Yleistä musiikkikeskustelua

[Melodious Oaf]

En tiedä, miten määritellään teknisesti liian hyvin kun puhutaan soittamisesta. Olisikohan se metronomin tarkka rytmi, venyttämättömät kitaran kielet tai jotain? Mutta luulen, että tunnetila välittyy nimenomaan "virheiden" kautta. Virheetön = tunteeton, yliälyllinen tai jotain. Joku millisekunnin heitto johonkin suuntaan, pieni kiihdytys tai hidastus sopivissa kohdin tekee musiikista elävän, kiinnostavan ja joskus yllätyksellisen. Ja toisaalta tasaisen nakutuksen kuunteleminen ei herätä tunteita sen enempää kuin metronomin nakutuskaan. Tai sitten vaan ärsyttää.

Samoilla linjoilla tästä ainakin laajasti ottaen.

Bluesissa aika monet kokee olennaiseksi että se tunne on aitoa ja että sitä fiilistä siinä välitetään kokonaisvaltaisesti, jolloin virheet tai pieni epävire tai rosoisuus ei ole niin justiinsa tai voi kuulua siihen.

Jotkut vie ton niin pitkälle että jos siinä on "joku juttu" tolla tasolla, sitten se voi musiikillisestikin olla jo mitä vaan. Just toi mihin tossa tultiin että voiko ihan perusduurissa tai mollissa tai jollain ei-blues-sointukululla soittaa bluesia, niin tollasen käsityksen mukaan periaatteessa voi, ja se menee jo aika esoteeriseksi mikä siitä tekee bluesia
     Mun mielestä ehkä se että sen fiiliksen annetaan just tietyn verran rikkoa niitä rakenteita tietyillä bluesahtavilla tavoilla, mutta toi määritelmä ei ole tarkka eikä millään lailla vesitiivis.

Esimerkiksi joku Adele on yleisesti ottaen tosi pitkälle tuotettua ja aivan poppia, mutta sitten joku juttu siinä kuitenkin tulee siitä, mikä siinä on "epätäydellistä". Fiilis tulee osin siitä että ne äänet ei ole oikeasti koneella mitaten absoluuttisesti "oikein" vaan se ihan säännönmukaisesti laulaa "epävireisesti" mutta vaan tekee sen fiiliksellä ja hyvin.

Se että milloin tollanen tekee jostakin vaikka bluesia jos sen tollasta kautta määrittelee on aivan mahdoton tarkkaan rajata. Lopputulos on että se vaan riippuu että miten ihmiset haluaa sen kokea — tai mitä se artisti ajattelee tekevänsä — tai jotain muuta yhtä tyhjän päällä olevaa. 

Ja toisaalta jos bluesia lähestyy silleen että ne jutut täsmälleen opetellaan ja toistetaan samanlaisina, vaikka ne oiskin rakenteellisesti täysin oppikirjan mukaan bluesia, se voi viedä siitä jotakin pois. Tätä vastoin vaikka nyt toi Hopkins soittaa välillä ns. miten sattuu tai vääriäkin ääniä ja mitä lie.

Taikka vaikka jotain John Lee Hookeria ei aina kiinnosta että mikä sen sointukierron pitäis olla tai koska sointujen vaihtua vaan se vaan vetää

Tarkoitin kai sen belgialaisen osalta osin sitä että se soittaa taitavasti ja että on melko vaikeaa saada tommonen juttu mitä se soittaa skulaamaan ja toimimaan. Se kuitenkin soittaa sen rennosti eikä hirveästi pinnistele.
    Mua se ei ärsytä mutta ymmärrän toisaalta sen että siitä puuttuu jotain rosoisuutta tai heittäytymistä tai... jotain kuitenkin.

Ylipäätään toi taidon ja tarkkuuden ja tunteen ja rosoisuuden taikka muiden tällaisten painottuminen eri tavalla on tosi genresidonnaista ja osittain maku- ja mieltymysasia.
     Ei tota ole oikein yhtä oikeaa tapaa lähestyä, ja monet muusikotkin mun ymmärtääkseni hakee siinä omaa tapaansa ja saattaa vähän muuttaa sitä joskus matkan varrella.

Mulla on aika semmonen typeränkin avoin suhtautuminen jopa, että saatan arvostaa jotain Totoa tai Ace of Basea ja klasarijuttuja ja kuitenkin tosi paljon jotain rosoista ja villimpää ja kummallista. En mä kaiken päälle ymmärrä ollenkaan, ettei se mitään rajatonta ole, ja sitten se vaihtelee jotenkin kausittain tai hetkittäin että mikä ärsyttää ja mistä saa kicksejä.

Isohko sokea alue mulle on elektroninen tanssimusiikki ylipäätään ja etenkin joku "kova pääty" siinä. En tiedä mitä ne oikeat termit on edes mutta joku semmonen trance mitä soitetaan reiveissä, missä se on tosi kovaa jyystöä ja hyvin pienillä variaatioilla vaan kovaa jytkettä. 

On ihan mahdollista että mulle tulee semmosesta vaan fyysisesti paha olo, mutta sitten mua kuitenkin tavallaan kiinnostaa että missä ne omat rajat menee ja miksi joskus joku konemusa toimii tai ei haittaa yhtään tai aiheuttaa hyviä fiiliksiä

En mä nyt sillä itseäni kiduttamaan ala tai missään reiveissä käy, mutta joku oma aivovammansa sekin varmaan on, että on pakko pitää sitä jotenkin avoimena että mikä vois ehkä kuitenkin toimia ja mistä se riippuu olosuhteissa tai itse musiikissa

[Norma Bates]

Onko tarpeeksi bluesia bluesia:


https://www.youtube.com/watch?v=0_hPQcNtJcw

Paul Simon: Paranoia Blues

[Melodious Oaf]

^ En usko 

Kyllä toi mulle menee, mutta ei silleen bluesin takia, vaan Paul Simon on vähän niin kuin joku Paul Mccartney että se on omanlaisensa lahjakas lauluntekijä, ja jos sitä kuuntelee, niin joku juttu sieltä täältä voi kolahtaa ja sitten taas myöhemmin joku muu.

Paul Simon on joskus 60-luvulla ja 70-luvulla tuonut musiikkiin ihan uutta sillä tavalla, että ne on tehneet tosi tarkasti tietynlaista ja ihan sen oman vision mukaan. Sitten siinä riittää ihmeteltävää että mitä juttuja nää on, ja joku niissä saattaa iskeä tai vaikuttaa monella eri tavalla. Joku yksityiskohta voi iskeä johonkin muusikkoon tai tietty musikaalisuus tai teksti tai mikä tahansa puhutella ihan ketä hyvänsä.

En mä kuitenkaan ole siis mikään blues-puristi, ja mun mielestä se on jo ajatuksena hiukan ristiriitainen.

Seuraavassa pitkän linjan bluesmies B. B. King sivusta fiilistelee Derek Trucksin sooloa — ja siis tavallaan toi on setämieshommaa tai semmosta mestarit areenalla -tyyppistä touhua, mutta on tossa kuitenkin myös jotain hiton hienoa:

En osaa sitä silleen selittää että mitä hienoa, mutta tollanen kyky tehdä niissä raameissa kuitenkin aivan omaa juttuaan on tosi blues   

Mun käsitys on että se ei tule sillä että vihkiytyy pelkästään johonkin bluesiin, vaan se tulee siitä että fiilistelee jotain täysin erilaisia juttuja ja soittaa paljon ja soittaa yhdessä erilaisten ihmisten kanssa niin että siinä tapahtuu semmosia liikahduksia ja uusia juttuja ihan sen yhteyden ja tilanteen takia.

Ja sitten myös sillä että elää ja että se mitä ilmaisee tulee siitä.

[Melodious Oaf]

Mulle siis Paul Simonissa tai vaikka Paul Mccartneyssa ei edes ole keskeistä se mitä ne biisit on Tai varsinkaan niiden levytykset ei ole mulle silleen keskeisiä, ja voi olla että tavallaan menetänkin siinä, kun harvoin jaksan niitä kuunnella.

Vaan siis ne on semmosia taiteilijoita ja muusikoita, joissa vastaansanomatonta on joku ihan hämmentävä musikaalisuus joka on... semmosta helppoutta tehdä just sitä mitä ne tekee.

Vaikka joku "Me and Julio Down By the Schoolyard" Paul Simonin biisinä ei ole koskaan erityisesti vedonnut muhun levyltä kuunneltuna, mutta se että se vetää sen suht paskasti mikitettynä  jossain lastenohjelmassa silleen että olosuhteet on tommoset, mutta se ei ole moksiskaan, ja se kuulostaa ja näyttää tältä on jotenkin semmosta, että tota ei voi tehdä noin ellei se ole sulle täysin luonnollista ja vähän niin kuin hengittämistä:

Ja vaikka toi lapsi laulaa vähän miten sattuu ja silleen että se voi vähän sattua jonkun korvaan, niin mun mielestä on kaunista että ne vetää ton yhdessä ja että toi mimmi on niin fiiliksissä

Ja siis vähän samalla tapaa kuin Paul McCartneylla tai muilla vastaavilla, tollakin parhaimmillaan puuttuu siitä tärkeily tai mikään semmonen ihme kikkailu sillä että olen mystinen ja taiteilija, kun sitähän ei tarvita jos se mitä tekee on tolla tavalla helppoa tai luontevaa tai vähän niin kuin hengittämistä. 

Niin se on tossa semmonen mitä eniten ihailen

[Norma Bates]

Olisiko pienimuotoisuudessa jonkinlaista newyorkilaisuutta mukana. Minen heistä tiiä, mutta saanut tv-sarjoista mielikuvan että New Yorkissa väki puuhastelee kuka mitäkin taidetouhua jossain kotinurkilla ihan lämpimikseen. Mitäpä siinä sitten diivailemaan, jos joka toinen on luova pärsyynä.

[Melodious Oaf]

En osaa sanoa, mutta voi siinä jotain perääkin olla.

New Yorkissa on niin paljon porukkaa ja näkee katukuvassa ja arjessa kaikenlaista, että verrattuna siihen että lähtee pienistä ympyröistä ja haluaa isompiin, ehkä siinä ei ole semmosta fiilistä niin helposti että hienotkaan jutut olis täysin erityisiä tai samanlaista "nälkää" sitten isompaan.
     Tai voi olla että jos siellä tietää pärjäävänsä jollain mitä vaan on ja tulee helposti, siitä ei ehkä niin jää semmosta epävarmaa oloa että onkohan tää nyt oikeesti jotain vai ei  

Mutta on joku osa tosta semmosta, missä on paljon kyse myös luonteenlaadusta ja lapsuuskokemuksista sun muusta.

Myös Lou Reed oli aika newyorkilainen. Senkin touhussa on pienimuotoisuutta, mutta ehkä jotenkin enemmän tietynlaista tarvetta olla jotain ja myös mulkkuutta mitä nyt eri syistä joillain on enemmän kuin toisilla.
     Kun taas Paul Simonilla se ilmiasu on hirveän pehmeä ja kiltti ja vaatimaton, vaikka tuskin sekään nyt kenestäkään mikään "koko totuus" on.

Ja esim. Carole King on sekin Brooklynissa kasvanut ja todella lahjakas ja silleen "vähäeleinen".

En kuitenkaan osaa sanoa, mikä siinä oikeasti vois tulla nimenomaan siitä tietystä ympäristöstä.

Newyorkilaisista yleisesti sanotaan että siihen kuuluu semmonen mentaliteetti että pitää tietää mihin on menossa ja mitä haluaa. Ei pysähdytä ihmettelemään vaan mennään ennakkoluulottomasti eteenpäin.
    Toihan ei sovi semmoseen pehmeyteen ollenkaan.

Oma kokemus siitä oli että siellä ei voi välttyä tajuamasta että elämä on monille aika kovaa. On kodittomia ja köyhyyttä. Hiton korkeat vuokrat ja muuta, ja kaikilla omat murheensa.
    Ja sitten on semmonen erilaisten ihmisten ja pelkän sen väenpaljouden paine, että siinä ei oikein ole tilaa silleen olla kauhean pikkutarkka, tai se pakottaa elämään sen kanssa että kaikenlaista on

Mutta sielläkin on täysin erilaisia ympäristöjä keskenään vaikka eri osissa Manhattania tai Brooklynissä. Semmosta että ihmiset sanoo tosi kärkkäästi ja suoraan päin naamaa kaikenlaista ja nimenomaan puuttuu toisten asioihin.
     Tai että ei piitata mistään ja mennään vaan ohi. Tai että autetaan mutta ei silloinkaan oteta toiseen mitään kontaktia vaan ollaan niin kuin ei oltaiskaan.

En ihan suoraan näe, miten toi selittäis vaikka Paul Simonia tai Carole Kingia erityisesti.

Mutta pidän ajatusta ympäristön tai just New Yorkin vaikutuksesta kiinnostavana ja ihan relevanttina. Sehän on ollut aika erilainen noiden kaikkien varttuessa kuin nyt tai joskus kun minä olen siellä ollut palloilemassa.

[Toope]

Vähän luulen, ettei voida luoda New Yorkilaista näkemystä mistään, koska siellä on 8 miljoonaa ihmistä.
Itse en voi luoda näkemystä omasta kaupungistani, jossa on väkeä yhden NY:n kaupunginosan verran...

[Melodious Oaf]

Esimerkiksi Paul Simon, Carole King ja Harry Nilsson on kaikki lähes samaa vuosikertaa ja New Yorkista alun perin.

King kasvoi Brooklynissä, Nilsson muutti 12-vuotiaana Kaliforniaan mutta palasi myöhemmin teininä joksikin aikaa New Yorkiin, ja Paul Simon taas syntyi joen takana New Jerseyssä mutta perhe muutti aika pian Queensiin ja koko lapsuus oli aika samoissa ympyröissä.

Musiikillisesti noilla ei ole mitään sinänsä täysin yhteistä tai samaa, ja jos rupeaa yleistämään, ne menee vähän semmosiksi vaikeiksi ja epämääräiksi jutuiksi muotoilla.

Noille kaikille on yhteistä musiikillisesti ja ympäristön kautta se, että New Yorkissa on ollut iso doo-wop buumi 1950-luvulla, ja se on ollut osin keskeisesti paikallista musiikkia. Siihen kuuluu tietynlainen yhteislaulu ja harmoniat.

Sen lisäksi New Yorkissa on ollut jo 1930- ja 1940-luvuilla tosi voimakas folkmusiikin kulttuuri ja perinne. Aikanaan Greenwich Village oli siitä kaupunginosana kuuluisa, ja tavallaan yleistietoa on, että Bob Dylan keksi siellä itsensä.

Kuitenkin samoilla nurkilla on aiemmin pyörinyt Dylaniin selkeästi vaikuttanut Woody Guthrie ja esimerkiksi Lead Belly, joka on aivan keskeinen hahmo koko amerikkalaiselle folkille, vaikka olikin myös bluesmies.

Tähän liittyy se että on paljon ihmisiä jotka sitä tekee tai kuuntelee ja paikkoja joissa sellaista on. 

Sen lisäksi New Yorkissa on ollut aika voimakas jazz-kulttuuri ja niitä juttuja paljon. Opistoja varsinkin nykyään joo, mutta myös elävää perinnettä runsaasti.

Siellä on myös äänitetty jotain mustan kansanmusiikin kuten bluesin ja muidenkin suuntausten myöhemmin isoiksi hahmoiksi muodostuneiden tyyppien kappaleita ja pyöritetty arkistoa sellaisesta musiikista.

Mikään tosta ei säätele sitä, mistä joku kiinnostuu tai ei kiinnostu, eikä sen kautta voi kokonaan ymmärtää vaikka jotain Paul Simonia.

Vaan siis kuvittelisin että Simon & Garfunkel on syntynyt aika paikallisena ja pienen piirin juttuna. Tietty Queensiä paljon pienempi naapurusto ja niiden koulu ja muu tämmönen on se, mistä ne luultavasti on ensisijaisesti olleet tietoisia.

Sitten ne on yhdessä fiilailleet ja diggailleet Everly Brothersia, joka taas on Nashvillestä eli ihan muualta. Ja se on tosi vahvasti vaikuttanut siihen, miten ne harmoniat ja muut laulussa menee.

Mutta siinä on pohjalla tietyt jutut mistä on ollut tietoinen silti — ja sitten haetaan jotain erilaista ja omaa totta kai.

Kun on herännyt kiinnostus folkiin, varmasti siihen vaikuttaa se mitä siellä on läsnä ja kuinka etäinen tai outo juttu se on. Kuinka paljon löytyy ihmisiä jotka sitä tekee tai kuinka helppo on käydä jossain keikalla ja minkälaista se taas on.

Sama juttu jatsin suhteen. En ihmettelis, jos se jazz-perinne tai sen rikkaus ja semmonen fyysinenkin läsnäolo ihmisten muodossa olis jollain lailla vaikuttanut siihen, että Paul Simonin biiseissä on niin monitahoisia sointuja — tai Kingillä.

Mutta eihän se sitä sanele että kiinnostaako se vai ei, vaan se on silloin vaikuttanut jollain lailla siihen, että jos syntyy joku kipinä, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Nykyäänhän voi käydä entistä helpommin silleen että jotkut tytöt Ruotsissa fiilailee jotain kantria ihan kotonaan ja ne vaan tajuaa sen jo tosi nuoresta.

Mutta mistä tämmönen ois silloin kauan sitten tullut ja kuinka ohueksi se olis jäänyt jollei siihen ole pääsyä tai jos ei siihen rakennu jotain alakulttuuria tai buumia erikseen ympärille?

[Toope]

New Yorkissa (pelkästään kaupungin suunnattoman koon vuoksi) on esiintynyt niin monia musiikkityylejä, ettei kukaan kykene laskemaan. Punkia, klassista, progea, folkia ja kaikkea siltä väliltä.

[Melodious Oaf]

Se on varmaan ihan totta.

Silti Paul Simonin tai jopa Carole Kingin tai ehkä jopa Harry Nilssonin voi nähdä osana sellaista jatkumoa, jossa on se folkmusiikin perinne mikä siellä on ollut, ja sitten nää eri tyypit vie sitä vähän eri suuntiin — ja toki siinä on mukana muutakin.

Nilsson ja King lähtee Kaliforniaan ja sekin tekee ehkä jotain, kun ympäristö ja kuviot muuttuu.

Mutta mun mielestä varsinkin Kingin ja Simonin voi ihan suoraan niiden tiettyjen biisien perusteella nähdä osana sellaista jatkumoa missä on myös muita newyorkilaista tai siellä paljon pyörineitä folk-tyyppejä.

Woody Guthrie, Lead Belly, Dylan, Joan Baez, se joku valkoinen tyyppi joka keksi House of the Rising Suniin ne soinnut joilla sitä on sen jälkeen vedetty, lukuisia muita siellä vain paikallisesti esiintyneitä, Paul Simon, Carole King — ja ties ketä kaikkia.

Ei noi kaikki ole samanlaisia, mutta on siinä joku järki nimenomaan tiettyjen niiden tekemien ja esittämien biisien perusteella asettaa ne osaksi tommosta yhtä perinnettä tai jatkumoa — ne voi olla ja on silti kaikki myös muutakin.

[Melodious Oaf]

Se on ehkä helppo tajuta miten Simon & Garfunkel on ollut tietynlaista folkia.

Carole King teki aika pitkään biisejä muille, ja siinä on ollut aika laaja kirjo tyylejä. Ja se teki niitä yhdessä jonkun jampan kanssa, jonka nimeä en muista, mikä sekin vaikuttaa tähän.

Mutta jos katsoo sitä miten ja mitä se  itse esittää tai mitä ne biisit on ja riisuu siitä pois vähän niitä kerroksia, niin on se mahdollista ja järkevää mun mielestä nähdä se myös folk-laulajana ja -lauluntekijänä tietyiltä keskeisiltä osin — vaikka ei ehkä pelkästään.

Se nyt vaan jostain syystä lähti siihen sillä että tehdään kaikenlaista ja toi puoli pysyi vähän niin kuin piilossa senkin takia.

[kertsi]

Juuei, en saa mitään säväreitä Simonin "bluesista".

Mutta tämä täti osasi "julistaa" (preach): hyvin gospelmaista rhythm&bluesia, tai gospelia, ja tämä ennakoi jo rokin tuloa, ja häntä onkin kutsuttu rokin kummitädiksi *):

Sister Rosetta Tharpe - Didn't it rain, children

Ja
Elviksen Hound dog on mielestäni kalpea haamu alkuperäisemmistä biisin versioista, taikka kitaransoitto verrattuna vaikka Sister Rosetta Tharpen soitantaan:
https://kantapaikka.net/index.php/topic,4.msg147495.html#msg147495 (Big Mama Thornton)

tässä vielä parempi versio Thorntonilta Hound dogista:

*) tässä kokonainen tunnin mittainen musiikkidokkari Sister Rosetta Thorpesta:
The Godmother of Rock'n'Roll – Sister Rosetta Tharpe

[Hiha]

Vähän luulen, ettei voida luoda New Yorkilaista näkemystä mistään, koska siellä on 8 miljoonaa ihmistä.

Ihan niin. Onneksi on sentään newyorkilaisten fiiliksiä.


https://www.youtube.com/watch?v=DXeeY9D9u94

[Norma Bates]

Naisen laulamahan tuon Hound Dogin pitäisi ollakin. Paljon loogisempi niin, että vokottelemaan pyrkivää miestä nimittelisi rakkikoiraksi nainen. Tai muuten on ihan homojen hommaa.

[Toope]

Se on varmaan ihan totta.

Silti Paul Simonin tai jopa Carole Kingin tai ehkä jopa Harry Nilssonin voi nähdä osana sellaista jatkumoa, jossa on se folkmusiikin perinne mikä siellä on ollut, ja sitten nää eri tyypit vie sitä vähän eri suuntiin — ja toki siinä on mukana muutakin.

Nilsson ja King lähtee Kaliforniaan ja sekin tekee ehkä jotain, kun ympäristö ja kuviot muuttuu.

Mutta mun mielestä varsinkin Kingin ja Simonin voi ihan suoraan niiden tiettyjen biisien perusteella nähdä osana sellaista jatkumoa missä on myös muita newyorkilaista tai siellä paljon pyörineitä folk-tyyppejä.

Woody Guthrie, Lead Belly, Dylan, Joan Baez, se joku valkoinen tyyppi joka keksi House of the Rising Suniin ne soinnut joilla sitä on sen jälkeen vedetty, lukuisia muita siellä vain paikallisesti esiintyneitä, Paul Simon, Carole King — ja ties ketä kaikkia.

Ei noi kaikki ole samanlaisia, mutta on siinä joku järki nimenomaan tiettyjen niiden tekemien ja esittämien biisien perusteella asettaa ne osaksi tommosta yhtä perinnettä tai jatkumoa — ne voi olla ja on silti kaikki myös muutakin.

Noista toki on tullut jotain sellaista modernia kansanperinnettä...