä byrokraattisen kuuliaisuuden ja sosiaalisen nousun halun taakse.


Pahuuden banaliteetti
Termi "pahuuden banaliteetti" (banality of evil) on peräisin Hannah Arendtin teokselta "Eichmann in Jerusalem: A Report on the Banality of Evil" (1963), jossa hän raportoi Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Jerusalemissa. Eichmann oli natsi-Saksan virkamies, joka tunnettiin yhtenä juutalaisten joukkotuhon keskeisistä organisaattoreista toisen maailmansodan aikana.


Pahuuden Arkipäiväisyys
Arendt korostaa, että pahuus ei aina ole ilmeistä eikä sitä tehdä aina tietoisesti pahaa tarkoittavien suunnitelmien puitteissa. Pahuus voi ilmetä byrokraattisena rutiinina, jossa yksittäiset toimijat voivat päästä eroon henkilökohtaisesta vastuusta. Tämä tekee pahuudesta "banalin", arkisen: se ei ole yksinomaan sadististen mielipuolien tekosia, vaan se voi syntyä tavallisten ihmisten toiminnasta tietyissä olosuhteissa.

Sovellus ja Merkitys

Pahuuden banaliteetin käsite laittaa pohtimaan, kuinka yhteiskunnalliset rakenteet ja hierarkiat voivat mahdollistaa pahuuden tekoja "normaalissa" toiminnassa. Se pakottaa miettimään moraalin, vastuun ja tottelevaisuuden rajoja. Arendtin ajatukset muistuttavat meitä siitä, että pahuuteen osallistuminen ei aina vaadi pahantahtoisuutta, vaan voi syntyä myös ajattelemattomuudesta ja passiivisuudesta kriittisten kysymysten edessä.

Tämä konsepti on erityisen tärkeä nykyaikana, kun mietitään esimerkiksi sotilaiden, poliisien ja muiden valta-asemissa olevien toimintaa sekä laajemmin sitä, kuinka tavalliset ihmiset suhtautuvat esimerkiksi pakolaiskriisiin, ympäristökatastrofeihin tai talouskriiseihin. Arendtin teoria tarjoaa välineen ymmärtää, kuinka "normaalit" ihmiset voivat osallistua epäinhimillisiin toimiin ja korostaa kriittisen ajattelun ja moraalisen vastuun merkitystä jokapäiväisessä elämässä.

Vikassa lauseessa normaali on lainausmerkeissä siksi, että ehkä meille nykyään tarjolla oleva makrokulttuurimme ja/tai mikrokulttuurimmme eivät onnistu kasvattamaan meistä lainkaan normaaleita kun ryhdymme käyttäytymään lajityypillisyytemme vastaisesti ja suoraan sanottuna evolutiivisesti ajatellen erittäin typerästi.

[-:)lauri]

Kasvoton pahuus ja auktoriteetti historiassa

Pahuus voi ilmetä myös kasvottomana, kun yksilöt toimivat auktoriteettien painostuksen alla. Kun ihmiset uskovat, että "muut ovat jo päättäneet", ja heidän täytyy vain selviytyä, moraalinen vastuu hämärtyy. Pahinta on, kun auktoriteetti on kasvoton ja määräykset tuntuvat välttämättömiltä - tämä voi johtaa siihen, että hyvät ihmiset tekevät pahoja tekoja.

Historiassa Kasvotonta auktoriteettia edustivat siis nyt ainakin Neuvostoliiton valtiokoneisto ja sen byrokraattinen järjestelmä sekä Natsi-Saksan Gestapo ja laajemmin natsipuolueen ideologia.

Neuvostoliiton koneisto
1930-luvun suuret puhdistukset, joissa miljoonia ihmisiä vangittiin, karkotettiin tai teloitettiin usein vain epämääräisten ja laajalti tulkittavien syytösten perusteella, kuten "kansanvihollisuus". Tässä kontekstissa auktoriteetti oli kasvoton: yksilöt eivät usein tienneet, miksi heidät oli valittu uhreiksi, ja päätökset tehtiin korkealla tasolla ilman selkeitä syy-seuraussuhteita.

Natsi-Saksan koneisto
Gestapon toiminta oli kasvoton auktoriteetti parhaimmillaan: heidän vakoiluverkostonsa ja terrorinsa ulottuivat kaikkialle, ja ihmiset saattoivat joutua kiinniotetuiksi ja pahoinpidellyiksi ilman mitään henkilökohtaista kontaktia syyttäjään. Gestapo operoi usein nimettömien vihjeiden ja salaisen tiedonkeruun avulla, mikä loi pelon ilmapiirin.


Kasvoton pahuus ja auktoriteetti nykyaikana

Nykyajan esimerkkeinä ihmisten ja algoritmien ylläpitämä vihapuhe sosiaalisessa mediassa tai automaatio ja tekoälypohjaiset järjestelmät työpaikoilla.

Sosiaalisen median alustat
Kuten Twitter ja Facebook, käyttävät monimutkaisia algoritmeja sisällön suodattamiseen ja esittämiseen. Tämä voi luoda "kaikukammioita", missä vihapuhe ja väärät tiedot leviävät laajasti. Käyttäjät voivat kokea painetta toistaa ja levittää äärimmäisiä mielipiteitä, vaikka ne eivät suoraan vastaa heidän omia käsityksiään – toiminta ohjautuu kasvottoman auktoriteetin, algoritmin, ohjaamana.

Tekoäly ja automaatio
Monissa yrityksissä tekoäly ja automatisoidut järjestelmät tekevät päätöksiä, jotka vaikuttavat työntekijöiden arkeen ja uramahdollisuuksiin – esimerkiksi työvuorojen määräytyminen tai suoritusarviot voivat perustua algoritmeihin, joihin työntekijöillä on vähän vaikutusmahdollisuuksia. Nämä järjestelmät toimivat ilman inhimillistä kosketusta, ja niiden päätöksiä voi olla vaikea ymmärtää tai haastaa.

[-:)lauri]

Pakko

Esimerkiksi nyt hallituksemme ja status quo poliittisessa julkisessa puheessa hallituksemme tekemistä leikkauksista: "Eivät leikkaustoimet tietenkään hyviltä tunnu kenestäkään, mutta koska edeltävät hallitukset, nyt on pakko".

Pakko antaa useimmille ihmisille itselleen oikeudenmukaisuudeksi kokemansa oikeuden vetäytyä tekojensa vastuusta. Pakko on kuitenkin vain illuusio, kuten Kari Enqvist sen kolumnissaan osuvasti ilmaisi: " Tunnetusti pakko on vain kuolla. Kaikelle muulle löytyy aina vaihtoehtoja."

[-:)lauri]

Tekoäly ja pahuus

Samankaltaista kasvotonta pahuutta kuten edellä voi esiintyä myös tekoälyssä. Tekoälyn vaarallisuus ei perustu niinkään tekoälyn haluun vahingoittaa, vaan siihen, että inhimillinen elämä ja oikeudet ovat sille samalla tavalla merkityksettömiä kuin ihmiselle miljoonat bakteeri kämmenselällään. Kun tekoäly menee pesemään kätensä, miljoonat ihmiset hukkuvat.

Koska tekoäly toimii ohjelmointinsa mukaisesti ilman moraalista harkintaa, se voi aiheuttaa suurta vahinkoa oli se sitten liian älykäs tai liian tyhmä ihan inhimillisistäkin syistä. Eli tekoälyn varallisuus ei sisälly pelkästään siihen, että sen "mentaalinen" ali- tai ylivertaisuus tekisi ihmiset sille näkymättömiksi vaan siihen, että sitä käyttää ainakin vielä toistaiseksi pelottavan tavalliset, jotka sen enempää seurauksia pohtimatta näkevät opportunistisesti vain keinon maksimoida voittonsa.

Muutamia esimerkkiä automaatioon ja tekoälyyn liittyvästä päätöksenteosta, joissa ei olla ajateltu asiaa loppuun asti, mutta jotka ovat enemmän tai vähemmän ongelmia jo nyt.

Rekrytointialgoritmit:

Kuvaus:
Monet suuryritykset käyttävät tekoälyä avustamaan rekrytoinnissa skannaamalla ansioluetteloita ja hakemuksia tiettyjen avainsanojen ja kriteerien perusteella. Vaikka tämä tehostaa hakuprosessia, se voi myös syrjiä niitä hakijoita, jotka eivät osaa optimoida ansioluetteloaan tekoälyn "toivomalla" tavalla tai joiden kokemus ei ole standardimuodossa.

Inhimilliset seikat
Tällaiset järjestelmät eivät ymmärrä kontekstia eivätkä osaa arvostaa epätyypillisiä urapolkuja tai luovia ratkaisuja, jotka eivät välity pelkkien avainsanojen kautta.

Luottopistejärjestelmät:

Kuvaus
Pankit ja lainanantajat käyttävät automatisoituja järjestelmiä arvioidakseen asiakkaan luottokelpoisuutta. Nämä järjestelmät voivat perustua monimutkaisiin algoritmeihin, jotka käsittelevät taloudellista dataa.

Inhimilliset seikat
Joskus nämä järjestelmät voivat johtaa epäoikeudenmukaisiin tuloksiin, kuten kun ne rankaisevat ihmisiä taloudellisista vaikeuksista, jotka eivät ole heidän syytään (esim. sairastuminen tai yrityksen konkurssi pandemian aikana).

Poliisivoimien ennakoiva profilointi

Kuvaus
Joissakin kaupungeissa on käytetty tekoälyä rikollisuuden ennustamiseen analysoimalla suuria määriä dataa ja tunnistamalla potentiaalisia rikollisuuden hot spot -alueita.

Inhimilliset seikat
Tämä voi johtaa vahingolliseen profilointiin ja itseään toteuttaviin ennusteisiin, kun tietyt yhteisöt tai alueet leimataan rikollisiksi, mikä vaikuttaa poliisin toimintaan näillä alueilla.

Sosiaalinen Oikeudenmukaisuus ja Algoritminen Vinouma

Kuvaus
Tekoälyä käytetään joskus moderoimaan keskusteluja verkossa tai ennustamaan käyttäjien käyttäytymistä. Tämä voi johtaa algoritmisesti vinoutuneisiin päätöksiin, jotka syrjivät tiettyjä ryhmiä tai ääniä.

Inhimilliset seikat
Esimerkiksi algoritmit, jotka moderoivat vihapuhetta, voivat väärin tunnistaa tietyn slangin tai murteen "aggressiiviseksi" puheeksi, mikä johtaa epäreiluun kohteluun.

Automaattiset Valvontajärjestelmät:

Kuvaus
Valvontakameroiden ja muiden sensoreiden avulla kerättyä dataa voidaan käyttää ihmisten liikkeiden ja toiminnan valvomiseen ilman heidän suostumustaan.

Inhimilliset seikat
Tällaiset järjestelmät voivat rikkoa yksityisyydensuojaa ja luoda orwellilaisen valvontayhteiskunnan, jossa kansalaiset tuntevat olevansa jatkuvasti tarkkailun alla, vaikuttaen heidän vapautensa ja perusoikeuksiensa toteutumiseen.

Nämä esimerkit ovat nyt ainakin oma tulokulmansa siihen, miten tekoäly ja automaatio voivat unohtaa inhimilliset seikat ja johtaa kasvottoman pahuuden ilmentymiin nyky-yhteiskunnassa.

Alla waltava tekstiseinä pahuudesta, jolla yritän jäsennellä omaa näkemystäni siitä. Jaan sen useampaan viestiin, jos vaikka niin olisi helpompi jakaa tutustumisensa osiin ja käsitellä vain itselleen lähemmin mietteitä herättävää osa-aluetta pahuudesta.

[a4]

Ensimmäinen ajatukseni oli että pahuus on yksilöllisesti koettunakin yhteisöllinen ja vanhahtava käsite.
Päivittäisin pahuuden bugiksi.

[Norma Bates]

Näen pahuutena tahallisen satuttamisen, tuhoamisen, pilaamisen.

Ongelmaksi muodostuu se, että mites sitten kun ihminen ei pyri pahuuttaan tekemään pahaa, vaan tekee sitä koska ei näe muitakaan vaihtoehtoja, ei tiedä paremmasta, tai on muuten vaan ihan helvetin tyhmä. Luonnonsuojeluorientoituneena mieleeni tulee aina dokumentti jossa oltiin jossain Indonesian viidakossa missä paikalliset miehet kaatoivat viidakkoa sen minkä ehtivät, ja länkkäri haastatteli heitä että miten käy tulevien sukupolvien sitten kun olette kaataneet kaikki puut. Ja miehet vaan naureskelivat niin että hampaat heiluivat. Siinä kohdin minulle iski ikävä kyllä vihantunne. Vaikka ymmärrän että he ajattelevat vain sitä nykyhetkeä ja perhettään, ja naureskelu voi johtua hämmentymisestä. Kun joku asia menee yli ihmisen hilseen, naurua riittää jos hän on aasialainen tai neuropoikkeava.

Ja tietenkin pahaa tehdä muutenkin hyvää hyvyyttään. Kuten nyt vaikka lasten silpominen. "Kun ei se muuten pääse naimisiin."

Joskus vaan tuntuu siltä että olisi parempi että tulisi joku ulkopuolinen taho vaikka avaruudesta ja pyyhkäisisi sanotaan nyt vaikka 9/10 ihmiskunnasta olemattomiin. Mutta pahaahan tällaista on tietysti toivoa, ja paha olisi se tekokin toteutuessaan, koska jälkeen jäisi suunnatonta kärsimystä, surua ja kaipuuta.

[a4]

Näen pahuutena tahallisen satuttamisen, tuhoamisen, pilaamisen.

Ongelmaksi muodostuu se, että mites sitten kun ihminen ei pyri pahuuttaan tekemään pahaa

Meillä töissä puhutaan tahallisuuden sijasta banaalista tavoitteellisuudesta.
Pyrkiikö Ukraina pahuuttaan satuttamaan Venäjää?
Vai onko pahuus enemmänkin lääketieteellinen diagnoosi kuin uskonnollinen synti?
Poliittinen ideologia?

Paha taitaa olla huonon voimakkaampi ilmaus.

[Hiha]

Teen kuten avausviestikössä viisaasti neuvotaan. Valitsen jonkun kulman ja etenen siitä kohti pimeyden ydintä. Otetaanpa vaikka poliisin resurssien suuntaaminen tekoälyn avulla. Eettiset ongelmat alkaa kai siitä, että kun valitaan jokin luonnollisen oloinen tavoite mittariksi, se antaa mahdollisuuden päästä jonkun puolen toivomaan tulokseen näennäisen objektiivisesti. Jos partiot lähetetään kulmille, missä ne todennäköisimmin saavat pidätettyä pikkurikollisia, nämä alueet voisi monesti nimetä ihan asukkaiden sosioekonomisen aseman pohjalta.

Vaikka eri kaupunginosia käsiteltäisiin vinoutuneesti, se ei suoraan ole pahuutta. Jostakin syystä parempaa palvelua saavat, eli ne joiden keskeltä rikollisia kammataan ahkerammin, katsovat tulleensa syrjityiksi. Ne taas, joiden asuinalueilla ei virka-autojen virtaa näe, ovat tyytyväisiä. Tämä kielii siitä, että hoidetaan jotenkin ongelman oireita eikä syitä. Asetelma on siis pitkäaikainen ja pysyvä. Tästä alkaa hahmottua inhimillisen pahuuden kaksi edellytystä, haitanteko joillekin ja kohteen tarkoituksellinen valinta muiden joukosta.

Hypätäänpä sitten toiseen tapaukseen. Israel on saanut hangattua Iranilta vastatoimia. Länsimaat esittelevät viime yön iskua parhaillaan todisteena Iranin vaarallisuudesta ja perustelevat sillä etukäteen oikeuttaan ryhtyä vastatoimien vastatoimiin (jos uskallus muuten riittää).

Globaalissa etelässä eli yhä enemmän koko länsimaisen leirin ulkopuolisessa maailmassa ei olla erityisen vakuuttuneita. Siellä katsotaan, että länsimaat pelaavat kaksilla säännöillä. Toiset ovat heille itselleen. Israel, USA, Iso-Britannia, Ranska saavat pommittaa ketä hyvänsä ja ammuskella ohjuksia mielensä mukaan. Ne kun ovat oikean maailmanjärjestyksen ohjuksia. Iran tai Venäjä eivät saa tehdä samaa, kun ne ovat barbaarivaltioita. Lännen toiminnan tosiasialliseksi perustaksi nähdään piinkova kulttuurinen ylimielisyys, joka on ilmennyt satoja vuosia kolonialismina, alkuperäiskansojen piinaamisena ja murhaamisena, imperialismina, luonnonvarojen riistona, rasismina, itseotettuna oikeutena tulla toiselle puolen maailmaa sanelemaan miten siellä pitäisi ihmisten elää.

Lyhyesti, länsimaiden nähdään edustavan pahuutta. Meistä se voi tuntua hieman yksisilmäiseltä, epäreilultakin. Mutta kun sitä tarkastelee vertaillen meidän tämänhetkiseen käsitykseemme Venäjästä ja venäläisistä, asia kenties muuttuu ymmärrettävämmäksi. Koska Venäjä hyökkäsi provosoimatta ja tekee sotarikoksia, on ihan paikallaan vetää mutkia suoriksi mongolikaaneista Putiniin ja unohtaa kokonaan vaikka venäläinen musiikki, että on siellä joskus muutakin tehty kuin tapettu ihmisiä. Samalla lailla on mahdollista nähdä Israel länsimaisten siirtomaaimperiumien päätöksellä perustettuna koloniana, jolla on rasistinen etuoikeus syrjiä ja alistaa alueen alkuperäistä väestöä. Israelin etnisyyteen perustuvat epätasa-arvolait ja uhreista piittaamaton Gazan pommittaminen maan tasalle tukevat kuvaa Israelin (ja länsimaiden) pahuudesta. Aivan kuten Venäjän toimet ja lausunnot Ukrainassa tuovat ilmi heidän fasismiaan.

Pahuuteen kuuluu siis väkivalta ja sen laskelmoitu suuntaaminen heikommaksi oletettua uhria kohtaan. Tämä ei vielä kuitenkaan aivan riitä. Natsi-Saksa, Israel ja Venäjä ovat kaikki perustaneet itseymmärryksensä rasistiseen oletukseen omasta paremmuudesta, joka oikeuttaa orjuuttamaan ja tarvittaessa tappamaan seassa ja ympärillä asuvia muita ihmisiä. Miksi ne eivät kaikki ole samalla tavalla ihmiskunnan antipyhimysgalleriassa? Aivan, se vaatii kanonisoinnin. Natsit saivat sellaisen. YK ja sodanjälkeinen maailma perustettiin myytille, jossa Hitler esittää kukistettua alkuhirviötä, joka piti ensin voittaa että sivistynyt maailma pystyy nousemaan kaaoksesta. Kun demoneita ei mahdu maailmaan määräänsä enempää – muinaisessa Mesopotamiassa Lamaštu hoiti yksin kunnioitettavaa työsarkaa – uusia roistovaltioita ei ole helppo nimetä yksimielisesti. Lännen ehdokaslistalla on ollut pitkään mm. Pohjois-Korea, Iran, Myanmar, ja nyt myös Venäjä. Muiden listalla on Israel – ja USA, jos pommin pelosta huolimatta saadaan suu auki.

Pahuus on siitä mukava asia, että pahoja tekoja näkee aina ja kaikkialla. Sitten voi itse vielä valita, milloin näkee tekijän pahaksi, eli milloin Pahuus on muuttanut asumaan hänen sisimpäänsä ja ohjaa kaikkia hänen tekojaan. Tässä asiassa kukaan ei voi olla väärässä.

[Melodious Oaf]

Jokainen kulttuuri, jokainen aikakausi ja jokainen teknologia tarjoaa enemmän tai vähemmän ainutlaatuisen näkökulman pahuuteen - ja jokainen näistä näkökulmista on arvokas, kun pyrimme muodostamaan oikean kuvan siitä, mitä pahuus todella on ja miten sitä voidaan ehkäistä ja käsitellä.

Tässä tulee pari omaa näkökulmaa joukon jatkoksi:

Mun ajatukset lähtee pitkälle siitä, että tietynlainen "standardikuva" pahuudesta on se että rikkoo jotakin rajoja tai sääntöjä tai tavallaan "etikettiä", ja niissä omissa keloissa aika pitkälle on kyse siitä, missä tää ei oikein ole riittävää tai tunnu riittävältä.

1) Esoterinen hämyily

Karkeasti vois jaotella silleen että jotkut jutut mitä tekee, jotkut halut tai tarpeet tai muut, lähtee enemmän egosta kun taas toiset tulee enemmän "sielusta". Tää on vähän kryptistä joo että mitä noi nyt sitten tarkoittaa, missä tullaan just siihen subjektiivisuuteen.

En osaa tota tyhjentävästi kuvata, mutta osaan sanoa sen, että monesti egosta tulevat tarpeet ja mielihalut ja muut sellaiset on sellaisia että ne nousee esiin jollain tavalla kiihtyneenä. Innostuneena tai suuttuneena tai jotain, kun sitten taas tämmöset ns. "sielusta" nousevat jutut on tyypillisesti sitä, miten kokee ja mitä haluaa yms. jostakin aika rauhallisesta ja turvasta ja hyvästä käsin.

Ihminen kokee vaikkapa nyt kipua tai kärsimystä muiden asioiden lisäksi sen takia että ei ole oikein sopusoinnussa itsensä kanssa tai käytännössä joku "haraa vastaan" siinä että se ei ole oikeasti sielun mukaista tai linjassa omien arvojen tms. kanssa, jolloin se aiheuttaa jonkinlaista pahaa oloa tai muuta vastaavaa oireilua.

Tähän liittyy sellainen paradoksi, että kivun tai kärsimyksen tai pahan olon ja epämukavuuden sietäminen on olennaista itsekontrollin kannalta, mutta se sama juttu, mitä tarvitaan hallintaan ja itsekontrolliin saattaa myös turruttaa niin, että tavallaan "kestää liikaa" sitä että joku oikeasti tuntuu pahalta, tai pahimmillaan ei edes huomaa tai pääse kiinni siihen, että ei ole nyt oikein balansinssa tai sopusoinnussa saati että pääsis kiinni siihen, mistä se johtuu ja miksi näin on.

Jossain mielessä se että tulee enemmän omaksi itsekseen ja elää vahvemmin kokonaisena itsenään ja sen mukaisesti on luonteeltaan kapinallista toimintaa ja myös rajoja rikkovaa.

Mutta sitten siinä taas se rajojen tai sääntöjen tai muun rikkominen ei ole mikään itseisarvo tai hyvä sinänsä.

Jätän tän osuuden nyt tähän ja siirryn seuraavaan näkökulmaan.

2) Raadollisempi käytännön taso

Mun mielestä eettinen toiminta ja kaikki toi on luonteltaan semmosta, että tehdään päätöksiä vaillinaisilla tiedoilla, ja ainoa mitä siinä voi tehdä on että tekee niitä silti, yrittää parhaansa ja sit myös ottaa vastuun niistä päätöksistä ja hyväksyy sen että ne on rajallisia ja niissä tekee myös virheitä.

Tosta ykkösosion kuvauksesta aukeaa siitäkin useampi vinkkeli siihen, mitä vois olla "pahuus". Siinä kuvassa se vois olla paatumista tai sitä että ei huomaa milloin oma toiminta ei ole eheää tai pääse niin kuin edes kiinni siihen. Tai sitten se vois olla sitä että toimii egosta käsin eikä myönnä sitä tai tajua sitä ollenkaan. Tai sitä että on noi on vaan jatkuvasti epäbalanssissa ja se aiheuttaa ympäristölle ja itselle haittaa.

Tässä toisessa mun mielestä käytönläheisemmässä kuvaustavassa vastaavalla tavalla ei-toivottavaa vois olla se, jos ei uskalla tehdä päätöksiä tai ei uskalla ottaa niistä vastuuta.

Lähinnä tän toisen vinkkelin kautta aukeaa sellainen mun mielestä tärkeä näkökulma siihen, mitä vois olla pahuus, että se voi olla myös rohkeuden puutetta ja sit se voi toisaalta olla myös liiallista täydellisyyden tavoitteluakin joskus. Ei tehdä mitään koska ei olla varmoja, ei oteta virheistä vastuuta tai ei kyetä näkemään oman toiminnan puutteita sen takia että on niin kova tarve siihen että se ois just oikein ja hyvää ja niin kuin pitääkin

[Muisto Keijo Kullervo]

Kun Jeesus ajoi Temppelistä rahanvaihtajia ja kyyhkysten myyjiä - kiroiliko Hän?

Minulla on ongelma - kiivastun helposti ja kiroilen - mikä neuvoksi?

Muisto

[ROOSTER]

Minulla on ongelma - kiivastun helposti ja kiroilen - mikä neuvoksi?

Muisto

Anna tulla vaan, sanallisella brutaaliudella et aiheuta kenellekään ruumiinvammaa. Ja kun pyydät reaktoitasi hetimiten anteeksi niin se voi olla puhdistava ja hieno kokemus molemmille osapuolille. Itsekseenkiroilua ei tarvitse pyytää anteeksi Häneltä, Hän kyllä tietää millainen olet ja että kadut. Hänhän on luonteesi sinulle luonut, et voi perusluonteellesi mitään, pientä säätöä voit tehdä.

[ROOSTER]

Eichmann vetäytyy muiden selän taakse: hän ei ole päättänyt mitään, hän on vain toteuttanut toisten tekemiä päätöksiä.

Näin aatteet leviävät ja jonkin ryhmän valta kasvaa. Samankaltainen kehityskulku on mahdollinen myös nyt. Ihmisten historian taju hämärtyy, ja jonkun mielestä fanaattinen nationalismi ei ehkä olekaan kovin paha asia. Ja kun samanmielisiä löytyy, historian opetukset menettävät merkityksensä. Kyseenalaisten poliittisten tavoitteiden varjolla työnnetään syrjään oman lähipiirin ulkopuolelle jäävien oikeudet ja ihmisarvo.

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/eichmann-mista-yo-alkaa#introduction

Pahuus on aina läsnä siellä missä ihminenkin, siitä emme pääse eroon. Mutta pahuutta ja sen leviämistä voi yrittää hillitä. Älä ole oman elämäsi Eichmann.

Paljon enemmän pitäisi olla rohkeutta puuttua pikkupahuuksiin, sillä juuri niistä kasvaa isoja piruja, etenkin jos niitä vielä jatkuvasti provosoidaan esiin.

[Socrates]

Viisaat sanovat, ettei kukaan ole paha, missä lienee totuuden siemen mikäli tietyt poikkeavuudet kuten psykopatia j sadismi ajatellaan sairauksiksi, joille itse ei voi mitään.

Tylsä ja puhkipohdittu termi se ainakin on. Ehkä sitä olisi järkevintä pohtia hyvyyden yhteydessä, koska hyvän tekemiseen sisältyy lähes aina myös ripaus pahaa ja usein paljonkin. Täydelliseen pahuuden välttämiseen pyrkivän ihmisen pitäisi olla tavattoman passiivinen ja tehoton ja lisäksi välttää edes seuraamasta ihmisten kanssakäymistä, johon sisältyy aina pahuutta, johon on mahdotonta puuttua täysin oikeudenmukaisesti.

Organisaatio moninkertaistaa sekä hyvän että pahan aiheuttamisen. Yksin riehuessaan Hitler olisi pystynyt tappamaan vain kourallisen juutalaisia.

Pahuuden sanotaan kumpuavan kyvyttömyydestä asettua toisen asemaan.  Olen itse huono siinä, kun on kyse ongelmasta, joka on itselleni täysin vieras, mutta vaikka kommenttikenttiä lukemalla huomaa miten huonoja ihmiset yleensäkin siinä ovat: ympäröivä kulttuuri sekä oma elämänhistoria määrittelee, mitkä kokemukset  tyrmätään ja mitkä ei.

Arjessa pahuutta lisäävät mm kiire, tehokkuuden vaatimus, laumasieluisuus, todellinen tai kuviteltu pakko, normien ja sääntöjen hyvin jäykkä noudattaminen ja erilaiset  valta-aseman tuomat vääristyneet ajatusmallit.