Parisuhdeketju

[safiiri]

Samaa aloin miettiä. Mutta ehkä tässä ei ole kuitenkaan olennaista se, mikä piirre luokiteltaisiin feminiiniseksi ja mikä maskuliiniseksi, vaan se, että piirre "kumoutuu" toisessa.

Schopenhauerilla vissiin oli joku ajatus siitä, että pariutumiskäyttäytymistä ohjaa alitajuinen pyrkimys tuottaa (mahdollisimman hyviä) jälkeläisiä, ja tämä koko kuvio taas ilmentää "elämäntahtoa" vai mikä nyt onkaan.

Aluksi nousi hirveä nillitys siitä että mikä nyt on feminiinistä ja mikä maskuliinista, miten niin "kumoaa toisensa" ja niin edelleen, mutta sen voi nähdä niinkin, että Schopenhauer kirjoitti ennen Freudia ja Darwinia ja oli ensimmäisten joukossa ylipäätään esittämässä sen suuntaista, että rakkauden tai pariutumiskäyttäytymisen taustalla vaikuttavat biologiset tekijät, riippumatta siitä, onko ihminen niistä tietoinen ja tunnustaako niitä vai ei.

Schopenhauerilla oli kai sellainen vastakohtien puoleensavetävyyden ajatusmalli, että viehättävää on sellainen, joka tasapainottaa omia ominaisuuksia. Jos olen isonenäinen, pienet nenät ovat minusta kauniita, ja sama logiikka kaikissa piirteissä, pituudessa, jne jne. Jopa ihmisen luontainen ihonväri olisi ruskea, ja tämäkin sillä logiikalla, että se on niiden kaikkien olemassaolevien pigmenttien "keskiarvo".

Jos nämä sen ideat vastakohtien toistensa kumoamisesta ottaa täysin kirjaimellisesti, niin minusta ne eivät tietenkään pidä paikkaansa. Sehän on aivan absurdi idea ja todistettavasti väärässä, että pariutumisen kannalta olennaista olisi että kaikissa piirteissä toimii tällainen itselleen vastakkaisen ja yhtä suuren eli kumoavan hakemisen periaate. Silloin sen pitäisi päteä kautta linjan ja kaikkeen, ja eihän se päde.

Nyt sitten se ajatus, että se kuitenkin pätee tällaisten kokoavien määreiden kuten "maskuliinisuus" ja "feminiinisyys" suhteen  -- itse näen siinä jotakin, en niinkään jotain täsmällsesti totta vaan jotain haastavaa ja kiinnostavaa, ja pidän ylipäätään vaikuttavana sitä, miten hyvin hän suurin piirtein oli vainulla sellaisesta, joka genetiikankin mukaan olisi järkeenkäypää vaikkei geeneistä tai luonnonvalinnasta tiedetty yhtään mitään. Mutta siinä on sellainen laiskan ajattelun vaara, että kun jokin ei toimi yksityiskohtaisella tasolla tarkastellen, heittäydytään laiskaan tai sumeaan ajatteluun ja sanotaan, että se toimii akselilla feminiinisyys-maskuliinisuus, joita sitten ei sen tarkemmin tarvitse määritellä.

Biologisesti varmaan onkin mieltymyksiä, jotka ohjaavat pariutumaan riittävän erilaisen kanssa. Mutta luultavasti on kyse sellaisesta perimän erilaisuudesta, joka ei ilmene jonain helposti havaittavina luonteenpiirteinä tai ulkonäkönä. Eikös jostain tällaisesta ole kirjoiteltukin, että me "haistamme" (tai jotain), jos toinen on geneettisesti sopivasti erilainen?

Nopsaan googlaamalla tällainen löytyi:https://anna.fi/hyvinvointi/seksielama/ominaishaju-luontainen-kiihoke-seksiin

Mutta siis - kyse on geneettisestä erilaisuudesta (joka ominaishajussa tunnistetaan tiedostamatta), ei siis kovinkaan selkeästi näkyvien ominaisuuksien erosta.

[TSS]

Samaa aloin miettiä. Mutta ehkä tässä ei ole kuitenkaan olennaista se, mikä piirre luokiteltaisiin feminiiniseksi ja mikä maskuliiniseksi, vaan se, että piirre "kumoutuu" toisessa.

Schopenhauerilla vissiin oli joku ajatus siitä, että pariutumiskäyttäytymistä ohjaa alitajuinen pyrkimys tuottaa (mahdollisimman hyviä) jälkeläisiä, ja tämä koko kuvio taas ilmentää "elämäntahtoa" vai mikä nyt onkaan.

Aluksi nousi hirveä nillitys siitä että mikä nyt on feminiinistä ja mikä maskuliinista, miten niin "kumoaa toisensa" ja niin edelleen, mutta sen voi nähdä niinkin, että Schopenhauer kirjoitti ennen Freudia ja Darwinia ja oli ensimmäisten joukossa ylipäätään esittämässä sen suuntaista, että rakkauden tai pariutumiskäyttäytymisen taustalla vaikuttavat biologiset tekijät, riippumatta siitä, onko ihminen niistä tietoinen ja tunnustaako niitä vai ei.

Schopenhauerilla oli kai sellainen vastakohtien puoleensavetävyyden ajatusmalli, että viehättävää on sellainen, joka tasapainottaa omia ominaisuuksia. Jos olen isonenäinen, pienet nenät ovat minusta kauniita, ja sama logiikka kaikissa piirteissä, pituudessa, jne jne. Jopa ihmisen luontainen ihonväri olisi ruskea, ja tämäkin sillä logiikalla, että se on niiden kaikkien olemassaolevien pigmenttien "keskiarvo".

Jos nämä sen ideat vastakohtien toistensa kumoamisesta ottaa täysin kirjaimellisesti, niin minusta ne eivät tietenkään pidä paikkaansa. Sehän on aivan absurdi idea ja todistettavasti väärässä, että pariutumisen kannalta olennaista olisi että kaikissa piirteissä toimii tällainen itselleen vastakkaisen ja yhtä suuren eli kumoavan hakemisen periaate. Silloin sen pitäisi päteä kautta linjan ja kaikkeen, ja eihän se päde.

Nyt sitten se ajatus, että se kuitenkin pätee tällaisten kokoavien määreiden kuten "maskuliinisuus" ja "feminiinisyys" suhteen  -- itse näen siinä jotakin, en niinkään jotain täsmällsesti totta vaan jotain haastavaa ja kiinnostavaa, ja pidän ylipäätään vaikuttavana sitä, miten hyvin hän suurin piirtein oli vainulla sellaisesta, joka genetiikankin mukaan olisi järkeenkäypää vaikkei geeneistä tai luonnonvalinnasta tiedetty yhtään mitään. Mutta siinä on sellainen laiskan ajattelun vaara, että kun jokin ei toimi yksityiskohtaisella tasolla tarkastellen, heittäydytään laiskaan tai sumeaan ajatteluun ja sanotaan, että se toimii akselilla feminiinisyys-maskuliinisuus, joita sitten ei sen tarkemmin tarvitse määritellä.

Biologisesti varmaan onkin mieltymyksiä, jotka ohjaavat pariutumaan riittävän erilaisen kanssa. Mutta luultavasti on kyse sellaisesta perimän erilaisuudesta, joka ei ilmene jonain helposti havaittavina luonteenpiirteinä tai ulkonäkönä. Eikös jostain tällaisesta ole kirjoiteltukin, että me "haistamme" (tai jotain), jos toinen on geneettisesti sopivasti erilainen?

Nopsaan googlaamalla tällainen löytyi:https://anna.fi/hyvinvointi/seksielama/ominaishaju-luontainen-kiihoke-seksiin

Mutta siis - kyse on geneettisestä erilaisuudesta (joka ominaishajussa tunnistetaan tiedostamatta), ei siis kovinkaan selkeästi näkyvien ominaisuuksien erosta.

Näkyyhän se geneettinen erilaisuus ihan ulkoisinakin piirteinä. Miksei siis esim. isonenäinen voisi etsiä tiedostamattaan (tai tiedostaen) pieninenäistä. Mutta varmaan näissä ihastumisissa vaikuttaa sellaisetkin geneettiset seikat, jotka eivät näy päälle. Jos niin on, että vaikka kaksi geenivirheistä "haistavat" toisensa, niin se olisi toden totta nerokasta luonnolta.

[Topi]

Biologisesti varmaan onkin mieltymyksiä, jotka ohjaavat pariutumaan riittävän erilaisen kanssa. Mutta luultavasti on kyse sellaisesta perimän erilaisuudesta, joka ei ilmene jonain helposti havaittavina luonteenpiirteinä tai ulkonäkönä. Eikös jostain tällaisesta ole kirjoiteltukin, että me "haistamme" (tai jotain), jos toinen on geneettisesti sopivasti erilainen?

Nopsaan googlaamalla tällainen löytyi:https://anna.fi/hyvinvointi/seksielama/ominaishaju-luontainen-kiihoke-seksiin

Mutta siis - kyse on geneettisestä erilaisuudesta (joka ominaishajussa tunnistetaan tiedostamatta), ei siis kovinkaan selkeästi näkyvien ominaisuuksien erosta.

Näkyyhän se geneettinen erilaisuus ihan ulkoisinakin piirteinä. Miksei siis esim. isonenäinen voisi etsiä tiedostamattaan (tai tiedostaen) pieninenäistä. Mutta varmaan näissä ihastumisissa vaikuttaa sellaisetkin geneettiset seikat, jotka eivät näy päälle. Jos niin on, että vaikka kaksi geenivirheistä "haistavat" toisensa, niin se olisi toden totta nerokasta luonnolta.

Tähän väitteeseen ominaisuuksien toistensa kumoavuudesta on jotenkin vaikea edes ottaa suoraan kantaa. Ensin kun ajattelin Lumin alkuperäistä väitettä miesmäisyyden ja naisellisuuden asteesta, tuntui että hetkinen, onkohan tässä jotain perää.

Mutta minkälainen näyttö sen teorian, tai vaikka yksittäisenä väitteenä feminiinisyyden ja maskuliinisuuden kumoavuuden, osoittaisi vääräksi?

Hypoteettisesti: Jos on kaksi olemukseltaan hyvin samanlaista voimakkaan miesmäistä veljestä. He rassailevat autoja, seuraavat urheilua ja niin pois päin. Toisen vaimo on hyvin naisellinen, toisen taas vähän sellainen poikatyttö, joka ei laittaudu tai meikkaa, tykkää myös autoista ja urheilusta ja niin pois päin... niin mitä sitten? Sitähän voi aina sanoa, että no, ehkä toinen veljeksistä on jollain piilevällä tavalla vähemmän maskuliininen. Tai että ehkä tämä näennäisen poikatyttömäinen vaimo onkin jollain piilevällä tavalla hyvin feminiininen. Tai että tietysti aina on poikkeuksia.

[TSS]

Biologisesti varmaan onkin mieltymyksiä, jotka ohjaavat pariutumaan riittävän erilaisen kanssa. Mutta luultavasti on kyse sellaisesta perimän erilaisuudesta, joka ei ilmene jonain helposti havaittavina luonteenpiirteinä tai ulkonäkönä. Eikös jostain tällaisesta ole kirjoiteltukin, että me "haistamme" (tai jotain), jos toinen on geneettisesti sopivasti erilainen?

Nopsaan googlaamalla tällainen löytyi:https://anna.fi/hyvinvointi/seksielama/ominaishaju-luontainen-kiihoke-seksiin

Mutta siis - kyse on geneettisestä erilaisuudesta (joka ominaishajussa tunnistetaan tiedostamatta), ei siis kovinkaan selkeästi näkyvien ominaisuuksien erosta.

Näkyyhän se geneettinen erilaisuus ihan ulkoisinakin piirteinä. Miksei siis esim. isonenäinen voisi etsiä tiedostamattaan (tai tiedostaen) pieninenäistä. Mutta varmaan näissä ihastumisissa vaikuttaa sellaisetkin geneettiset seikat, jotka eivät näy päälle. Jos niin on, että vaikka kaksi geenivirheistä "haistavat" toisensa, niin se olisi toden totta nerokasta luonnolta.

Tähän väitteeseen ominaisuuksien toistensa kumoavuudesta on jotenkin vaikea edes ottaa suoraan kantaa. Ensin kun ajattelin Lumin alkuperäistä väitettä miesmäisyyden ja naisellisuuden asteesta, tuntui että hetkinen, onkohan tässä jotain perää.

Mutta minkälainen näyttö sen teorian, tai vaikka yksittäisenä väitteenä feminiinisyyden ja maskuliinisuuden kumoavuuden, osoittaisi vääräksi?

Hypoteettisesti: Jos on kaksi olemukseltaan hyvin samanlaista voimakkaan miesmäistä veljestä. He rassailevat autoja, seuraavat urheilua ja niin pois päin. Toisen vaimo on hyvin naisellinen, toisen taas vähän sellainen poikatyttö, joka ei laittaudu tai meikkaa, tykkää myös autoista ja urheilusta ja niin pois päin... niin mitä sitten? Sitähän voi aina sanoa, että no, ehkä toinen veljeksistä on jollain piilevällä tavalla vähemmän maskuliininen. Tai että ehkä tämä näennäisen poikatyttömäinen vaimo onkin jollain piilevällä tavalla hyvin feminiininen. Tai että tietysti aina on poikkeuksia.

Jos tuossa teoriassa on perää, niin kallistuisin vaihtoehtoon "aina on poikkeuksia". Tai toisaalta voidaan ko. tilanne selittää silläkin, että toinen miehistä ei saanut unelmiensa puolisoa, vaan joutui tyytymään. Osoittaako teorian vääräksi yksikin poikkeus? Tai osoittaako teorian mahdollista paikkaansa pitävyttä se, että se pätee monen kohdalla? Enpä tiedä. Ehkä tuntemiaan pariskuntia miettimällä voi joko tulla vahvistusta tai skeptismiä ko. teoriaa kohtaan. Oli miten oli, niin monitahoinen asia se lienee, kenestä viehätymme. Biologisesta mielestä kyllä uskottavaa olisi sekin, että viehätymme ihmisestä, jonka kanssa geenimme ehkä synnyttäisivät täydellisimmän yksilön.

[Norma Bates]

Pitkien ja isokokoisten miesten fanittaminen naisten keskuudessa on luontevaa ja järkevää, sillä yleensä ison kehon kasvattaminen edellyttää että on terve. Kun meitsi sitten tykkää näistä kuivan kesän oravista, niin mistä se johtuu (paitsi siitä että pidin lapsena pienikokoisesta enostani, mikä ei välttämättä riitä selitykseksi)? En ole koskaan halunnut lapsia, että sittenkö "saan" tykätä mistä huvittaa, kun geenejään ei tarvitse sovitella yhteen kenenkään kanssa? En oikein usko, eiköhän meikäläisestäkin psykologis-biologisella vääjäämättömyydellä löydy tietynlaisia vaatimuksia miestä kohtaan joiden täyttäminen olisi hyvin tärkeää myös miehelle joka ryhtyisi lasten isäksi.

Ainakin haluan että mieheen voi luottaa (kukapa ei), hän on aikaansaapa, energinen, eloisa, utelias yms. poikamaista & reipasta. Jotkut miehet joiden kanssa olen yrittänyt suhteentynkää ovat olleet loppujenlopuksi turhan flegmaattisia, ja jos suhde olisi edennyt pitkälle, niin... ehkäpä se ei olisikaan edennyt oikein yhtään minnekään. En minä mitään vätystä halua. Itseasiassa pienikokoinen mieshän saattaa liikkua vilkkaammin ja nopeammin (kuten olen treeneissäkin havainnut ja moneen kertaan!)

[Topi]

Jos tuossa teoriassa on perää, niin kallistuisin vaihtoehtoon "aina on poikkeuksia". Tai toisaalta voidaan ko. tilanne selittää silläkin, että toinen miehistä ei saanut unelmiensa puolisoa, vaan joutui tyytymään. Osoittaako teorian vääräksi yksikin poikkeus? Tai osoittaako teorian mahdollista paikkaansa pitävyttä se, että se pätee monen kohdalla? Enpä tiedä. Ehkä tuntemiaan pariskuntia miettimällä voi joko tulla vahvistusta tai skeptismiä ko. teoriaa kohtaan. Oli miten oli, niin monitahoinen asia se lienee, kenestä viehätymme. Biologisesta mielestä kyllä uskottavaa olisi sekin, että viehätymme ihmisestä, jonka kanssa geenimme ehkä synnyttäisivät täydellisimmän yksilön.

Jos laitetaan disclaimeriksi että en tiedä evoluutiobiologiasta oikeastaan mitään, niin
Puolimutulla ostaisin sellaisen teorian, että geneettinen erilaisuus olisi jollain tavalla viehättävää. En sitä että geenit jotenkin pyrkisivät tekemään "optimaalisia" jälkeläisiä tai kehittäisivät kovin pitkälle meneviä vaistoja siitä, mikä on hyvä jälkeläinen ja mikä ei. Diversiteetti on ehkä yleisesti hyväksi geeneissä, mutta luonnonvalinta ja vuorovaikutus ympäristön kanssa sitten ratkaisevat sen, mikä on hyvää ja mikä ei, geenejen näkökulmasta aina kannattaa kokeilla.

Typerästi muotoiltu tuokin on, mutta lukekaa disclaimer.

[Norma Bates]

Jos tuossa teoriassa on perää, niin kallistuisin vaihtoehtoon "aina on poikkeuksia". Tai toisaalta voidaan ko. tilanne selittää silläkin, että toinen miehistä ei saanut unelmiensa puolisoa, vaan joutui tyytymään. Osoittaako teorian vääräksi yksikin poikkeus? Tai osoittaako teorian mahdollista paikkaansa pitävyttä se, että se pätee monen kohdalla? Enpä tiedä. Ehkä tuntemiaan pariskuntia miettimällä voi joko tulla vahvistusta tai skeptismiä ko. teoriaa kohtaan. Oli miten oli, niin monitahoinen asia se lienee, kenestä viehätymme. Biologisesta mielestä kyllä uskottavaa olisi sekin, että viehätymme ihmisestä, jonka kanssa geenimme ehkä synnyttäisivät täydellisimmän yksilön.

Jos laitetaan disclaimeriksi että en tiedä evoluutiobiologiasta oikeastaan mitään, niin
Puolimutulla ostaisin sellaisen teorian, että geneettinen erilaisuus olisi jollain tavalla viehättävää. En sitä että geenit jotenkin pyrkisivät tekemään "optimaalisia" jälkeläisiä tai kehittäisivät kovin pitkälle meneviä vaistoja siitä, mikä on hyvä jälkeläinen ja mikä ei. Diversiteetti on ehkä yleisesti hyväksi geeneissä, mutta luonnonvalinta ja vuorovaikutus ympäristön kanssa sitten ratkaisevat sen, mikä on hyvää ja mikä ei, geenejen näkökulmasta aina kannattaa kokeilla.

Typerästi muotoiltu tuokin on, mutta lukekaa disclaimer.

Ehkä meillä on eräänlainen luontainen taipumus välttää sukurutsaa. Seksuaaliseen kiinnostukseen tarvitaan edes hivenen jännittävyyttä, ja tutut ihmiset eivät ole pätkääkään jännittäviä. Tarpeeksi paljon kun on yhden ja saman ihmisen kanssa tekemisissä, niin lopulta voidaan olla kuin sisarukset, vaikka olisi aloitettu kiihkeällä seksillä. Senhän takia ihmiset parisuhteissaan kyllästyvät. Eikä parin oikeastaan tarvitse olla yhdessä sen pidempään kuin kakaran tai parin eloonjääminen edellyttää.

Pelkokin on melko helppo muuttaa seksuaaliseksi kiihotuksesti. Siksihän naiset mielellään katselevat kauhuelokuvia poikaystäviensä kanssa.

Muutama muinainen kuningashuone surutta paritti sisarpuolia keskenään jotta valta säilyy suvussa, mutta nämä sisarpuolethan tuskin olivat kasvaneet yhdessä, koska kumpaakin osapuolta kasvatettiin tietysti oman äitinsä taloudessa. Näin seksi ei ollut täysin ällöttävää tyyliin "olen nähnyt sisarukseni paskovan lapsena alleen, en todellakaan halua häntä panna".

[Topi]

Osoittaako teorian vääräksi yksikin poikkeus? Tai osoittaako teorian mahdollista paikkaansa pitävyttä se, että se pätee monen kohdalla? Enpä tiedä. Ehkä tuntemiaan pariskuntia miettimällä voi joko tulla vahvistusta tai skeptismiä ko. teoriaa kohtaan. Oli miten oli, niin monitahoinen asia se lienee, kenestä viehätymme. Biologisesta mielestä kyllä uskottavaa olisi sekin, että viehätymme ihmisestä, jonka kanssa geenimme ehkä synnyttäisivät täydellisimmän yksilön.

Ei sitä yksittäisillä poikkeuksilla vääräksi osoiteta, mutta se alkoi tuntua omassa mielessäni sellaiselta hyvin usvaiselta jo teorianakin. Siis että se tuntuu selittävän tai kuvaavan jotakin hyvin, mutta koska siihen liittyy niin paljon subjektiivista ja tulkinnanvaraista, se olisi sovitettavissa aika monenlaiseen aineistoon. Tämähän on totta monen teorian kohdalla, koska teoria ja sen apuoletukset kohtaavat todellisuuden kokonaisuutena, ja aina voidaan säätää joko teoriaa tai jotain apuoletuksia. Ehkä silloin täsmällisempi kritiikki teoriaa kohtaan olisi se, että pitäisi selkeämmin erotella, mikä siinä selittää ja mitä. Jos feminiinisyys ja maskuliinisuus kytketään vain viehättymisen märään, silloinhan ne operatiivisesti määritellään näin ja stipuloidaan, että muut seikat sitten vuorostaan selittävät sen, miksi näyttää tapahtuvan jotain muuta. Jolloin siis ei voi tietenkään havaita että alkuperäinen teoria ei pitäisikään paikkaansa.

EDIT: Ja vielä: jos maskuliinisuus ja feminiinisyys tosiaan määriteltäisiin tällä tavalla viehättymisen kautta, typerintä siinä on, että tavallaan se olisi ihan yhtä hyvä määritelmä niille kuin mikään mitä muutoin tulee mieleen.

[Topi]

Tämä menee spämmäämisen puolelle. Mutta asia jäi vaivaamaan. Yritin itse miettiä jonkinlaista koeasetelmaa, jolla tätä voisi testata.

Jos meillä on heteropopulaatio miehiä ja naisia, ehkä siinä pitäisi vain tehdä niin, että miesten miesmäisyys ja naisten naismaisuus jollain keinolla pisteytetään. Sitten naisia ja miehiä pyydetään asettamaan vastakkaisen sukupuolen edustajat preferenssijärjestykseen muutamalla eri kriteerillä, esim "paras ulkonäkö", "paras kumppani minulle", "paras treffiseuralainen", "paras seksikumppani".

Sen voisi tehdä vaikka niin, että feminiinisyys- ja maskuliinisuuspisteet lasketaan jokaiselle mutta pidetään salassa. Sitten tämä parinvalinta voisi tapahtua vaikka valokuvien ja jonkinnäköisen suht standardisti laaditun persoonaa ja kiinnostuksia kuvaavan profiilitekstin mukaan, tai sitten ihan kasvotusten jutellen. Tai voisi testata molempia.

Jossain kategoriassa sieltä pitäisi sitten tulla sellainen korrelaatio, että feminiinisyys- ja maskuliinisuuspisteet ennustavat sitä, mihin järjestykseen he vastakkaisen sukupuolen edustajat asettavat.

[Topi]

Ehkä meillä on eräänlainen luontainen taipumus välttää sukurutsaa.

Melkein varmasti näin on.

Seksuaaliseen kiinnostukseen tarvitaan edes hivenen jännittävyyttä, ja tutut ihmiset eivät ole pätkääkään jännittäviä. Tarpeeksi paljon kun on yhden ja saman ihmisen kanssa tekemisissä, niin lopulta voidaan olla kuin sisarukset, vaikka olisi aloitettu kiihkeällä seksillä.

Kyllä. Mieleen tulee sekin ilmiö, miten ulkomaille matkustaessa saattaa ainakin väliaikaisesti tuntua, että hyvännäköisiä tai kiinnostavia ihmisiä näkee paljon enemmän kuin vanhassa tutussa ympäristössä. Siinä voi olla aika vaikea erottaa geneettistä eroavaisuutta siitä, että se on vain jotakin virkistävää ja uutta ja erilaista kuin mihin on tottunut.

[Kopek]

En ole koskaan halunnut lapsia, että sittenkö "saan" tykätä mistä huvittaa, kun geenejään ei tarvitse sovitella yhteen kenenkään kanssa?

Asia ei kuulu minulle, joten en utele syitä. Huomautan ainoastaan, että aika monilla naisilla esiintyy jossakin vaiheessa halua saada lapsi. Kuulin juuri eräästä papin tyttärestä, jolla oli vuosien varrella useita seurustelusuhteita, joista yksikään ei johtanut avioliittoon ja/tai lasten saamiseen. Nelikymppisenä nainen lopulta hankki lapsen yksin. Pappi-isä sekoili sanoissaan kastaessaan lasta, jolla ei ollut isää.

Mietin, miten arvokonservatiivisessa toopelaisuudessa suhtaudutaan asiaan. Nainen täytti velvollisuutensa isänmaataan kohtaan torjumalla urhoollisesti syntyvyysvajetta yksin, kun hänen tapaamistaan miehistä ei siihen ollut. Toisaalta hän hankki lapsen tietäen, että lapsi tulee kasvamaan isättömänä. Miten asiat pisteytetään? Toimiko nainen oikein vai väärin?

[Norma Bates]

En ole koskaan halunnut lapsia, että sittenkö "saan" tykätä mistä huvittaa, kun geenejään ei tarvitse sovitella yhteen kenenkään kanssa?

Asia ei kuulu minulle, joten en utele syitä. Huomautan ainoastaan, että aika monilla naisilla esiintyy jossakin vaiheessa halua saada lapsi.

Saa sitä kysellä. Eniten merkkaava vastaus on omalla kohdallani se että halua lapsen saamiseen ei vain ollut. On vähän kuin sisälläni olisi mies näissä asioissa. Raskaana oleminen ja synnyttäminen tuntuu aivan yhtä vieraalta kokemukselta silkkana ajatuksenakin, kuin se varmaankin tuntuu suurimmalle osalle miehistä. Jos minulla olisi ollut mahdollisuus ryhtyä isäksi, se ehkä olisi nippanappa vielä onnistunut. Äidiksi ryhtyminen ei.

Toki jossain vaiheessa pyörittelin hetken ajan parikymppisenä päässäni millaista mahtaisi olla adoptoida. Minulla oli lyhyen aikaa joku pelastusvimma nimenomaan intialaisia tyttöjä kohtaan, ja ajattelin että semmoisen voisin ottaa ennemmin kuin että vanhemmat tappavat tyttölapsensa. Mutta inhoni Intiaa kohtaan on sen verran suuri, että tuskinpa olisin osannut kasvattaa lasta niin että olisin suhtautunut suopeasti kulttuuriin jonka keskuudessa hänet on alulle pantu. Eikä lapselle tee hyvää kasvaa jonkun voimakkaan tunteen taikka agendan omaavan ihmisen lapsena.

Monia sukurasituksiakaan ei oikein olisi viitsinyt eteenpäin sälyttää.

Sisarukseni sitten pari taaperoa laittoi, että sukupuun oksa ei näivettynyt olemattomiin kuin minun osaltani. Toivon ettei ainakaan autismi periytynyt siihen suuntaan. Ja tuskinpa, kun ei sisarukseni vaikuta ollenkaan assimaiselta.

[Kopek]

Saa sitä kysellä.

Tavallaan kysyinkin, mutta peitellysti niin, että vastaamatta jättäminen ei tuntuisi siltä, että olisin pyytänyt jotain, mutta en olisi saanut sitä.

Mitä tulee yleisesti parisuhteisiin, niin minun on vaikea ymmärtää, mikä on se tekijä saa jotkut miehet olemaan dominoivia. Mainitsen nyt vaikka esimerkkinä tyttäreni saksalaisen asuinkumppanin ja yhteisen lapsen isän. Ennen kuin kerron tarkemmin, huomautan, että kyseessä ei ole parisuhde sanan tavanomaisessa merkityksessä vaan enemmänkin lapsen vanhemmuussuhde. Eli asutaan määräämätön aika samassa asunnossa lapsen kanssa erilaisista käytännön syistä. Mitään intiimiä yhteiselämää suhteeseen ei kuulu. Tyttäreni hokee vähän väliä, miten paljon hän inhoaa lapsensa isää eikä haluaisi olla hänen kanssaan. Kun isä on työssä, se helpottaa. Viikonloput ovat pahimpia.

Yksi eniten tytärtäni rasittavista piirteistä tuossa miehessä on se, että hän on niin hallitseva. Hän haluaa päättää kaikesta, ja jos hänen toiveensa ei toteudu, hän riehuu ja räyhää.

Kysymys kuuluu, miksi tuo tyyppi haluaa päättää kaikesta. Millaista negatiivista oloa hän kokee, jos muut päättävät?

Käsiteltäköön aihetta mieluimmin yleiseltä kannalta. Eli miksi tietty miestyyppi haluaa hallita. Mikä näitä ihmisiä ajaa eteenpäin? Tuo edellä mainittu mies on perheensä ainoa lapsi. Hän räyhää kuulemma iäkkäille vanhemmilleenkin. Isäni oli myös diktatorinen (ei onneksi väkivaltainen sentään), ja hänkin oli ollut ainoa lapsi perheessään sen jälkeen, kun hänen pikkusiskonsa oli kuollut. Ovatko pilalle hemmotellut ainoat pojat tulevia perhetyranneja?

[Norma Bates]

Eksänihän tapasi saada raivokohtauksia. Sai niitä omia aikojaan jos joku asia ei onnistunut, joskus tietysti silloinkin jos oltiin eri mieltä jostain asiasta. Hän epäili että hänellä on päässä vikaa koska on keskosena syntynyt. Pitäisi tietää raivosiko hän jo lapsenakin, epäilen ettei raivonnut. Kun tutustuimme hän kävi vuorotöissä ja uni tuli vain nukahtamislääkkeillä. Taisi olla aika sekaisin päästään siinä vaiheessa, mutta raiviksia oli sittenkin kun hänen työsuhteensa muuttui. Rauhoittui sitten kun alkoi syömään SSRI-lääkkeitä masennukseen ja burn outiin.

Muistikuvani mukaan eksä tapasi usein kiukutella siitä että kun "kukaan ei koskaan tee kuten hän sanoo tai neuvoo". Hänet oli kai nuorena jotenkin sivuutettu että millään mitä hän sanoi ei ollut mitään merkitystä. Esim. koulusta ilmoittivat että siellä on varastettu jotain, ja eksän isä sai heti päähänsä että poikansa on se varas, eikä uskonut omaa lastaan että ei ole. Ja tuo isä oli muutenkin kaikinpuolin vaikea ihminen, eksä miltei vihasi tätä kuolemansakin jälkeen.

Enimmäkseen suhteessa annoin miehen päättää asioista, mutta jos joku asia oli minulle oikeasti tärkeä tai koin että menee epäoikeudenmukaiseksi saatoin toki laittaa rähinän päälle itsekin, jos ei järkeen ja reiluuteen vetoamalla saanut tulosta aikaiseksi. Minun on kai vaikeampi mieltää itseäni alistetuksi tai henkisen väkivallan kohteeksi koska laitoin joskus kuitenkin hanttiin, enkä suostunut olemaan se jolta otetaan täysin luulot pois. Mutta eihän se tervettä menoa ollut että mikä tahansa mielipaha kirvoitti miehessä sellaista dramatiikkaa. Vaikkei hän koskaan käynyt minuun kiinni, niin vuosien varrella kai se epävakaus suhteessa kuitenkin vaikutti niin että ahditustukseni alkoi tuon suhteenkin takia saada pakko-oireilupiirteitä. Alkoi tulemaan kaikenlaisia sairaita ajatuksia ihan rauhallisessa tilanteessa, kun mieli kävi niin jännittyneeksi ettei enää osannut relata lainkaan.

Olihan lapsuudenkodissanikin jo jännittynyt ilmapiiri. Mutta ei siellä sentään raivokohtauksia saatu. Tai korkeintaan pari vuosien varrella.

[Xantippa]

Itse näkisin teorian ongelman/ristiriidan/miksi sitä kutsuisimme, olevan tässä:

Hypoteettisesti: Jos on kaksi olemukseltaan hyvin samanlaista voimakkaan miesmäistä veljestä. He rassailevat autoja, seuraavat urheilua ja niin pois päin. Toisen vaimo on hyvin naisellinen, toisen taas vähän sellainen poikatyttö, joka ei laittaudu tai meikkaa, tykkää myös autoista ja urheilusta ja niin pois päin... niin mitä sitten? Sitähän voi aina sanoa, että no, ehkä toinen veljeksistä on jollain piilevällä tavalla vähemmän maskuliininen. Tai että ehkä tämä näennäisen poikatyttömäinen vaimo onkin jollain piilevällä tavalla hyvin feminiininen. Tai että tietysti aina on poikkeuksia.

Jos laitetaan disclaimeriksi että en tiedä evoluutiobiologiasta oikeastaan mitään, niin
Puolimutulla ostaisin sellaisen teorian, että geneettinen erilaisuus olisi jollain tavalla viehättävää. En sitä että geenit jotenkin pyrkisivät tekemään "optimaalisia" jälkeläisiä tai kehittäisivät kovin pitkälle meneviä vaistoja siitä, mikä on hyvä jälkeläinen ja mikä ei. Diversiteetti on ehkä yleisesti hyväksi geeneissä, mutta luonnonvalinta ja vuorovaikutus ympäristön kanssa sitten ratkaisevat sen, mikä on hyvää ja mikä ei, geenejen näkökulmasta aina kannattaa kokeilla.

Typerästi muotoiltu tuokin on, mutta lukekaa disclaimer.

Eli että oletetaan, että geneettisyys voidaan johtaa, lukea jostakin ulkoisesta, kuten tykkääkö rassata autoja vai ei. Tai päinvastoin: ulkoiset asiat, kuten se, että ei tykkää rassata autoja, geneettisyydestä.

Toisin sanoen: geneettisiltä ominaisuuksiltaan sekä veljekset että sisarukset voivat olla hyvinkin samankaltaisia, mitä nyt ovat kasvuvaiheessa omaksuneet eri asioita, eri mieltymyksillä.

T: Xante