Parisuhdeketju

[Norma Bates]

Minusta asia on hyvin yksinkertainen: sille, joka etsii kuhajokuonia, on erittäin tärkeää saada parisuhde. Sille, joka etsii ainutlaatuista, jota voi rakastaa palavasti, on erittäin tärkeää olla rakastumisen tilassa ja luultavasti myös saada vastakaikua siihen.

Kuhajokuonin löytäminen voi olla etsijälleen vaikka mimmoinen lottovoitto, johon hän haluaa sitoutua vaikka loppuiäkseen, kun taas palavasti rakastunut voi olla koukussa rakastumisen tunteeseen ja olla hetken päästä rakastunut jo johonkin toiseen.

Sitten on tämäkin kategoria jossa ihastutaan palavasti, mutta erittäin harvoin. Useimmat yksilöt tässä ryhmässä ovat miehiä, mutta saatan itsekin kuulua tähän joukkoon. Mitäs se semmoinen koukussa oleminen on että ihminen koukuttuu ekan kerran 1995 ja toisen kerran 2019? Sitähän en sitten voi tietää miten olisi käynyt, ellei aikaväli 1997 - 2010 olisi kulunut parisuhteessa.

Minulle on erittäin tärkeää saada parisuhde, mutta vain merkityksellisen ihmisen kanssa. Oikeastaan herttaisen samantekevää millä tavalla se merkityksellisyys saa alkunsa. Jokuhan voisi pitää hyvinkin epäromanttisena että viimeisin merkitys syntyi paikassa jossa hikoillaan niin että tukka päässä kastuu, eikä muutenkaan pääse esiintymään ns. edukseen. Toisaalta fyysistä läheisyyttä oli runsain mitoin...

[Socrates]

Olen vaan mietiskellyt, että miten tilanne, jota esim Socru kuvaili, eli että hullun rakastuneena ei suhdetta kannata aloittaa, koska se ei voi kestää, koska ajattelee toisen olevan yli oman tason ja siksi suhteesta ei voisi tulla mitään juurikin sen epätasa-arvon takia, olisi sitten erilainen toisin päin.

T: Xante

Puhut eri tilanteesta. Eihän epätasa-arvoinen suhde tarkoita sitä, että vahvemmalla oleva olisi etsinyt kuhajokuonia, vaan ehkä häntä ei akuutisti häiritse se, että toinen näkee hänessä ominaisuuksia, joita haluaisi itseensä. Tässähän oli kyse nimenomaan siitä, että joku ihastuu ihmiseen, joka näyttää omaavan jotain mitä kadehtii eikä sulje pois sitä, että ihastuksen kohdekin on rakastunut. Mutta ajan mittaan tuommoinen kuvio voi olla hankala.

Se että olet toiselle kuhajokuon, ei tuo mukanaan edellä kuvatun kaltaista kuviota.

[TSS]

Esimerkiksi Norman ja Xantipan kauhistus, tilanne, jossa toinen puolisko vaikuttaa olevan vähemmän rakastunut kuin toinen, ei kuitenkaan lopulta välttämättä ole sellainen tilanne, vaikka se sanojen tasolla siltä vaikuttaisi.

Taisi mennä taas hieman mielikuvituksen puolelle Eihän tässä ole keskusteltu tilanteesta, jossa toinen "vaikuttaa" olevan vähemmän rakastunut kuin toinen, vaan tilanteesta, jossa toinen  on suhteessa vain siksi, että haluaa suhteen jonkun kanssa, ihan sama, kenen.

T: Xante

Taas..? Pahoittelut, jos liitin nimimerkkisi väärään ajatukseen.

[Socrates]

Eihän kuhajokuonajattelussa muuta hankalaa ole kuin että kuhajokuonpareja muodostuu nykyään huonosti, koska kuhajokuonsuuntautuneita on enemmän miehissä kuin naisissa.

Ennen se oli yleistä, käsittääkseni Päätalon vaimokaan ei ollut mitenkään rakastunut mieheensä.

Kuhajokuonsuuntautuneet ovat todella syrjitty ryhmä.

[Socrates]

Kuhajokuonajattelu liittyy myös maantieteeseen, pikkukaupungeissa ja maaseudulla se on yleisempää kuin metropoleissa.

Kuhajokuonajattelun vastakohta on loputon sählääminen Tinderissä, missä joka päivä löytyy eilistä ainutlaatuisempi ihminen.

[Norma Bates]

Kirjoitin päiväkirjaan viime (viimeisimmästä? viimeisestä?) ihastuksestani. Lähinnä siksi että vaikka "mitään ei tapahtunut", minulle kokemus oli ihan tarpeeksi väkevä. Olisin kokemuksen omaamisesta kiitollisempi, jos juttu olisi ollut vähemmän mysteeriä väärällään. Joku ekstrovertti varmaan kuittaisi koko höskän sillä että "hullu jätkä, turhaan siihen ajatuksiasi ja varsinkaan tunteitasi haaskasit".

[Kopek]

No, minä olen tässä jopa ihmetellyt kun en kauheammin hikoile vaikka pitäisi olla mukamas vaihdevuodet menossa. Ehkä se kammottava, sängyn kasteleva hikoilu alkaa sitten kun estrogeeni loppuu lopullisesti. En voi tietää. Päinvastoin käytän (tuoksutonta) deodoranttia nykyään todella harvoin, kun ei vaan tunnu olevan tarvista. Miettinyt että käytinkö sitä vuosia muutenkin ihan turhaan. Jossain keskusteluryhmässä kun sanoin että en tykkää että miehet tulevat treffeille hieltä haisevina, joku muija suuttui aivan tulenpalavasti. Osoittautui että hän kärsii liikahikoilusta.

Senkö takia minun pitäisi tapailla haisevaa miestä että tässä maassa on joku runsaasti hikoileva nainen? Minulle ei oikein tämä logiikka avaudu. 

Hikoileminen ja hielle haiseminen ovat kaksi eri asiaa.

Onneksi kuulun "kuivakorviin", joten jokaisesta pienestä hikoilusta ei tarvitse heti paitaa vaihtaa. Joskus taas on tullut pidettyä liikaa peittoa sängyssä, ja aamuyöstä on herännyt tyyny märkänä ja pyjama ihossa kiinni. Tästäkin on yleensä vielä selvinnyt kuivaamalla ja tuulettamalla. Jos joka yö hikoaa samalla tavalla, ennen pitkää tekee mieli vaihtaa tyynyliina ja ehkä lakanakin. Eli rajansa kaikella. 

Tietysti on olemassa riski siitä, että ei itse huomaa omaa hienhajuaan, mutta muut huomaavat. Onko tämä mahdollista? Lähipiirikin on tosin sanonut, että en juurikaan hielle haise.   

Voice.fi:

"Toisten ihmisten korvavaikku on kosteaa ja toisten taas kuivaa. Jos sinun vaikkusi on valkoista, hiutalemaista, niin se tarkoittaa, että sinulta puuttuu kemikaali, joka aiheuttaa hienhajua. Jos taas vaikkusi on tummaa ja tahmeaa, tarkoittaa se, että hikesi haisee pahemmalta."

https://www.voice.fi/terveys-ja-hyvinvointi/a-64732

Siinä mielessä jaan Norma Batesin ominaisuudet, että minäkään en pidä ihmisperäisistä hajuista enkä yleensäkään pahoista hajuista. Olen yhdessä asiassa vielä herkempi kuin Norma Bates. Kissan ei tarvitse edes näkyä eikä haista (eivätkä ne taida haistakaan) ja tunnistan silti sen läsnäolon.

Maataloissa ihmiset ovat lapsuudestaan saakka tottuneet lehmänlannan hajuun, joten he eivät ehkä tunnista sitä lievänä. Kun ulkopuolinen menee maataloon kylään, hän huomaa talossa leijailevan "navetan" tuoksun. Isäntäväki ei sitä ehkä tunnista, koska se on heidän ympärillään aina.

Oman asuntonsakaan ominaishajua ei huomaa, kun asunnossa asuu. Kun on muutaman viikon matkalla ja palaa asuntoon, haju tuntuu jo ulko-ovella. Ai, tältäkö täällä haisee. Tämän talon, jossa parhaillaan tätä kirjoitan, ominaishaju on parakkimainen, mitä valmistalot tavallaan ovatkin. Ilmassa on epämääräinen, onneksi aika lievä, lastulevyn haju. Se ei ole kai kovin terveellinen. Ainakin täällä ollessa on allerginen kestonuha.

https://www.terveyskirjasto.fi/asy00407

[Toope]

Vaikeaa taas on. Ihastuin/melkein rakastuin. Nyt eukko ei mielenterveyssyistään edes puhu kanssani. Miksi nuo nykynaiset ovat kaikki niin v...n ongelmaisia?

[Norma Bates]

No, minä olen tässä jopa ihmetellyt kun en kauheammin hikoile vaikka pitäisi olla mukamas vaihdevuodet menossa. Ehkä se kammottava, sängyn kasteleva hikoilu alkaa sitten kun estrogeeni loppuu lopullisesti. En voi tietää. Päinvastoin käytän (tuoksutonta) deodoranttia nykyään todella harvoin, kun ei vaan tunnu olevan tarvista. Miettinyt että käytinkö sitä vuosia muutenkin ihan turhaan. Jossain keskusteluryhmässä kun sanoin että en tykkää että miehet tulevat treffeille hieltä haisevina, joku muija suuttui aivan tulenpalavasti. Osoittautui että hän kärsii liikahikoilusta.

Senkö takia minun pitäisi tapailla haisevaa miestä että tässä maassa on joku runsaasti hikoileva nainen? Minulle ei oikein tämä logiikka avaudu. 

Hikoileminen ja hielle haiseminen ovat kaksi eri asiaa.

Onneksi kuulun "kuivakorviin", joten jokaisesta pienestä hikoilusta ei tarvitse heti paitaa vaihtaa. Joskus taas on tullut pidettyä liikaa peittoa sängyssä, ja aamuyöstä on herännyt tyyny märkänä ja pyjama ihossa kiinni. Tästäkin on yleensä vielä selvinnyt kuivaamalla ja tuulettamalla. Jos joka yö hikoaa samalla tavalla, ennen pitkää tekee mieli vaihtaa tyynyliina ja ehkä lakanakin. Eli rajansa kaikella. 

Tietysti on olemassa riski siitä, että ei itse huomaa omaa hienhajuaan, mutta muut huomaavat. Onko tämä mahdollista? Lähipiirikin on tosin sanonut, että en juurikaan hielle haise.   

Voice.fi:

"Toisten ihmisten korvavaikku on kosteaa ja toisten taas kuivaa. Jos sinun vaikkusi on valkoista, hiutalemaista, niin se tarkoittaa, että sinulta puuttuu kemikaali, joka aiheuttaa hienhajua. Jos taas vaikkusi on tummaa ja tahmeaa, tarkoittaa se, että hikesi haisee pahemmalta."

https://www.voice.fi/terveys-ja-hyvinvointi/a-64732

Siinä mielessä jaan Norma Batesin ominaisuudet, että minäkään en pidä ihmisperäisistä hajuista enkä yleensäkään pahoista hajuista. Olen yhdessä asiassa vielä herkempi kuin Norma Bates. Kissan ei tarvitse edes näkyä eikä haista (eivätkä ne taida haistakaan) ja tunnistan silti sen läsnäolon.

Maataloissa ihmiset ovat lapsuudestaan saakka tottuneet lehmänlannan hajuun, joten he eivät ehkä tunnista sitä lievänä. Kun ulkopuolinen menee maataloon kylään, hän huomaa talossa leijailevan "navetan" tuoksun. Isäntäväki ei sitä ehkä tunnista, koska se on heidän ympärillään aina.

Oman asuntonsakaan ominaishajua ei huomaa, kun asunnossa asuu. Kun on muutaman viikon matkalla ja palaa asuntoon, haju tuntuu jo ulko-ovella. Ai, tältäkö täällä haisee. Tämän talon, jossa parhaillaan tätä kirjoitan, ominaishaju on parakkimainen, mitä valmistalot tavallaan ovatkin. Ilmassa on epämääräinen, onneksi aika lievä, lastulevyn haju. Se ei ole kai kovin terveellinen. Ainakin täällä ollessa on allerginen kestonuha.

https://www.terveyskirjasto.fi/asy00407

Kissassa on tietynlainen haju jonka itse huomaan kun tungen nenän turkkiin. Loitompaa en. Koirien kanssa on näemmä niin että jotkut rodut haisevat ja jotkut eivät. En oikein pidä "koiran hajusta".

Jos laitan makuuhuoneeni oven pidemmäksi aikaa kiinni ja menen huoneeseen, siellä on samanlaisehko hajumaailma kuin isäni makuuhuoneessa oli (silloin kun hänellä ei ollut juomaputki menossa). Oletan näin ollen että olen perinyt isäni immuunipuolustuksen, ja siksi meillä on samantapainen ominaishaju.

Jonkin verran treenaaminen on antanut kai sietokykyä hienhajulle. Joskus on selvästi tuntuvia lemahduksia salilla, mutta ei nyt mitenkään alvariinsa. Kyllä ne taitaa enempi kuitenkin miehet haista kuin naiset. Ja jotkut miehet sanoneetkin että ei tarvitse kuin vähän liikahtaa niin heti hiki virtaa. Itse olen toisinaan ollut milteipä kuiva kauttaaltaan. Sitten taas joskus kun tulee jotkut varsinaiset huhkijaiset, niin sitten voi olla niin hikinen että hiki liruu pitkin tukkaa.

Kyllähän se varsinaisesti on peseytymättömyys mikä vastakkaisessa sukupuolessa ei nappaa, ja samaa mieltä ovat monet miehetkin. Minulle veden kanssa lotraaminen on aina ollut lohduke, joten olkoon vaikka mimmoiset itsarifiilikset, niin suihkuun tulee mentyä. Ja moni vitutus on helpottanut kun olen marssinut järveen. Ehkä tämän takia kesällä ei niin pahasti vitutakaan kuin muulloin. Paitsi tietysti jos on jäätävän kylmää... Ja varsinkin jos tuulee. En tykkää tuulisesta säästä yhtään. Tulee korvalehdetkin helposti kipeäksi, ja sen jälkeen huimaa ja oksettaa (asentohuimaus pahenee).

[Socrates]

Vaikeaa taas on. Ihastuin/melkein rakastuin. Nyt eukko ei mielenterveyssyistään edes puhu kanssani. Miksi nuo nykynaiset ovat kaikki niin v...n ongelmaisia?

En tiedä missä asut, mutta jos naisseura kiinnostaa,  niin etsi ihmeessä sitä pikkupaikkakunnilta. Niistä löytyy vielä paljon naisillakin kuhajokuonajattelua.

Ainakaan ei ole mitään järkeä jäädä Helsinkiin nahistelemaan vanhojen lesbojen kanssa.

[kertsi]

Aina on jotain vitun syitä miksei saisi tuntea kuten tuntee. Mutta jumankauta, mitäs jos päätän että tunnenpahan vaan. Repikää siitä. (Minun oma Nemesikseni tämä rakkauden puute hommeli on ja syntyjään tietysti lapsuudenkodista. Siellähän sen oppii että onko rakkauden arvoinen vai ei.)

Voi tietysti olla etten itse(kään) niin vaan tykästy kehenkään, kun ei huvita tulla henkisesti murjotuksi. Mutta en minä sitä kylmästi järkeillen päätä jos tulee tilanne että taas mennään. En ole niin pers'kipeä ihminen että kaikessa pitää kuristaa ja kiristää itsensä tunnetasolla hengiltä.

Katsoin juuri elokuvan dokkarin Tina (Yle Areena) *), jossa kerrotaan Tina Turnerin tarina. Ei ole oikein minuun kolahtavaa musiikkia, mutta oli kiinnostavaa nähdä elokuva, siitä tuli vähän sellainen pieni optimismin tujaus, että rankoistakin asioista voi selvitä hengissä ja jopa kääntää ne voitoksi. Jos et jo ole nähnyt sitä, suosittelen katsottavaksi, sillä se voi olla jopa lohdullinen, niin rankkaa settiä kuin se onkin. Hän syntyi perheeseen, jossa oli kotiväkivaltaa, ja äitinsä ja isänsäkin jättivät lapset sukulaisten huomaan kun häipyivät lasten elämästä (muistuttaa Suon villi laulu -kirjaa, paitsi siinä jättivät lapset aivan yksikseen). Ensimmäinen aviomies Ike Turner oli kamala, ja pahoinpiteli ja raiskasi Tinaa vuosikaudet, kunnes Tina vihdoin sai aikaiseksi jättää Iken (16 avioliittovuoden jälkeen?).

Taitaa olla niin, että ihmiset helposti solahtavat sellaiseen parisuhteeseen, mistä ovat lapsuuden kodissaan saaneet mallia.

Tinalla ei ollut ystäviä, eikä hän saanut lapsuudenkodissaan rakkautta, eikä ensimmäisessä avioliitossaankaan. Vasta erottuaan ja oltuaan sinkkuna (10-15 vuotta?) hän (yli 50-vuotiaana?) löysi elämänsä rakkauden, jonka kanssa styylasi 27 vuotta, ennen kuin meni vihille tämän kanssa. Vanhana Tinan munuaiset lakkasivat toimimasta, ja hän jo suunnitteli avustettua itsemurhaa, kun aviomies tarjoutui luovuttamaan yhden omista munuaisistaan Tinalle, joka sillä tavalla sai lisää elinvuosia.

Tinan vanhin poika kärsi lapsena näkemästään ja kuulemastaan kotiväkivallasta, ja lopulta teki itsemurhan muistaakseni 57-vuotiaana.

Ensimmäisen avioliiton jälkeen Tina koki paljon vihaa Ikeä kohtaan, ja vasta vuosien/vuosikymmenien päästä hän pystyi antamaan anteeksi kaltoinkohtelun ja näkemään Iken sairaana ihmisenä. Ja vasta sen myötä menneisyyden rankat kokemukset päästivät otteensa hänen elämästään, ja hän pystyi kunnolla jatkamaan elämäänsä. Elokuvassa hän sanoo jotain sen tapaista, että vihan tai katkeruuden kokeminen vaan myrkyttää niiden tunteiden kokijaa. En tiedä, liekö tuossa jotain buddhalaista ajatusta takana, mutta onnellisemmaksi hän taisi tulla, kun päästi irti vihastaan. En oikein osaa sanoa, miten pitää menetellä, jotta pystyisi antamaan anteeksi niin, että pääsisi jatkamaan elämäänsä, niin, ettei elämä myrkyttyisi katkeruudesta ja vihasta, mutta ehkä semmoisesta kannattaisi ottaa selvää, jos kellä sellaisia tuntemuksia on.

*) Vai onkohan se sittenkin dokkari, jossa on myös näyttelijä esittämässä Tinaa, muka haastateltavana. Jokin oikea elokuvakin hänestä on tehty. Tarkistin, ja kyllä, dokkarihan se on:
Rock'n'rollin kuningatar Tina Turner kuoli 83-vuotiaana 24.5.2023. Dokumentissa käydään läpi Turnerin uskomaton tarina puuvillapeltojen tytöstä stadionit täyttäväksi supertähdeksi, yksityiselämän ja uran suurista vastoinkäymisistä tyyneen sovintoon elämän kanssa. Kertojana Tina itse. Ohjaajat: Dan Lindsay ja T.J. Martin. (USA 2021)

[Norma Bates]

Vaikeaa taas on. Ihastuin/melkein rakastuin. Nyt eukko ei mielenterveyssyistään edes puhu kanssani. Miksi nuo nykynaiset ovat kaikki niin v...n ongelmaisia?

aHaa, mielenterveysongelmainen. Näitä on nähty, peilistäkin. Eli sekä nämä iänikuiset eksäni yksi ja kaksi ja minä itse, kaikilla meillä on mättänyt päässä. En tiedä kuulostanko kopealta jos sanon että olen harvinaisen terve hulluksi, mutta tietyissä olosuhteissa minä en kestä ja jaksa, vaan masennun ja ahdistun. Minulla se ei aiheuta vetäytymistä ja mykkätautisuutta, enkä laita suhdettakaan poikki masennuksen takia, mutta useimmat muut kai dumppaavat kumppanin hyvinkin helposti masennuspäissään. Varsinkin jos suhde on vasta alkutekijöissään.

Ei tässä kai oikein muuta voi sanoa että jos hän ei puhu sinulle, niin sitähän ei sitten tiedä mimmoiselta paskakuormalta säästyt. Mutta siinä voi olla juuri sitä pelkoa että hän ei uskalla puhua, koska pelkää että jätät heti kun osoittautuukin ettei hänen kanssaan ole erityisen helppoa.

[Norma Bates]

Aina on jotain vitun syitä miksei saisi tuntea kuten tuntee. Mutta jumankauta, mitäs jos päätän että tunnenpahan vaan. Repikää siitä. (Minun oma Nemesikseni tämä rakkauden puute hommeli on ja syntyjään tietysti lapsuudenkodista. Siellähän sen oppii että onko rakkauden arvoinen vai ei.)

Voi tietysti olla etten itse(kään) niin vaan tykästy kehenkään, kun ei huvita tulla henkisesti murjotuksi. Mutta en minä sitä kylmästi järkeillen päätä jos tulee tilanne että taas mennään. En ole niin pers'kipeä ihminen että kaikessa pitää kuristaa ja kiristää itsensä tunnetasolla hengiltä.

Katsoin juuri elokuvan Tina (Yle Areena), jossa kerrotaan Tina Turnerin tarina. Ei ole oikein minuun kolahtavaa musiikkia, mutta oli kiinnostavaa nähdä elokuva, siitä tuli vähän sellainen pieni optimismin tujaus, että rankoistakin asioista voi selvitä hengissä ja jopa kääntää ne voitoksi. Jos et jo ole nähnyt sitä, suosittelen katsottavaksi, sillä se voi olla jopa lohdullinen, niin rankkaa settiä kuin se onkin. Hän syntyi perheeseen, jossa oli kotiväkivaltaa, ja äitinsä ja isänsäkin jättivät lapset sukulaisten huomaan kun häipyivät lasten elämästä (muistuttaa Suon villi laulu -kirjaa, paitsi siinä jättivät lapset aivan yksikseen). Ensimmäinen aviomies Ike Turner oli kamala, ja pahoinpiteli ja raiskasi Tinaa vuosikaudet, kunnes Tina vihdoin sai aikaiseksi jättää Iken (16 avioliittovuoden jälkeen?).

Taitaa olla niin, että ihmiset helposti solahtavat sellaiseen parisuhteeseen, mistä ovat lapsuuden kodissaan saaneet mallia.

Tinalla ei ollut ystäviä, eikä hän saanut lapsuudenkodissaan rakkautta, eikä ensimmäisessä avioliitossaankaan. Vasta erottuaan ja oltuaan sinkkuna (10-15 vuotta?) hän (yli 50-vuotiaana?) löysi elämänsä rakkauden, jonka kanssa styylasi 27 vuotta, ennen kuin meni vihille tämän kanssa. Vanhana Tinan munuaiset lakkasivat toimimasta, ja hän jo suunnitteli avustettua itsemurhaa, kun aviomies tarjoutui luovuttamaan yhden omista munuaisistaan Tinalle, joka sillä tavalla sai lisää elinvuosia.

Tinan vanhin poika kärsi lapsena näkemästään ja kuulemastaan kotiväkivallasta, ja lopulta teki itsemurhan muistaakseni 57-vuotiaana.

Ensimmäisen avioliiton jälkeen Tina koki paljon vihaa Ikeä kohtaan, ja vasta vuosien/vuosikymmenien päästä hän pystyi antamaan anteeksi kaltoinkohtelun ja näkemään Iken sairaana ihmisenä. Ja vasta sen myötä menneisyyden rankat kokemukset päästivät otteensa hänen elämästään, ja hän pystyi kunnolla jatkamaan elämäänsä. Elokuvassa hän sanoo jotain sen tapaista, että vihan tai katkeruuden kokeminen vaan myrkyttää niiden tunteiden kokijaa. En tiedä, liekö tuossa jotain buddhalaista ajatusta takana, mutta onnellisemmaksi hän taisi tulla, kun päästi irti vihastaan. En oikein osaa sanoa, miten pitää menetellä, jotta pystyisi antamaan anteeksi niin, että pääsisi jatkamaan elämäänsä, niin, ettei elämä myrkyttyisi katkeruudesta ja vihasta, mutta ehkä semmoisesta kannattaisi ottaa selvää, jos kellä sellaisia tuntemuksia on.

Jotain tästä hänen elämästään tiedänkin. Varmaan olen joskus jonkin dokumentin katsonut. Elokuva voisi olla ehkä liian raskasta katsottavaa, koska vihaan matskua jossa mies rääkkää naista. Tulee sellainen toive kokoajan että survopa sen jätkän napaan leipäveitsi, tee edes jotain...! On kamalan kuluttavaa kun haluaisi kostaa kaikkien kokemat vääryydet kaiken aikaa kaikkialla.

Anteeksiannosta olen varmaan ennenkin sanonut että minä en oikein sille lämpene, mutta jos muistelee iät ajat vääryyksiä, niin antaa tavallaan väärintekijälle ikuisen pääsylipun omiin aivoihin, jatkamaan sitä pahantekoaan. Haluaisin mieluiten uskoa sellaiseen että jossain vaiheessa tulee piste jossa ei välitä enää hittojakaan, eli alkuperäisestä tunteesta on kaikki energia kulunut pois. Ehkä sen joku sitten kokee anteeksiannon hetkenä, kun ei enää piittaa paskaakaan. Ei tunne mitään sitä toista kohtaan. Tai jos nyt jonkin positiivisuuskohtauksen saa, niin miettii että olipahan mielenkiintoinen ajanjakso elämässäni.

Buddhalaisuus todellakin olisi minulle jees uskonto, tai filosofia. Kunhan minusta vain ensin loppuisi lataus tästä Jahve-ohjelmasta silmä silmästä hammas hampaasta.

[Xantippa]

Eihän kuhajokuonajattelussa muuta hankalaa ole kuin että kuhajokuonpareja muodostuu nykyään huonosti, koska kuhajokuonsuuntautuneita on enemmän miehissä kuin naisissa.

Ennen se oli yleistä, käsittääkseni Päätalon vaimokaan ei ollut mitenkään rakastunut mieheensä.

Kuhajokuonsuuntautuneet ovat todella syrjitty ryhmä.

Enpä lähtisi sanomaan, että on enemmän miehissä, sillä naisilla tulee biologia vastaan ja jos perheen haluaa, se voi väistämättä olla kuhanjokuonpaikka.

Likinnä siis pointtini oli se, että kun esille otettiin epätasapaino (minkä vuoksi hulluna rakastuminen ei suhteissa toimi), että niinhän se toisinkin päin.

Silläkin on vaikutusta, mitkä ovat kuhanjokuonin motiivit ja syyt. Jos syy on halu parisuhteeseen ja siitä seuraa suhteeseen panostaminen, vaikka juuri nyt ihan se The Oikea ei olekaan kyseessä, onhan se eri asia kuin se, että syyt ovat tyyliin kahdestaan asuminen tulee halvemmaksi kuin yksin, toinen rahoittaa harrastustani, toinen hoitaa kotiani jne.

Muutoin koko ilmiöstä sanoisin, että siinä voi olla perää, että nainen viheltää pelin poikki helpommin kuin mies. Tarkoitan, että jos vähän ratiolla on menty suhteeseen ja tehty lapset, helpommin siitä ehkä sitten jonkunmuun perään nainen lähtee kuin mies.

Mitä tulee keskusteluuni TSS:n kanssa, niin asia jäi itselleni erittäin jänskänä mieleen. Huomaan miettiväni koko juttua ja mietiskelen, kumpaa oikeastaan olen, yltiöromanttinen vaiko jyrkän rationaalinen.

Nimittäin edelleenkään en pysty käsittämään, miten se yhtälä toimii. Tarkoitan, että jos puoliso ei ole mikään erityinen ihminen, eikä parisuhde ole mikään erityinen ihmissuhde, niin mitä järkeä sitten hommassa on Eikö siinä tapauksessa olisi sitten helpompaa asua yksin/lasten kanssa ja harrastaa sitä ainoaa muista erottavaa asiaa, eli seksiä, fwb-suhteessa/suhteissa?

T: Xante

[kertsi]

Lisäsin edellisen kommenttini perään tämän:

*) Vai onkohan se sittenkin dokkari, jossa on myös näyttelijä esittämässä Tinaa, muka haastateltavana. Jokin oikea elokuvakin hänestä on tehty. Tarkistin, ja kyllä, dokkarihan se on:
Rock'n'rollin kuningatar Tina Turner kuoli 83-vuotiaana 24.5.2023. Dokumentissa käydään läpi Turnerin uskomaton tarina puuvillapeltojen tytöstä stadionit täyttäväksi supertähdeksi, yksityiselämän ja uran suurista vastoinkäymisistä tyyneen sovintoon elämän kanssa. Kertojana Tina itse. Ohjaajat: Dan Lindsay ja T.J. Martin. (USA 2021)

En tiedä, varsinaisesta elokuvasta olisin itse saattanut saada todella kurjia fiiliksiä, mutta tästä jäi päällimmäisenä hyvä mieli. Jotenkin kovin lohduttavaa, että joku voi olla saanut elämäänsä niin kurjat lähtökohdat (kehnot ja poissaolevat vanhemmat, köyhyys, raataminen pellolla lapsena) ja kokenut niin kurjan ensimmäisen avioliiton, löytääkin sitten elämänsä reilusti yli puolivälin jälkeen mielenrauhan, ja tulee rakastetuksi niin perin juurin ja vuosikymmeniksi, kuin ilmeisesti toisen avioliiton myötä tuli, ja myös yleisön rakastamaksi. (Lieköhän esiintyvillä taiteilijoilla olla kovinkin yleistä, että hakevat nimenomaan sitä, että tulisivat rakastetuksi, jos aiemmin elämässä on jäänyt vailla rakkautta?) Ben Furmanin kirja Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta taitaa olla vähän samalla tavalla lohdullinen. Ei siinä sitä lapsuutta siinä sinänsä muuteta, vaan nykyhetkeä, niin, että kurjat lähtökohdat lakkaavat määrittelemästä ja suuntaamasta koko elämää.

Lis. Tinan ei "annettu" unohtaa Ikeä ja kamalaa avioliittoaan, koska jokaisessa haastattelussa häneltä kysyttiin jotain Ikestä, olihan Tina ollut puolet "Ike&Tinasta", vaikka hän yritti aloitella soolouraansa, ja olisi halunnut suunnata tulevaisuutta kohti, ei menneisyyttä. Aivan ensimmäinen askel yrityksessä saada sellaiset kysymykset loppumaan, oli suostuminen People-lehden haastatteluun, jossa hän avoimesti kertoi kamalista kokemuksistaan avioliitossa Iken kanssa. Siihen aikaan oli epätavallista, että kukaan puhui perheväkivallasta julkisesti. Hän auttoi muita naisia avoimuudellaan ja vahvuudellaan ja omalla esimerkillään, ja sai olikos se 50 000 kirjettä naisilta sen haastattelun jälkeen. Hän kirjoitutti myös omaelämänkertakirjan, jotta hänen ei tarvitsisi enää palata aiheeseen Ike, ja jotta hän pääsisi jatkamaan elämäänsä, mutta sekään ei auttanut, tai oikeastaan vaikutti päinvastoin.