Ankea tyyppi

[TSS]

Ei se tee vielä ankeaa tyyppiä, jos ei ole elämässä mielettömiä intohimon kohteita tai on kiltti. Ankeaks tyypiks voi tulla, jos ei ole mitään mielenkiinnon kohteita. Toki elämässä on tilanteita, että ei vaan nappaa. Yleisesti ottaen elämä on kuitenkin soljuvampaa, jos on mielenkiinnon kohteita.

Itse en kyllä koe olevani ankea tyyppi. Yleisesti ottaen koen olevani hyvällä tuulella ja pääsääntöisesti mulla on hauskaa siellä missä olen. Tämän ei ole tarkoitus olla itsekehu tai -korostus, koska en koe tätä millään tavalla omaksi ansiokseni. Näin se vaan on.

Osaan myös ankeilla ja joskus elämä on ankeaa. Yleensä ankeus alkaa, kun huumori loppuu.

Hyväntuulisena ja peruspositiivisena olen minäkin itseäni aina pitänyt. En ole ollut taipuvainen mihinkään masenteluun, enkä uskoakseni nytkään sitä kliinisesti ole, mutta alakuloinen kyllä tavallaan ulkoisista syistä.

Kilttikään en kai todennäköisesti oikeasti ole. Ehkä se on lopulta vaikeutta kestää huonoja tunteita siitä, että aiheuttaa toisille huonoa tekemällä jotain "itsekästä".

En ole koskaan ennen ajatellut olevani ankea tyyppi, mutta nyt ei kai riitä sisäisiä resursseja innostumaan siitä, mistä ennen.

Sillä tavalla kyllä olen kai intohimoton tyyppi, etten ole koskaan osannut "fanittaa" mitään niin henkeen ja vereen, kuin monilla ainakin nuorempana on tapana. Tavallaan olen hieman kateellinenkin kyvystä "höyrähtää". Toisaalta olen kyllä höyrähtänyt joistain muista asioista, joten kai sekin riittää... tunnepuoli on aika syvä. Olen myös nolostuttavan vähän kiinnostunut politiikasta, mutta what can u do. Olen sentään jostain kiinnostunut, kuten elämänperuskysymyksistä eli filosofiasta ja ihmisyyden ilmiöistä eli psykologiasta ja muusta siihen liittyvästä romppeesta.


No, näillä mennään.

[safiiri]

Mun vokabuläärissä ankea tyyppi on sellainen, joka pystyy ankeudellaan saamaan muidenkin mielialan matalaksi eli levittää oman ankeutensa muillekin. Sellainen henkilökohtaiseksi jäävä alakulo ei haittaa, mutta tuollainen kaikkien ilonpilaajana ansioituminen on raskasta seuraa. Joillekin se tuntuu olevan jopa tavoitteena, josta kicksinsä saavat.

[kertsi]

Mun vokabuläärissä ankea tyyppi on sellainen, joka pystyy ankeudellaan saamaan muidenkin mielialan matalaksi eli levittää oman ankeutensa muillekin. Sellainen henkilökohtaiseksi jäävä alakulo ei haittaa, mutta tuollainen kaikkien ilonpilaajana ansioituminen on raskasta seuraa. Joillekin se tuntuu olevan jopa tavoitteena, josta kicksinsä saavat.

Olen luullakseni samaa mieltä. Tuon määritelmän mukaan Lumi ei suinkaan ole ankea tyyppi. Saatikka ankeuttaja, tiedättehän ne Harry Potter -elokuvien lentelevät pelottavat aaveentapaiset, jotka imivät ihmisten elinvoiman itseensä. Niitä taidettiin kutsua englanniksi nimellä dementors.

[Juha]

Topin vastaus Normalle saattoi vaikuttaa aika sujuvalta, useimmille, luulisin. Itse käsittelin sitä vähän. Tein sitä enemmän kokonaisuuteen liittyen.

Topin perustelussa menee vähän asioita pieleen, ja ehkä erittäin paljonkin. Se voi olla osa sitä perustelutapaa, jossa perustellaan samalla mitalla täysin eri asioita. Näin yleisesti tehdään paljon, ja tätä myös odotetaan. Miten tällainen tapa voi toimia, ja mitä tässä tulee ottaa huomioon. Aika iso teema.

Norma voi ehkä laukoa surutta. Toisaalta kuulija ei missään tapauksessa ole oikeutettu samaan. Muuhun ehkä, johon taas Normalla itsellä ei ehkä ole mitään asiaa. Näin paremminkin, ja ehkä näin juuri tässä kohtaa. Muussa voi mennä jotain outoa.

Jos Norman kaltainen voi olla vakuuttunut siitä pohjasta, josta vastadebatti tulee, samanlaisena kuin hän sitä näyttää kerjäävän, kuten joku outsaideri asian imaisisi, niin voi olla, että jos käsityslinja on selkeä, niin tosiaan eletään sitä maailmaa, jossa tyyli on soljuvaa. Jotta olet tuossa mukana samalla tavalla, niin jotain edellytyksiä on oltava mukana. Muuten menee jotain hullusti.

[Einsten]

Hyväntuulisena ja peruspositiivisena olen minäkin itseäni aina pitänyt. En ole ollut taipuvainen mihinkään masenteluun, enkä uskoakseni nytkään sitä kliinisesti ole, mutta alakuloinen kyllä tavallaan ulkoisista syistä.

Kilttikään en kai todennäköisesti oikeasti ole. Ehkä se on lopulta vaikeutta kestää huonoja tunteita siitä, että aiheuttaa toisille huonoa tekemällä jotain "itsekästä".

En ole koskaan ennen ajatellut olevani ankea tyyppi, mutta nyt ei kai riitä sisäisiä resursseja innostumaan siitä, mistä ennen.

Sillä tavalla kyllä olen kai intohimoton tyyppi, etten ole koskaan osannut "fanittaa" mitään niin henkeen ja vereen, kuin monilla ainakin nuorempana on tapana. Tavallaan olen hieman kateellinenkin kyvystä "höyrähtää". Toisaalta olen kyllä höyrähtänyt joistain muista asioista, joten kai sekin riittää... tunnepuoli on aika syvä. Olen myös nolostuttavan vähän kiinnostunut politiikasta, mutta what can u do. Olen sentään jostain kiinnostunut, kuten elämänperuskysymyksistä eli filosofiasta ja ihmisyyden ilmiöistä eli psykologiasta ja muusta siihen liittyvästä romppeesta.


No, näillä mennään.

Ymmärrän.

Kyllä mä huomaan, että olen jonkun verran kyynistynyt tiettyjen asioiden suhteen ja se on tavallaan ankeaa ja ehkä luo sitä ankeutta ympärille. Etenkin duunien suhteen on vähän tällainen asenne. Vähintään osa siitä on kyllä perusteltua, mutta en mene siihen tässä. Tämä myös liittyy ikään jollain tavalla.

Usko determinismiin yhdessä sen kanssa, että en koe mitään mieletöntä intohimoa mitään ideologiaa tai ajatusoppia kohtaan voivat tietysti yhdessä muodostaa pahanmakuisen yhtälön.

Ylipäätään intohimoinen suhtautuminen, joka asiaan on aivan banaalia ja rasittavaa. Jotain omia ja parisuhteessa yhteisiä mielenkiinnon kohteita on oltava. Tai näin ainakin uskon, jotta homma ei mene liian ankeaksi.

[safiiri]

Intohimoinen, mutta samalla kevyt suhtautuminen joihinkin (mutta ei kaikkiin) asioihin on hyvä.

[wade]

Koko ongelmani oikeastaan tiivistyy tässä, että tännekin kirjoitan vain itsestäni. Valotan asiaa hieman. Olen tajunnut, että olen todella ankea tyyppi. Kun vertaan itseäni muihin, huomaan, ettei minulla ole juurikaan suuria mielenkiinnonkohteita. Useimmilla ystävistäni tai muista ihmisistä on jotain suuria kiinnostuksen kohteita, kuten vaikkapa koirat, maailman tapahtumat, urheilu, joku harrastus tai muu sellainen. Nämä intohimot vievät heitä eteenpäin ja tuovat elämään merkitystä.

Minä taas olen aivan intohimoton tyyppi. Ostin esimerkiksi kitaran vuosi sitten, mutta tuolla se lojuu nurkassa, enkä ole opetellut kuin pari sointua. En jaksa seurata politiikkaa tai sen suuremmin edes maailman tapahtumia. En ole erityisen kiinnostunut mistään. Ammatilliset jutut kiinnostavat aavistuksen, mutta siihen sekin jää. Yhteen aikaan tein jotain typerää taidetta, mutta nyt ei innosta sekään, koska en ole taitava ja mitä niillä tekee. Turhaa materiaa nurkkiin.

En ole missään erityisen lahjakas. Koulussa ja opinnoissa sain kyllä kiitettäviä, mutta koska en ole erityisen kiinnostunut mistään, en ole tullut sen jälkeen hyväksi juuri missään. Opiskelemaankin lähdin ihan väärää alaa, vaikka tällöin minulla ihme kumma olikin eräs kiinnostuksen kohde, joka kuitenkin jotenkin lytättiin, ja se jäi siihen.

Ennen ajattelin olevani syvällinen tyyppi, mutta nyt tajuan, että sekin on vain loputonta itsessäni rämpimistä, sillä ilman riittävää tietoa ei ole aitoa syvällisyyttä. Ja koska ei ole riittävää mielenkiintoa selvittää asioita, jää vain oma typeryys ja siinä vellominen. Ilman tietoa ei älykkyydelläkään tee mitään, jos sitä edes on.

Elämän sisältö tuntuu melko tyhjältä, koska olen niin ankea. En ole ehkä aina ollut näin ankea, mutta nyt olen. Kaiken lisäksi olen niin kiltti, että se tekee minusta entistä värittömämmän. Ainoa asia, joka tuo elämääni jotain draamaa on se, että olen ulkonäöltäni melko suloinen, ja miehet ihastuvat minuun helposti. Mutta tästäkin koituu vain ongelmia ja harhainen miete, että jos joku ihminen täyttäisikin tämän ankeuden. Mutta minullahan on perhe, joten tämäkin on vain yksi ankea ongelma lisää. Ja ratkaisu ankeuden ongelmaan ei tule ulkoa, vaan sisältä.

Miten onnistuisin tuomaan elämääni jotain aitoja mielenkiinnon kohteita? Vai olenko tuomittu olemaan loputtomasti ankea? Mikä on sinun intohimosi? Onko kukaan muu yhtä ankea kuin minä?

Tiettyyn pisteeseen saakka tutunkuuloista tekstiä omallakin kohdallani. Kirjoitinkin asiasta edesmenneellä Jatkumolla.

Jaan tuntemuksesi intohimottomuudesta, olen oikeastaan suurimman osan elämääni ollut melko sisäisesti tasainen ihminen (epäilemättä osin temperamentiltani, osin elämänhistoriani tuottamana). Yleisesti ottaen olen erittäin utelias, mutta en onnistu fakkiutumaan mihinkään aiheeseen siten, että syventyisin siihen ja omistautuisin sille - ja tosiaan, mikäli tahtoo olla todella hyvä jossakin, se vaatii uppoutumista. Ennemmin asia on niin, että juuri löytämäni mielenkiintoinen asia on täysin tasa-arvoinen jollekin seuraavana päivänä vastaan tulevalle mielenkiintoiselle asialle.

Samaten en onnistu raivaamaan tilaa intohimoiselle paneutumiselle arjessani. On myös fakta että intohimo vaatii uhrauksia. On hyvin hankala olla saman aikaisesti todella läsnäoleva perheenjäsen, ystävyyssuhteitaan vaaliva ihminen ja vielä intohimoisesti johonkin intressiinsä syventynyt ekspertti. Omistautuminen vaatii uhrauksia sekä taitoa rajojen vetämisessä. Itselläni ei ole juurikaan kykyä rajojen vetämiseen vaan arki puuroutuu helposti: todellinen uppoutuminen vaatisi sen, että muut elämänsisällöt suljettaisiin kokonaan pois.

Se, missä koen eroavaisuutta tekstiisi nähden on ensiksi se, etten ole erityisen suloinen olen saanut osani naisten huomiosta, mutta kyse ei missään nimessä ole siitä, että ulkonäköni/suloisuuteni aiheuttaisi elämässäni sen kummempaa ylimääräistä draamaa. Toinen eroavaisuus on intohimon puutteesta, lahjakkuuden puutteesta, tehtävä johtopäätös siitä, että niistä seuraisi ankeus. Olen kyllä tuntenut haikeutta kokiessani jonkin potentiaalini pakenevan; olen ihaillut henkilöitä, kuten David Lynch, joilla on uniikki visio ja intohimoa toteuttaa itseään käytännössä päivittäin (tästä ideoiden ja käytännön toteutuksen yhdistelmästähän kaikessa on kyse). Mutta syystä tai toisesta olen säilyttänyt melko sallivan kuvan itsestäni.

Taidatkin, Lumi, tuoda ketjussa esiin sen, että ankeudellesi lienee löydettävissä ulkoinen syy, josta et välttämättä halua keskustella. Eli ankeus ei välttättä sinullakaan seuraa intohimottomuudesta tai erityislahjakkuuden puutteesta.

Sillä, etten päättele omasta intohimon puutteestani ikäviä asioita on toki sellainen huono seuraus, etten ehkä koskaan saa tietää olisiko minusta toteuttamaan mahdollista potentiaaliani jollain elämän osa-alueella. Saattaa olla, että mikäli kokisin intohimon puutteeni voimakkaammin merkkinä vaillinaisuudesta elämässäni, kokisin tarvetta radikaaliin muutokseen. Tai saattaa olla, että näin ei silti kävisi.

Yksi selitys sille, etten johda intohimon puutteestani erityisen negatiivisia johtopäätöksiä, saattaa olla yleisluontoinen ihailuni ja/tai kunnioitukseni paikallaan pysyviä ihmisiä kohtaan. Olen peräisin duunarisuvusta, jossa kunnianhimolle, intohimolle, oppimiselle, jne. ei annettu paljoa painoa. Parhaimmillaan ihmisillä on ollut sama tehdastyö vuosikymmeniä, eikä puhettakaan seuraavasta askelesta uralla. Työn ulkopuolella tehdään arkisia asioita, ei kulttuuria, ei poliittisia intohimoja, ei itsensä etsimistä elämyksistä. En ole koskaan kokenut että näin elämä olisi parempaa tai arvokkaampaa kuin jokin muu - mutta olen ehdottomasti kokenut ettei tällainen elämä ole mikään ongelma. En muista koskaan, en edes nuoruuden "kiihkossani", varsinaisesti ihmetelleeni, kuinka nämä ihmiset jaksavat "ahtaita" ja "näköalattomia" elämiään.

Samaten katson lempeästi eläkeläisiä, jotka istuvat kahvikuppi kourassaan seuraamassa hektisen elämän lipumista editseen. Tai vähäosaisia ihmisiä, joilla ei varallisuuden puutteen vuoksi ole varaa/voimavaroja kehittää itseään ja asemaansa.

En ajattele että romantisoisin tällaista staattisuutta, ymmärrän toki että pinnan alla voi kyteä monenlaista huolta, ahdistusta ja pelkoa. Ihailuni ja kunnioitukseni ei oleta että elämä olisi helppoa. Saatan myös ajatella, että tietyin muutoksin elämä voisi olla parempaa. Mutta samalla en näe sitä sen vähemmän arvokkaana kuin intohimon ja edistyksen täyttämää dynaamista elinikäistä oppimista. Kyse ei ole niinkään eettisestä kannasta, vaan melko käytännöllisestä asennoitumisesta elämää kohtaan, johon koen ennemmin kasvaneeni kuin että olisin päätynyt kantaani pohdiskeltuani. Toki olen myös pohtinut usein mitään saavuttamattoman elämän arvokkuutta.

[Laika]

2000 vuotta sitten ihmiset olivat vielä nykyisiäkin ankeampia, ja he ratkaisivat kysymyksen kehittelemällä koko joukon apokalypsejä. Meillä kevytversio siitä ovat zombie-elokuvat, vaikka koskaan ei ihmiskunnan kirjoitetun historian aikana ole saatavilla ollut yhtä paljon todellisia apokalypsin aiheita keksittyjen sijaan.

Miksi apokalypsit sitten auttavat torjumaan ankeutta: koska tällöin ihmisten todellinen moraalinen luonto välttämättä paljastuu, ja kustakin tulee joko kollaboraattori julmuuteen tai järjestelmän sabotööri. Tilaisuuden paljastua enkeliksi tai perkeleeksi kuvittelisi piristävän indifferenssinsä kanssa vellovaa ankeaa tyyppiä.

[Karikko]

Taidatkin, Lumi, tuoda ketjussa esiin sen, että ankeudellesi lienee löydettävissä ulkoinen syy, josta et välttämättä halua keskustella. Eli ankeus ei välttättä sinullakaan seuraa intohimottomuudesta tai erityislahjakkuuden puutteesta.

Keskusteleehan lumi, koko ajan myös ankeutensa syystä.

Ei välttämättä sen tunteen aiheuttajasta.  Sitä tunnetta nyt lähinnä kommentoin, mitä ankeus on, ehkä näköalattomuutta, tunnetta, ettei voi tai kykene muuttamaan mitään tämänhetkistä olosuhdettaan vastuitaan ja velvollisuuksiaan ja tunnetta myös halusta saada muutosta asiaan.

Muutoksen halu ja tarve  mahdollisuus>ei aina kohtaa ja se saa aikaan ankeudeksikin sanotun mielialan, jos oikein ymmärsin.

[Juha]

Miksi apokalypsit sitten auttavat torjumaan ankeutta: koska tällöin ihmisten todellinen moraalinen luonto välttämättä paljastuu, ja kustakin tulee joko kollaboraattori julmuuteen tai järjestelmän sabotööri. Tilaisuuden paljastua enkeliksi tai perkeleeksi kuvittelisi piristävän indifferenssinsä kanssa vellovaa ankeaa tyyppiä.

Miten jälkimmäinen lause liittyy ensimmäiseen?


Apokalypsien pohjaa en tiedä. Voit olla oikeassa, osin. Jos noin joskus on.

Itselleni tullut ennusteista, ja katastrofitunnelmista se selitys, että paljon käydään läpi kivoja haaveita, ja toisaalta kauhuskenaarioita. Ihmiset eroavat toisistaan näissä siinä, millainen on kuvitteellisen osuus.

Unet yleensä muistettuina ovat harvemmin tosi kivoja. Painajaisten, ja muiden koettelemusten osuus on suurempi. Kun ihmistä ei unissa sido suora maailma paljoa, mieli vaeltaa helposti uhkakuviin. Saman mekanismin voi nähdä kuvittelussa, joka on luonteeltaan vähän kaukaisempaa, vallitsevasta hetkestä, vaikka vallitsevuus voi tuoda kuvittelijalle siltöä, kuvitelmiinsa, jollain tapaa.

Toistuvaluontoinen kuvittelu, jota on toisaalta vaikka fantasiat, ja pakkofantasiat, sekä pakkopositiivisuus, joka syrjäyttää näkemästä todellisuutta enemmän kuin se on, niin on urautumaa, joka ilmenee vähän eri tavoin, kuin tavallisten toimintojen toisto, vailla luontevan oloista siirtymää vaihtoehteiseen.

Kielteinen herättä huomioarvoa. Huomiota ja mm myyntiä voi tehdä paremmin. Koskee myös uutisointia, joka ajatellaan jonkin verran faktuaaliseksi. Kaikki faktat eivät ole yhtä koukuttavia. Faktoihin kohdistuu paljon valintaa.

Kaukaisempiin liittyy samalla tapaa vähemmän omaa suoraa hallintaa. Kaukaisemmissa näkyy ihmisten painotus tulkinnoissa, ja huomioarvoisuuksiin liittyvä.

[Juha]

Oikeastaan kirjoitin virheellisesti unista äskettäin. Painajaisia ei välttämättä nähdä enempää kuin positiivisia, tai neutraaleja unia. Painajaisten huomioarvo on suurempi. Näin ne jäävät mieleen helpommin.

Sama muissakin mielenkuluissa, joihin meitä viedään, yleisemmin, vaikka omatkin unet eivät ole muihin täysin liittymättömiä.

Foorumeillakin voi suurin osa olla ihan fiksuja. Kärjekkäimmät näkyvät, ja luovat väärää kuvaa foorumitodellisuudesta. Tähän halpaan menee väkeä, kun pitäisi olla muka ne ongelmatapaukset kitketympänä, jotta olisi arvollista jutella. Ignoren paras pohja on todellisuudenmukaisuudessa.

Maailma muuten voi olla hankala, yleisesti, vaikka hankaluus tuleekin harhasta, eli tulkintojen tulkinnoista. Se on höttöjuttu, jotain uskonnolliskaukaista, jota vieläpä eletään vakavasti, monella tapaa, vaikka fiksuus olisi se selkein mielikuva.

[Laika]

Miksi apokalypsit sitten auttavat torjumaan ankeutta: koska tällöin ihmisten todellinen moraalinen luonto välttämättä paljastuu, ja kustakin tulee joko kollaboraattori julmuuteen tai järjestelmän sabotööri. Tilaisuuden paljastua enkeliksi tai perkeleeksi kuvittelisi piristävän indifferenssinsä kanssa vellovaa ankeaa tyyppiä.

Miten jälkimmäinen lause liittyy ensimmäiseen?

Mielsin jälkimmäisen itsensä selittäväksi. Oletin myös edellä, että ankeilla tyypeillä viitataan turtumukseen ennemmin kuin todelliseen nihilismiin. Kauheuksien keskellä ankea tyyppi pääsee viimein tekemään merkityksellisiä valintoja. Arendtiin viitannut Wadekin taisi mainita, miten Arendtin käsityksen mukaan Eichmann suri juutalaisten kansanmurhan keskellä puolitiehen jäänyttä uraansa natsiupseerina. Eichmann siis oli eräänlainen banalismin ruumiillistuma, mutta antoi apokalypsin ansiosta kasvot puhtaalle pahuudelle. Ilman apokalypsiä kukaan ei muistaisi Eichmannia toimistoltaan tai sen ulkopuolelta. Hän olisi voinut ryhtyä myös sankariksi ja sabotoida koneistoa, tai olla edes pelkuri, joka olisi tunnistanut moraalittomuuden ja mädännäisyyden kanssaihmisissään.

Ilman apokalypsiä ankea tyyppi ei pääse näiden valintojen eteen, aivan kuten puberteetin pauloissa vellova teini ei kasva aikuiseksi. Hän jää toukka-asteelle. Ankean tyypin angsti on kuitenkin verrattavissa puberteetti-ikäisen tuskaisuuteen, kun se asetetaan vierekkäin apokalypsin uhrien aikuisuuteen kasvaneen kärsimyksen kanssa. Näin ollen apokalypsi on suuri moraalinen mahdollisuus. Eichmannin tapaus osoittaa moraalin olevan sosiaalinen ilmiö, kun se ei enää jää hänen toimistonsa sisään. Urahaaveet ja kansanmurha asetetaan keskenään lajimme punnittavaksi, jolloin ankea tyyppikään ei voi jäädä vellomaan moraalisen puberteettinsa kanssa muun maailman ponnistellessa ei-triviaalien kohtalokysymysten parissa.

Kumma kyllä vasta jälkikäteen oli Eichmannin moraalittomuus kaikille itsestäänselvää -ei se, ettei hän uskaltanut tehdä mitään (mistä ei ainakaan Eichmannin itsensä mukaan kai ollut kyse), vaan ettei se vastuullisena natsivirkailijana juolahtanut edes hänen mieleensä.

[Juha]

Kumma kyllä vasta jälkikäteen oli Eichmannin moraalittomuus kaikille itsestäänselvää -ei se, ettei hän uskaltanut tehdä mitään (mistä ei ainakaan Eichmannin itsensä mukaan kai ollut kyse), vaan ettei se vastuullisena natsivirkailijana juolahtanut edes hänen mieleensä.

Tavallisuus on kyllä tätä, hyvässä ja pahassa. Olipa yksilön tavallisuutta, tai isomman porukan. Jälkimmäinen tosin herää tavallisuudestaan harvemmin. Ehkä ei oikein koskaan. Eichmanniin tiivistyi juttu, vaikuttavinta osaa tavallisuuudesta kun kantoi. Eikös muiden tule kunnioittaa heitä, jotka määräävät joka tapauksessa?

Enemmän näen apokalyptisyyden sivustaseuraajan vahvuuteen. Kun on mukana jossain, ei siitä käsin tule arvelutua kyseenalaista itsessä, eikä kanssakulkijoissa, sen kyseenalaisen ollessa samaa, tietyllä joukolla.

Apokalyptisyys lähee mielestäni enemmän altavastaajan peloista, ja arveluista. Masentuneet esim saattavat olla linjoilla sen kanssa, josta positiivinen ei ole niin kiinnostunut.

On olemassa paljon eri tavoin tunnustettuja ihmisryhmiä, samoin lainsuojattomia. Lainsuojattomuus on hyvä käsite, vaikka laki olisi aika sama kaikille, vaikka lakia voidaan lukea puolueellisestikin. Lain suoja ei oikein vastaa tunnetason olotiloihin. Tuntella voi tässä olla oikeasti jotain sijaa, ja sen dissaamisella ei ehkä.

Päinvastaisissa positioissa ei ole aina tarvetta apokalyptisen kaltaisiin. Enemmän menee lähinnä hyvin, ja sitä odotetaan, ja tuskin turhaan, ellei olla liian pitkällä, jolloin toisaalta arveltu överimeno voi olla totta.

Kyseessä on lähinnä överijutut. Näin ilmaistuna ilmiöt eivät ole taivaallisia, eikä tähtimerkkeihin tarvitse viitata, vaikka ennustuksellisuus olisi yhtä, toimintamuotona, ja heikot signaalit, tai jokin synkronia etenevisä trendeistä.

Apokalyptisyys dominoijan taholta on Stalin-tyylistä. Tätä esiintyy paljon vallassapitäjillä, ja pelottelu on tavallista, vaikka se voi olla naamioituna paremmin. Pelottelu ei ole tuulesta temmattua, sillä tiettyyn tyyliin liittyy ongelmansa, jotka voidaan vaistota, vaikka tarkemmissa ennustamisissa voi olla eroa, tai siis niiden skenaarioitten arvelemisessa mahdolliseksi, jotka saattaisivat toteutua.

Ennustus sanana on poppajuttua. Korrektimpaa on käsitellä mahdollisia kulkuja, ja yrittää arvoioida jotenkin niiden mahdollisuutta, jollain aikavälillä.

[a4]

Kumma kyllä vasta jälkikäteen oli Eichmannin moraalittomuus kaikille itsestäänselvää -ei se, ettei hän uskaltanut tehdä mitään (mistä ei ainakaan Eichmannin itsensä mukaan kai ollut kyse), vaan ettei se vastuullisena natsivirkailijana juolahtanut edes hänen mieleensä.

Määritelmällisesti kyse lienee juuri moraalin sosiaalisesta luonteesta.
Eikka lienee tuntenut itsensä moraalisesti kelvoksi tolkun mieheksi.
Ympärillä vain maailma ja toimistonsa moraali muuttui ja Eikka löysi itsensä syytettyjen penkiltä.

Moderni mies

[Laika]

Kumma kyllä vasta jälkikäteen oli Eichmannin moraalittomuus kaikille itsestäänselvää -ei se, ettei hän uskaltanut tehdä mitään (mistä ei ainakaan Eichmannin itsensä mukaan kai ollut kyse), vaan ettei se vastuullisena natsivirkailijana juolahtanut edes hänen mieleensä.

Määritelmällisesti kyse lienee juuri moraalin sosiaalisesta luonteesta.

Niin on, Westermarck ei puhunut pöpejä kytkiessään moraalin synnyn eläinten sosiaaliseen käytökseen. Vaikka etiikassa perinteisesti pitämisen ehdot katsotaan erillisiksi objektiivisista olemisen ehdoista -eli tavataan sanoa, että siitä mitä on, ei voida johtaa, miten asioiden  pitäisi olla- johtuu moraalin sosiaalisesta, evolutiivisesta luonteesta, että sillä on silti tietynlainen objektiivisia totuuksia muistuttava kehikkonsa. Moraali ei ole puhtaasti arbitraarinen ilmiö. Siksi huolimatta vanhojen sukupolvien alituisista peloista, nykysukupolvien moraali ei rappeudu.

Tästä kaikesta seuraa ankealle tyypille se ilo, että hän saa olla mukana apokalypsissä. Eittämättä se nakertaa erityisesti länsimaisen kyllästyneisyyden ja pysähtyneisyyden tuntoja rikki perustastaan.