Parisuhdeketju

[Norma Bates]

Kumpi on parempi: olla jakorasia vai jakojäännös?

Jos ei piittaa paskaakaan siitä mitä muut mussuttavat, varmaan rasialla on hauskempaa. Jos on liian syvällisiä pohtiva kurttuotsa, silloin se mussutus on lähinnä omien pelkojen mölinää. Kuten nyt itsellä pelko tulla kohdelluksi rumasti, pelko taudeista. Jaa, siinähän ne taisi ollakin. Pelko rakastumisesta ei rassaa, kun en ole kertaakaan ihastunut päättömästi johonkuhun jonka kanssa olen jo yhtynyt. Tietynlainen unelmointivaihe kun puuttuu, ei synny elämää suurempia tunnetiloja.

[Kopek]

Pelko rakastumisesta ei rassaa, kun en ole kertaakaan ihastunut päättömästi johonkuhun jonka kanssa olen jo yhtynyt.

Minä taas en ole kertaakaan rakastunut päättömästi johonkuhun, jonka kanssa olen tiennyt jonkun toisen jo yhtyneen.

[Toope]

Kumpi on parempi: olla jakorasia vai jakojäännös?

Ihmisestä kii...

[Kopek]

Vahtiminen ja kontrollointi on turhaa- kiimaisen paimentaminen eläinmaailmassakin on melko toivotonta. Sitähän reviirikäyttäytyminenkin on ja ihmisillä se on melko monipuolista vaikka yhteisöissä on melko mahdoton jatkuvasti vahtia naaraita, tai koiraita.

Tämän uutisen mies yritti kahlita naisen ja ehkä omasta mielestään lopulta onnistui. Ainakin hän varmisti, että nainen ei päädy muille.

MTV-uutiset: "Syyttäjän mukaan nainen oli automatkan ajan ollut kahlehdittuna ranteestaan autoon."

Autolla näyttää olevan merkittävä rooli monissa tällaisissa tapauksissa. Ajellaan ja tapetaan. Auto voi olla liikkuva vankikoppi, vaikka ulkoapäin sitä ei huomaisi.

Kun luin uutisten, sotkin tämän tapauksen Katinkullan murhaan, kunnes huomasin, että tästä oli uutisoitu ja syksyllä. Kuva ojassa olevasta autosta hämäsi. Katinkullan tapauksessa oli myös ojaan ajettu auto, mutta itse murha tapahtui hotellissa.

Kiinnostaisi tietää, missä vaiheessa miespuolisen henkilön psyyke lähtee kehittymään siten, että hänestä tulee sairaalloisen mustasukkainen vaimonvahtija ja hakkaaja. Ja mikä tähän johtaa? Ei kai tuollainen ominaisuus yhtäkkiä "iske". Luulisi, että sen taustat ovat lapsuudessa, ja ongelma näkyy jo ensimmäisissä teinivuosien seurustelusuhteissa, jos sellaisia on. Ehkä merkkejä siitä on näkyvissä jo tavallisissa nuoruuden ihastumistilanteissa, eli poika voi osoittaa epätavallisia mustasukkaisuuden merkkejä koulussa ihailemansa tytön suhteen, vaikka mitään seurustelua ei edes ole.

Sairaalloinen fanisuhde on ehkä myös yksi laji mustasukkaisuutta. Abban laulaja Agnetha Fältskog joutui tällaisen kohteeksi.

https://www.voice.fi/viihde/a-223665

Oma erityislajinsa ovat tapaukset, jossa hylätty mies vainoaa naista vuosien ajan suhteen päättymisen jälkeen. Näitä tapauksiahan on vähän väliä uutisissa. Joskus tapaukset huipentuvat "lopulliseen ratkaisuun".

https://yle.fi/a/3-8146003

Kaikenlaista on vuosien mittaan keskusteltu. Olen tainnut joskus varoittaa omia tyttäriäni kahdesta lajista miehiä. Jos jompaakumpaa ominaisuutta alkaa näkyä seurustelussa, suhde pitää katkaista heti. Näistä vaivoista ei nimitä parannuta, vaikka miten luvattaisiin. Toinen on alkoholismi ja toinen on sairaalloinen mustasukkaisuus. Jos vielä väkivaltakin on kuvassa mukana, ja nämä kaikki ominaisuudet yhdistyvät, niin siinäpä onkin aineksia parisuhteeseen. Juoppo mustasukkainen vaimonhakkaaja voi olla tappavan myrkyllinen yhdistelmä.

Ettei menisi täysin yksipuoliseksi, niin todettakoon, että kyllä nainenkin voi olla parisuhteessa "pahis" omalla tavallaan. Onhan ollut uutisia tapauksista, joissa kunnollisena pidetty mies on alkanut seurustella naisen kanssa, ja kappas kummaa, miehestä onkin kuoriutunut murhaaja. Ja tässä kuoriutumisessa seurustelukumppanilla, viekkaalla naisella, on ollut keskeinen rooli. Henkirikoksen uhri on ollut joku kolmas osapuoli. Ihminen tekee rakkaudesta kummallisia asioita.

Ollessani aikoinaan lastenvalvojan hommassa kuulin kaikenlaista parisuhteisiin liittyvää. Yksi tapaus liittyi nuorenparin avioliittoon. Mies oli niin mustasukkainen, että hän ei kestänyt sitä, kun hänen vaimonsa käy lääkärin vastaanotolla, jossa jotain intiimejä asioita käsiteltäisiin. En muista enää, liittyikö tähän mahdollisesti gynekologi ja naisen raskaus. Joka tapauksessa miehen mustasukkainen psyyke ei kestänyt sitä, että joku muu mies - vaikka hän olisi lääkäri - näkee hänen naisensa intiimit paikat.

Mietin tuolloin (pelkästään omassa mielessäni), miten asian voisi ratkaista. Ajattelin, että pariskunta voisi lähteä yhdessä jonnekin nakurannoille, jossa mies totuttelisi ajatukseen, ettei alastomuudessa ja siinä, että muut miehet näkevät puolison alasti, ole mitään sen kummempaa. Näkisihän hänkin muita naisia alasti ja muut naiset näkisivät hänet. Riisuttaisiin alastomuudelta sen erityisyys.

Muslimien peittelykulttuurissa on samoja elementtejä kuin tuossa kotimaisessa tapauksessa. Vieraat miehet eivät saa "nähdä" miehen puolisoa - niin kuin joku kaavun alla oleva lihava matami ketään miestä edes kiinnostaisi. Mutta voihan sitä kuvitella, että oma peitelty kultakimpale himottaa kaikkia miehiä.

[Norma Bates]

Koen että mies joka jää roikkumaan eksässään, on henkisesti pikkupojan tasolla. Ihmetyttää että eivätkö nämä miehet tajua miten naurettaviksi he tekevät itsensä ulistessaan ja uhkaillessaan jonkun ulottumattomiin pyrkivän naisen takia? Eiväthän he tietysti tuota noin ajattele, että on heikkoutta olla toisesta ihmisestä riippuvainen. Taitaa suurin osa vaan kokea että minun pyhää tahtoani on loukattu kun toinen ihminen osoittaa itsenäisyyttä, tämähän ei käy, nujerran sen akan tai otan jopa nirrin. Sittenpähän nähdään kuka on herra.

Tiedän kyllä että ihmisistä ja asioista voi tulla elämää suurempia. Aivan kuten eräs herra ihastui johonkin random Kela-virkailijaan niin että 10 v päästäkin muisteli tätä ja kiukutteli ettei tätä sitten saanut (ei tosin edes yrittänytkään), niin olenhan minäkin ihastunut pari kolme kertaa elämässäni aivan naurettavalla tavalla. Jokaiselle noista miehistä tein itsestäni täyden idiootin, mutta puolustuksekseni voin sanoa että enpä jäänyt roikkumaan sitten kun oli täysin selvää että mitään (suhdetta) ei heru. Mielestäni en saa heitä pois, mutta se johtuu vain siitä ettei ole mitään tai ketään joilla korvata heidät. Ja ne pari ekaa ovat lähinnä vaan jotain haalistuneita muistoja, vain tämä viimeisin vielä rassaa jonkin verran.

Moni joka ei saa jotakuta toista ihmistä on loukkaantunut, koska hän ihmettelee että miten toinen ei tajua että olen niin mahtava ja erinomainen. Kun minä en saa jotakuta, koen että olen niin paska että enhän minä tietenkään voisi saadakaan. Hulluja kuvittelin, elin fantasioissani kun ajattelin että toinen voisi minusta kiinnostua. Vaikka esiintyisikin niin että mahdollisuus moiseen on olemassa, niin eihän se nyt sitten oikeasti mitään tarkoita. Tämä selvä. Ei minua voi rakastaa, kun ei minussa ole mitään rakastettavaa.

Silkkaa itserakkauttani kuitenkin edelleenkin toivon että joku vielä joskus rakastaisi, koska en kykene pitämään itseni niin paskana että ajatuskin olisi ihan täysin 100 % mahdoton. Paskemmatkin ihmiset kumppanin löytävät.

Ikuisessa rakkauden nälässä eläminen vain tekee ihmisestä helpon uhrin hyväksikäyttäjille ja paskapäille. Jos joku helvetin hyvännäköinen mies jaksaisi jonkin verran osoittaa huomiota ja näin päin pois, on täysi mysteeri että olisiko minussa naista dumpata hänet jos alkaa vittumaiseksi?

[Kopek]

Moni joka ei saa jotakuta toista ihmistä on loukkaantunut, koska hän ihmettelee että miten toinen ei tajua että olen niin mahtava ja erinomainen. Kun minä en saa jotakuta, koen että olen niin paska että enhän minä tietenkään voisi saadakaan. Hulluja kuvittelin, elin fantasioissani kun ajattelin että toinen voisi minusta kiinnostua. Vaikka esiintyisikin niin että mahdollisuus moiseen on olemassa, niin eihän se nyt sitten oikeasti mitään tarkoita. Tämä selvä. Ei minua voi rakastaa, kun ei minussa ole mitään rakastettavaa.

Mietin, tarkoitetaanko edellä olevassa kapppaleessa "minulla" kirjoittajaa vai tarkoitetaanko sillä ensimäisessä virkkeessä olevia "monia". Jos kyse on kirjoittajasta, koska siltä se enemmän näyttää, vastaan seuraavaa. Jos päättelin väärin, niin sorry...

Maailmassa on noin miljardi miestä ikähaarukassa 40-59 vuotta ja lisääkin, jos ikähaitaria levennetään. Olisi epätodennäköistä, etteikö tuollaisesta joukosta löytyisi paljon "vapaita" miehiä, jotka olisivat kiinnostuneet kenestä tahansa naisesta. Ongelman ydin lienee se, että kiinnostuksen pitäisi olla vastavuoroista. Tämä supistaa valikoimaa oleellisti varsinkin, jos kriiteerit mieheen nähden ja parisuhteen luonteeseen nähden ovat tiukat. Eli tarvitaan tietyn etäisyysmäärittelyn piirissä oleva, tietyt fyysiset ja henkiset kriteerit täyttävä mies, joka on valmis tietynlaiseen tarkasti määriteltyyn parisuhteeseen, ja joka lisäksi rakastuu maailman kaikista naisista juuri siihen, joka hänenlaisensa haluaisi kumppanikseen.

Tähän ei taida olla mitään patenttiratkaisua?

[Norma Bates]

Moni vs. minä, eli eri asiat.

Rakkauden puutetta elämässä ei ratkaista insinöörikonsteilla. Molemminpuoliselle rakkaudelle on nuorempana enemmän tsänssejä, mutta en tiedä pisimmästä liitostanikaan olinko ikinä rakastettu, vai vt. kumppani parempaa odottaessa. Minä kyllä katson rakastaneeni. Olen siis siihen kykenevä. Mutta ei se pakottamalla toteudu. Oli pakottaja itse, tai kumppaniehdokas.

Vaan kun en kohtaa edes ehdokkaita. Viimeaikoina jokaikinen nettideittineskustelu hyytynyt jo alkuunsa.

[Socrates]

Törmäsin äsken urheiluympyröistä tuttuun naiseen, josta joskus kirjoittelin Jatkumolla. Oli asunut sanoilla kulmilla kuin minä aiemmin ja muutti tänne samoille kulmille samoihin aikoihin johtuen siitä,  että miehensä kuoli.

Olen somesta tiennyt,  että jossain tässä pyörii ja torstaina sitten oli jo hilkulla että huomasi minut ja nyt en piileskellyt, vaan menin juttelemaan.

Ei olisi ehkä pitänyt. Kaikesta päätellen naisella ei ole uutta ukkoa ja hänessä on jotain kiusallisen tuttua. Tuntuu että elämä kulkee samaa tahtia ja sekin sanoi kerran jotain siihen viittavaa.

Mutta nyt ei oikein passaa ruveta säätämään mitään. Täytyy ajatella, ettei se kestäisi mun kremppoja. Joku kevytsuhde olisi kuitenkin ollut kiva....äh

[Hayabusa]

Laajennettua parisuhteilua: 
Himoksella pidettiin jopa 1 000 ihmisen seksimaraton

– Näissä tapaamisissa on hyvä fiilis: ei ryypätä liikaa, ei huudeta, ei räyhätä. Tunnelma on eroottinen, ja kaikki voivat olla anonyymeinä. Ei tarvitse sanoa ammattia, asuinpaikkaa, siviilisäätyään tai edes nimeään tai ikää. Monella on oma "sivustonimi" ja profiili, jäsen kertoo Iltalehdelle.

Samaan aikaan samassa paikassa oli myös Mersu-harrastajien kekkerit. Vaihtoikohan joku parin ja/tai auton lisäksi myös harrastusta?

[Toope]

Laajennettua parisuhteilua: 
Himoksella pidettiin jopa 1 000 ihmisen seksimaraton

– Näissä tapaamisissa on hyvä fiilis: ei ryypätä liikaa, ei huudeta, ei räyhätä. Tunnelma on eroottinen, ja kaikki voivat olla anonyymeinä. Ei tarvitse sanoa ammattia, asuinpaikkaa, siviilisäätyään tai edes nimeään tai ikää. Monella on oma "sivustonimi" ja profiili, jäsen kertoo Iltalehdelle.

Samaan aikaan samassa paikassa oli myös Mersu-harrastajien kekkerit. Vaihtoikohan joku parin ja/tai auton lisäksi myös harrastusta?

Siinähän on jos on. Itse en oikein ymmärrä...
Haluaisin ajatella, että parisuhde (heteroilla) on "pyhä". Mutta jokainen valitkoon.

[Melodious Oaf]

Krempoissa tärkeää on vastavuoroisuus. On jaksettava kuunnella toisen sairauskertomuksia, kun toinenkin kuuntelee omia.

MS asettaa toimintakyvylle yleensä pitkään tai jopa loppuiän melko lieviä rajoitteita. Jos et niitä kestä ja toisaalta häpeät omia kremppojasi, niin ei hyvää päivää.

En tiedä juuri mitään fyysistä krempoista, mutta uskon niiden olevan tosi keskeisiä juttuja parisuhteiden kannalta ja sellaisia rasitteita, joihin ne helposti kompastuvat tai kaatuvat.

Tietämättä krempoista mitään, ajattelen niin, että ylipäätään vastavuoroisuus ja sen hahmottaminen on tällaisessa todella tärkeää.

On helppo haluta sellaista, joka itselle olisi ihanteellista, tukisi ja ratkaisisi kaikki ongelmat tai tekisi elämästä parempaa, mutta helposti unohtuu se puoli, mitä toinen siitä saa ja mihin omat rahkeet riittävät.

Yleisesti tosi hyvä olisi tajuta mitä itse kaipaa ja tarvitsee ja hakea sitä mutta samalla ja yhtä vankasti tajuta omat rahkeet ja rajoitteet eikä edes lähteä tekemään sellaista, jossa ei pysty vastavuoroisuuteen tai johon ne muuten vain eivät riitä.

[Melodious Oaf]

Toisten ihmisten kautta mulla on sellainen käsitys krempoista ja muusta tällaisesta, että kaikista parasta on monesti se, että silloin kun niistä puhutaan, puhutaan aika suoraan ja sitten oikeasti tehdään asioita ja kuunnellaan toista ja ollaan pragmaattisia.

Muutoin tollasessa voi olla tosi tarpeellista sekin että niistä ei puhuta turhaan vaan kesitytään muihin asioihin. Sitten vain pitää tehdä raja siinä, milloin puhutaan ja ottaa se niin, että sillekin tarvitaan tilaa.

[Norma Bates]

Krempoissa tärkeää on vastavuoroisuus. On jaksettava kuunnella toisen sairauskertomuksia, kun toinenkin kuuntelee omia.

MS asettaa toimintakyvylle yleensä pitkään tai jopa loppuiän melko lieviä rajoitteita. Jos et niitä kestä ja toisaalta häpeät omia kremppojasi, niin ei hyvää päivää.

En tiedä juuri mitään fyysistä krempoista, mutta uskon niiden olevan tosi keskeisiä juttuja parisuhteiden kannalta ja sellaisia rasitteita, joihin ne helposti kompastuvat tai kaatuvat.

Tietämättä krempoista mitään, ajattelen niin, että ylipäätään vastavuoroisuus ja sen hahmottaminen on tällaisessa todella tärkeää.

On helppo haluta sellaista, joka itselle olisi ihanteellista, tukisi ja ratkaisisi kaikki ongelmat tai tekisi elämästä parempaa, mutta helposti unohtuu se puoli, mitä toinen siitä saa ja mihin omat rahkeet riittävät.

Yleisesti tosi hyvä olisi tajuta mitä itse kaipaa ja tarvitsee ja hakea sitä mutta samalla ja yhtä vankasti tajuta omat rahkeet ja rajoitteet eikä edes lähteä tekemään sellaista, jossa ei pysty vastavuoroisuuteen tai johon ne muuten vain eivät riitä.

En nyt jaksa etsiä missä Socrateksen alkuperäinen kommentti on, niin ensialkuun lähdetään tästä MS:stä. En sanoisi melko lieväksi rajoitteeksi, että ei pysty kävelemään. Kun tapasin MS:ia sairastavan miehen, hän ei kai ollut osannut kuvailla tilaansa kunnolla tai sitten en itse ymmärtänyt, mutta kävi niin että kun lähdin siitä sitten treffien päätteeksi lompsimaan bussipysäkille, ihmettelin että minne se mies katosi. Että olipa omituinen päätös tapaamiselle, kun mies vaan häipyy mitään sanomatta. Mutta kävi ilmi että hän ei kyennyt kävelemään minun vauhdissani ja oli jäänyt jonnekin ihmisten sekaan, katseeltani piiloon. Enkä minä edes kävele erityisen kovaa, jopa 60+ tuttavani (nainen) menee minusta tuosta noin vaan ohi, jos ei vasiten jäädä juttelemaan ja kävellä samassa tahdissa.

Välillä mies käyttää keppiä. Minulla on myös aikoinaan ollut yksi sukuun naitu ihminen joka joutui pyörätuoliin MS:n takia.

Onneksi tuttuni tosiaan löysi naisen itselleen (bipolaarista, eli voisi sanoa että ei turhan ronkeli ole), kun minä se en voinut olla. Ei me voitu tehdä oikein mitään yhdessä. Elokuvia hän ei olisi voinut katsoa kun ei jaksa keskittyä niin kauaa. Museossa käytiin kerran ja hänen piti lähteä kesken pois. Noh, ei niissä jaksa moni muukaan, mutta noin ylipäätään, todella pienimuotoista se kimpassa olo olisi hänen kanssaan ollut.

Hävettäähän minua kun olen niin julma että en ala seurustelemaan enkä mene sänkyyn sellaisen miehen kanssa jonka kanssa koen että en saisi "elää täyttä elämää". Sitäkin enemmän sitten vituttaa kun joudun itse inisemään jostain perkeleen polvien rikosta, eikä niskan ja selänkään kanssa häävisti mene. Selkä oli vuosikymmeniä parempi, mutta sitten tuli fibro ja provosoi senkin taas kipuilemaan. Nyt en ole meinannut tässä taas aamuisin saada itseäni edes suoraksi. Lämmin suihku vähän sulattaa.

Ai niin joo ja MS-taudissa, ainakaan tämä tuttuni, ei kestä kuumaa. Hänellä oli parempi olo talvisin, minulla taas fibroni vuoksi keväisin ja kesäisin (varauksin). En kestä kosteaa enkä kylmää (paitsi noita dippauksia järveen ja saunan lomassa kylmiä suihkuja). Ei me olisi voitu olla rannoillakaan, ja se olisi sitten ollut erinomaisen huono homma, koska kesäkaudella öpauttia elän rannoilla niin kuin ne olisivat minun ulkoilman olohuoneeni. Lämmin muistaakseni jotenkin hyydyttää MS-tautisen aivot. Karkeasti kuvailtuna, en nyt jaksa tarkistaa miten se meni. Minulla ei ollut fibromyalgiaa puhjenneena silloin kun tutustuimme, mutta sitten kun se tuli, olisi kyllä mennyt perin mielenkiintoiseksi kun sitäkin enemmän nyt haluan lämmintä ja sehän ei siis hänelle sovi.

Juu, en todellakaan sanoisi että on lievää, jos menee jalat alta, kuten sukulaisen puolisolle kävi. Minullehan se on itselleni melkoinen peikko ja painajainen, kun en pysty minnekään liikennöimään muutoin kuin busseilla ja jaloillani. (Autoakaan tuttuni ei olisi voinut ajaa.)

Jotkut ovat ihan mielellään parisuhteessa kotona keskenään, mutta minä en jaksa. En ole sen sortin reuhottaja että pitää päästä juoksemaan ulkomailla tuon tuostakin (näitä on kuulemma Tinderin naisissa tosi paljon), mutta kyllä se alkaisi tympimään jos ei ikinä niin missään käydä. Tuskinpa kukaan ihminen on minun mielestäni niin valloittava että palvon häntä kuin aurinkoa ja silmäripsiäni räpsytellen vaan juttelen hänen kanssaan naama onnesta loistaen tuntikausia.

2011 ja 2012 tapasin yhden miehen (siis saman kahdesti) jonka kanssa juttelimme ekalla tapaamisella oisko ollut 9 t ja tokalla 7 t. Mutta se meni sellaiseksi vertaistueksi että kummallakin oli vähän samantapaisia ikäviä kokemuksia. (Joo, tuolloin tosiaan kyllä puhuin kaikesta parisuhdepaskasta, mutta niin puhui toinenkin osapuoli.) Myöhemmin sitten osoittautui lisäksi että miehellä olikin (omansa sanansa mukaan) "hoito" toisella puolella maata, ja olisi seurustellut tämän kanssa jos olisivat asuneet lähempänä toisiaan. Ihmetytti että miksi mies ylipäätään ollenkaan ilmoitteli deittisaiteilla ja tapasi muita, kun oli ns. suljettu sydän, eli tykkäsi oikeasti jostakusta toisesta?

Jotkut ovat ilmeisesti niin äärimmäisen käytännöllisiä, että rakkausta toista kohtaan ei merkkaa heille oikein yhtään mitään. Tällä miehellä tosin oli lapset täällä, että sillä ei kai sitten hotsittanut panostaa siihen rakkauteensa.

***

Minä en tiedä että miten kärsitään hiljaa. Jos minulla on joku vaiva (ja niitähän on nykyään kokoajan), niin kyllä siitä tulee puhuttua. Ei niin että ai ai voi voi vinku vonku, vaan saatan luritella luentoja siitä mitä olen vaivasta lukenut tiedejulkaisusta. Koska kumminkin olen ns. assi, niin jos jokin asia koskettaa jotenkin minua itseäni, niin sitä tulee sitten opiskeltua ja tutkittua niin maan perusteellisesti. Kyllähän se varmasti voi olla toisesta rasittavaa. Parhaiten minulle sopisi joku mies jolla on itselläänkin vaivoja, mutta ei sillä tavalla että ei pysty harrastamaan yhdessä yhtikäs mitään.

Polvivaivat ovat kyllä yllättävän yleisiä, nuoremmillakin ihmisillä. Jos ei ole luonnostaan ja/tai iän myötä tulleita, niin sitten on telottu se koipi jalkapallossa tai muun lajin parissa.

[Melodious Oaf]

Mulla on varmasti tästä idealistinen ja osin epärealistinen kuva. Mutta sanotaan nyt silti.

Ymmärrän sen, että vaikka jotkut vanhat ja koko elämänsä yhdessä eläneet puolisot voi raihnaistumisen ohella tulevien kremppojensa myötä ja  takia olla toisilleen joskus aika raskaita tai ikäviäkin.
       Kai näissä on aika todennäköistä, ettei se toinen siitä mihinkään lähde, kun elettyä ja yhteistä on niin paljon, yms.

Tälleen nuoremman ihmisen perspektiivistä katselen tota niin, että ei se omien isovanhempienkaan kohdalla silti niille varsinaisesti hyvää tee että toisen päälle kaadetaan juttuja vastavuoroisesti.

Ja sitten nuoremmalla iällä jos tilanne on se, että kaikilla on periaatteessa enemmän muitakin vaihtoehtoja eikä ole mitään pitkää yhteistä elettyä historiaa tai tosi tiiviisti yhteen kietoutuneita elämiä, etenkin silloin on mun mielestä tosi kyseenalaista edes katsoa sitä niin, että kumppani jota arvostat olis sellainen että sen päälle voit kaataa asioita.

Kaipuun siihen ymmärrän siinä mielessä, että toihan kertois siitä, että on tosi turvallinen olo eikä pelkää menettävänsä toista — tavallaan.

Mutta mä nyt vaan lapsellisesti ja idealistisesti lähestyn tota sillä tavalla, että...  jos toisella on joku "paska juttu" oli se fyysinen vaiva tai joku rasite tai muu, jos se on jotain aika pysyvää ja oikeasti ns. "paska juttu", sitä suurempi syy on mun mielestä siihen, että nimenomaan ei tehdä siitä mitään suhteen osapuolta tai vatvota sitä jatkuvasti.

Kyllähän se kuuluu asiaan että joskus on murhe tai paha mieli tai muuta. Mutta yleisesti pidän aika hyvänä sellaista tosi pragmaattista tapaa suhtautua näihin juttuihin.

En näe siinä mitään eroa, onko sulla joku immuunisairaus tai muu fyysinen vaiva vai onko sun äiti tosi pahasti alkoholisoitunut tai... mitä vaan tällaista.

Mun mielestä yleisesti fiksua on se, että jos se on paskaa ja sille ei voi mitään, turha sitä on koko ajan mehustella ja vatvoa, kun ei se sillä muutu miksikään.

Mutta sen sijaan että sitä pelättäisiin ja varottaisiin, parempi on mun mielestä se, että on vaan eri moodi ja tilaa sille, että silloin kun siitä puhutaan, sitten puhutaan aika suoraan ja tarvittaesssa myös tehdään asioille jotakin eikä vain puhuta niistä.

Toi luo siihen mun mielestä sellaista toivoa ja hyvää henkeä joiltain osin, että vaikka se ei olis mikään poistettavissa oleva ongelma sinänsä, ainahan voi tehdä jotain pieniä siirtoja tai yrittää yhdessä junailla asioita silleen että se olis edes vähän kevyempi kantaa.

[Melodious Oaf]

Jos minulla on joku vaiva (ja niitähän on nykyään kokoajan), niin kyllä siitä tulee puhuttua. Ei niin että ai ai voi voi vinku vonku, vaan saatan luritella luentoja siitä mitä olen vaivasta lukenut tiedejulkaisusta. Koska kumminkin olen ns. assi, niin jos jokin asia koskettaa jotenkin minua itseäni, niin sitä tulee sitten opiskeltua ja tutkittua niin maan perusteellisesti. Kyllähän se varmasti voi olla toisesta rasittavaa. Parhaiten minulle sopisi joku mies jolla on itselläänkin vaivoja, mutta ei sillä tavalla että ei pysty harrastamaan yhdessä yhtikäs mitään.

Voin kuvitella sellaisen kumppanuuden kyllä, missä kummatkin tekee tota samaa mutta tietynlaisella kohtuudella ja se toimii.

Mulle tollanen ei missään nimessä sopisi.

Olen kai sen verran ratkaisukeskeinen kuitenkin ja monesti koen, että jos joku juttu on nyt toistaiseksi tutkittu ja setvitty sen mitä osataan, sen jälkeen voidaan ja nimenomaan kanattaa tehdä jotain mikä on hyvää ja mitä halutaan.

Kokisin sen ehkä tylsänä tai masentavana, jos se mikä loputtomasti kiinnostaa on jotkut omat vaivat.

Totta kai niistä joskus voi selvitä jotain uutta ja hieno juttu.

Ehkä ajattelisin että jos siinä ei ole jotain, mikä mun on just tärkeä täsmälleen tietää ja ymmärtää ja mikä vaikuttaa muhun, silloinhan mun kuormittaminen sillä muuten vaan on tosi rasittavaa ja turhaa — etenkin jos se on aivan jatkuvaa ja toistuvaa.
    Kun kyllähän toisella voi olla omia oivalluksia ja tärkeitä juttuja ilmankin että ne kokonaan mulle selostetaan auki.

Tiedän että on ihmisiä joita toi ei haittais ollenkaan samalla tavalla kuin mua, mutta olen kai jokseenkin herkkä sellaiselle, jos ei tolla tavalla huomioida tai arvioida sitä, mikä kuormittaa toista ja onko se tarpeellista tai hyödyllistä vai ei ja vähän siis...  suunnitella ja hallita tollasia juttuja toistakin ajatellen.