Miksi meistä on tullut sellaisia kuin olemme?

[urogallus]

Useimpiin oman tiensä kulkijoihin en usko, koska se "oma" tie on yleensä vain reaktio johonkin sosiaaliseen ongelmaan kasvuympäristössä. Tyypillisesti siis vaikkapa uskonnollisessa kodissa varttunut "valitsee" ateismin, alkoholistin lapsi raivoraittiuden tai raivoraittiin lapsi jonkinlaisen huolettoman hulttion elämän. "Oma" valinta on täysin sidoksissa muiden ihmisten asettamiin lähtökohtiin eikä suinkaan mikään vapauden tai itsenäisyyden ilmentymä

Samaa mieltä, ihminen on pitkälti negatiivisten kokemuksiensa kahleissa, niitten luomus.

En nyt tiedä. Riippuu ihmisestä.

Joskus taas on niin, että ihminen jää onnistumisensa vangiksi. Joskus muinoin menestykseen johtanutta strategiaa toteutetaan uudestaan ja uudestaan riippumatta siitä, mikä tulos siitä nykyään seuraa.

[Karikko]

Useimpiin oman tiensä kulkijoihin en usko, koska se "oma" tie on yleensä vain reaktio johonkin sosiaaliseen ongelmaan kasvuympäristössä. Tyypillisesti siis vaikkapa uskonnollisessa kodissa varttunut "valitsee" ateismin, alkoholistin lapsi raivoraittiuden tai raivoraittiin lapsi jonkinlaisen huolettoman hulttion elämän. "Oma" valinta on täysin sidoksissa muiden ihmisten asettamiin lähtökohtiin eikä suinkaan mikään vapauden tai itsenäisyyden ilmentymä

Samaa mieltä, ihminen on pitkälti negatiivisten kokemuksiensa kahleissa, niitten luomus.

Yrittäjiä neuvotaan, että positiivinen asiakaspalaute tuo yhden uuden asiakkaan ja negatiivinen vie 10. Sama pätee elämään yleisesti, negatiiviset kokemukset ovat voimakkaampia ja vaikuttavat pitempään, usein loppuelämän ajan riippumatta siitä antavatko ne potkua vai nujertavat ihmisen.

Niin ihminen on negatiivisten kokemuksiensa kahleissa, mutta samoin positiivistenkin ja se kokonaisuus "olisi hallittava".  Helpohkosti voidaan sanoa negatiivisten, mutta se on vain osa.

Veisuu kirkoissakin tuo positiivista tunnelmaa ja mielihyvää, vaikka uskomaton ihminen voi sitäkin ihmetellä.

[Norma Bates]

Useimpiin oman tiensä kulkijoihin en usko, koska se "oma" tie on yleensä vain reaktio johonkin sosiaaliseen ongelmaan kasvuympäristössä. Tyypillisesti siis vaikkapa uskonnollisessa kodissa varttunut "valitsee" ateismin, alkoholistin lapsi raivoraittiuden tai raivoraittiin lapsi jonkinlaisen huolettoman hulttion elämän. "Oma" valinta on täysin sidoksissa muiden ihmisten asettamiin lähtökohtiin eikä suinkaan mikään vapauden tai itsenäisyyden ilmentymä

Samaa mieltä, ihminen on pitkälti negatiivisten kokemuksiensa kahleissa, niitten luomus.

Yrittäjiä neuvotaan, että positiivinen asiakaspalaute tuo yhden uuden asiakkaan ja negatiivinen vie 10. Sama pätee elämään yleisesti, negatiiviset kokemukset ovat voimakkaampia ja vaikuttavat pitempään, usein loppuelämän ajan riippumatta siitä antavatko ne potkua vai nujertavat ihmisen.

Se ei jaksa lakata ihmetyttämästä, että minkä takia ihmisiä syyllistetään negatiivisista kokemuksistaan? Jos niistä on hissunkissun hiljaa, nou hätä, mutta jos on sen verran avoin että paljastaa katkeruutensa ja kertoo seikkaperäisesti mikä vituttaa, niin ihmisillä menee iloisesti syyt ja seuraukset sekaisin, ja väittävät/olettavat että seuraus oli ennen syytä. Eli tottakai katkeralle paskalle tapahtuu kaikenlaista. Ihan kuin esim. minä tässä 50+ iässä vanhoja naama norsunvitulla muistellessani menisin hokkuspokkus aikakoneella parikymppisen ikäisyyteeni, ja sen takia siellä tapahtui paskoja juttuja (muiden ihmisten toimesta), koska minä olen paska tässä ja nyt.

Ihan takuulla varmaan niin. Saatana.

Ja mistä sitä positiivisuutta pitäisi aina pieraista loputtomiin? Joku hannuhanhimaisen elämän elänyt kiittelee kovasti itseään siitä kuinka perkeleellisen iki-ihana ihminen hän onkaan. Ja se joka on elämänsä rämpinyt jossain suossa, kivikossa ja piikkipensaissa, sen pitäisi mennä itseensä ja oppia nauttimaan elämän pikkuasioista. Mistäpä muista hän nauttisikaan, kun mitään isoja kivoja asioita ei tapahdu... Mutta tyytyisikö se kultalusikka perseeseen upotettuna syntynyt ITSE niihin pikkuasioihin? Tuskinpa vaan.

Minua vituttaa juuri nyt että koen itseni luuseriksi ja vaikka mitä tekisin, en pääse sieltä luuseriuden jorpakosta ylös. Alkaa tuntua siltä että parempikin kun ei tee elämässään yhtikäs mitään, niin sittenpähän ei tule niitä epäonnistumisiakaan.

Jos olisin tosissani yrittänyt kirjojen kirjoittamista (siis enemmän kuin yhden), olisin varmaan mennyt kiikkuun sen rundin jälkeen kun olisin saanut kuulla sen seitsemältä taholta että he eivät tuommoista paskapaperikasaa julkaistavakseen ota.

Pitäisi sitten olla ainakin jotenkin "erilainen luuseri" kuin muut luuserit, mutta mitenkähän se tapahtuu... No, ainakin olen valinnut olla hukuttamatta murheitani alkomahooliin, koska isäni teki niin, ja opin äidiltäni halveksumaan sitä tyyliä. Sensijaan kun oikein alkaa kyrsiä, otan kipukynnyksen nostajaa, kun siihen kerta on resepti ja kipuja on. En tiedä onko tämä sen paremmin tehty kuin mitä isäni teki, ja kekkuliin asti en ole itseäni lääkinnyt. Minkä voinee tästäkin kommentista päätellä. Eiköhän ymmärrettävää kieltä ole.

Just nyt kyllä vetäisin kaikki mahdolliset psykedeelit jos semmoisia tässä tönössä olisi.

[Karikko]

^
Kielteiset kokemukset kuuluvat elämään, mutta ei kannata jäädä "tuleen makaamaan"  -No helpompi sanoa, kun toteuttaa.

Ihmisluonto on monimutkainen kaikkiaan ja kehittelee itselleen tuntemuksia- kielteisiä tai myönteisiä.
Ihmisluonto se kuitenkin on joka sitä tekee. Varmaan siihen vaikuttaa monet asiat.

[Norma Bates]

Minä se vaan olen kyllästynyt siihen että epäonnistun "kaikessa". Kyllä sitä joskus pitää olla niitä onnistumisen kokemuksiakin, eikä vaan jotain synkkää itsetutkiskelua ja sen tiedostamista että on iso paska josta ei ole mihinkään.

En oikeastaan ihmettele että lastenlaitto on niin suosittua. Sitä kauttahan ihminen pystyy vakuuttamaan itsensä siitä että on saanut edes jotain aikaan, kun on saanut lisäännyttyä. Tosin aika moni nainen sitten kyllä ilmeisesti keräilee syyllisyyskortteja siitä mitä kaikkea tekee ja tuli tehtyä väärin. Miehet tuntuvat sen vanhemmuutensa ottavan kepeämmin. Tai eivät suostu kohtaamaan omaa syyllisyyttään siinä asiassa, että tuli sössittyä isänä. Mutta tämähän on amerikkalaisen viihdeteollisuudenkin lemppariaihe, että isän ja pojan välit ovat perseestä, ja poikaa se mättää enemmän kuin isää...

Oman negatiivisen lapsuuskokemukseni vuoksi sanoisin että on erittäin tärkeää äidin ja tyttären välisessä suhteessa, että vaikkei äiti olisi kauhean ihastunut omaan itseensä, hän ei opettaisi, painostaisi tai houkuttelisi tytärtään tuntemaan itseinhoa ja -halveksuntaa. Omalle lapselleen pitäisi toivoa hyvää, eikä edellyttää että tämän pitää elää samanlaisessa synnintunnossa kuin itse on elänyt. Eikä tässä synnissä ole kyse mistään uskonnosta, vaan siitä että ei saa rakastaa eikä arvostaa omaa itseään. Koska jos niin erehtyy tekemään, niin tulee huutia. Luulot pois.

Minulle erityisesti on ihan jumalattoman vaikeaa arvostaa itseäni ilman että olen tehnyt jonkun suorituksen jolla ostaa se arvostus, osin muilta, mutta ehkä sittenkin pääasiassa omalta itseltäni, tai joltain superegolta eli yliminältä...?

[Socrates]

Useimpiin oman tiensä kulkijoihin en usko, koska se "oma" tie on yleensä vain reaktio johonkin sosiaaliseen ongelmaan kasvuympäristössä. Tyypillisesti siis vaikkapa uskonnollisessa kodissa varttunut "valitsee" ateismin, alkoholistin lapsi raivoraittiuden tai raivoraittiin lapsi jonkinlaisen huolettoman hulttion elämän. "Oma" valinta on täysin sidoksissa muiden ihmisten asettamiin lähtökohtiin eikä suinkaan mikään vapauden tai itsenäisyyden ilmentymä

Samaa mieltä, ihminen on pitkälti negatiivisten kokemuksiensa kahleissa, niitten luomus.

Yrittäjiä neuvotaan, että positiivinen asiakaspalaute tuo yhden uuden asiakkaan ja negatiivinen vie 10. Sama pätee elämään yleisesti, negatiiviset kokemukset ovat voimakkaampia ja vaikuttavat pitempään, usein loppuelämän ajan riippumatta siitä antavatko ne potkua vai nujertavat ihmisen.

Niin ihminen on negatiivisten kokemuksiensa kahleissa, mutta samoin positiivistenkin ja se kokonaisuus "olisi hallittava".  Helpohkosti voidaan sanoa negatiivisten, mutta se on vain osa.

Kahleet ovat erilaisia. Positiivinen kokemus aiheuttaa yleensä jonkin konkreettisen toiminnan toistoa. Esimerkiksi yritetään saavuttaa sama kiva fiilis kun oli lapsuuden Jouluina tai jollain matkalla tai harrastuksessa.

Negatiivinen kokemus syöpyy takaraivoon ja vaikuttaa arvomaailmaan niin voimakkaasti, että se vaikuttaa yleensä elämän suuriin valintoihin enemmän kuin positiivinen kokemus.

[Socrates]

Minä se vaan olen kyllästynyt siihen että epäonnistun "kaikessa". Kyllä sitä joskus pitää olla niitä onnistumisen kokemuksiakin, eikä vaan jotain synkkää itsetutkiskelua ja sen tiedostamista että on iso paska josta ei ole mihinkään.

En oikeastaan ihmettele että lastenlaitto on niin suosittua. Sitä kauttahan ihminen pystyy vakuuttamaan itsensä siitä että on saanut edes jotain aikaan, kun on saanut lisäännyttyä. Tosin aika moni nainen sitten kyllä ilmeisesti keräilee syyllisyyskortteja siitä mitä kaikkea tekee ja tuli tehtyä väärin. Miehet tuntuvat sen vanhemmuutensa ottavan kepeämmin. Tai eivät suostu kohtaamaan omaa syyllisyyttään siinä asiassa, että tuli sössittyä isänä. Mutta tämähän on amerikkalaisen viihdeteollisuudenkin lemppariaihe, että isän ja pojan välit ovat perseestä, ja poikaa se mättää enemmän kuin isää...

Oman negatiivisen lapsuuskokemukseni vuoksi sanoisin että on erittäin tärkeää äidin ja tyttären välisessä suhteessa, että vaikkei äiti olisi kauhean ihastunut omaan itseensä, hän ei opettaisi, painostaisi tai houkuttelisi tytärtään tuntemaan itseinhoa ja -halveksuntaa. Omalle lapselleen pitäisi toivoa hyvää, eikä edellyttää että tämän pitää elää samanlaisessa synnintunnossa kuin itse on elänyt. Eikä tässä synnissä ole kyse mistään uskonnosta, vaan siitä että ei saa rakastaa eikä arvostaa omaa itseään. Koska jos niin erehtyy tekemään, niin tulee huutia. Luulot pois.

Minulle erityisesti on ihan jumalattoman vaikeaa arvostaa itseäni ilman että olen tehnyt jonkun suorituksen jolla ostaa se arvostus, osin muilta, mutta ehkä sittenkin pääasiassa omalta itseltäni, tai joltain superegolta eli yliminältä...?

Avasin Jatkumolla ketjun epäonnistumisen syistä ja niitä analysoitiin jonkin verran.

Eihän onnistumisissa ole useimmiten mitään kovin mielenkiintoista. Nykyään ne perustuvat pääasiassa yhteistyöhön muiden kanssa sekä systeemin ehdoilla elämiseen, vaikka toki mm yleisellä energisyydellä ja hyvällä terveydellä on merkitystä.

Enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ulkopuolella elävä oman tien kulkija onnistuu harvoin ja se vaatii sitten jo jotain lahjakkuuttakin.

Tyypillisesti ihmiset hakeutuvat onnistujien seuraan ja niin teen minäkin, vaikka epäonnistujilta voisi ehkä oppia enemmän. Onnistujat ovat usein tylsiä ihmisiä epäonnistujiin verrattuna.

Onnistuminen on kivempaa kuin epäonnistuminen, mutta mitä harvemmin onnistuu, sitä paremmalta se tuntuu. Kai lopulta jokainen onnistuu jossakin. Epäonnistumisiin voi kehittyä myös niin hyvä toleranssi, että ne lähinnä naurattavat.

Epäonnistumisten kierteen alkusyyn paneminen vanhempiensa niskoille on harvoin hedelmällistä.

[Xantippa]

Ehkä siinä on sekin, että mitä kukakin määrittelee onnistumiseksi. Jos todella ne ihan pienet asiat, kuten vaikka se, että menipä se tämäkin päivä ilman suurempia ihmeitä hyvässä tai pahassa, riittää, niin sittenhän onnistuminen on helpompaa.

Sen sijaan jos on taas toiveita, joihin liittyy muita, kuten vaikka työkuviot tai parisuhde, on tietysti kynnys heti hieman korkeammalla, tarkoitan, että eihän sitä mitenkään voi itsekseen hallita millään tavoin. Yrittää tietysti voi, vaikuttaa toisiin, tms. mutta se on usein kiusallista onnenpeliä.

T: Xante

[Socrates]

Ehkä siinä on sekin, että mitä kukakin määrittelee onnistumiseksi
T: Xante

Usein epäonnistumisiksi määritellään hopeasija urheilussa, avioero tai konkurssi, vaikka todellinen epäonnistuja ei koskaan saavuta tuloksia, joilla pärjäisi edes työpaikan puulaakikisoissa tai löydä koskaan parisuhdetta tai saa yritystoimintaa edes alkuun.

Olen huomannut että onnistujia ärsyttää, kun joku suhtautuu epäonnistumisiin kevyesti. Heidän mielestään ne pitäisi salata ja niitä hävetä.

[-:)lauri]

Elämä on suljettu systeemi ja alisteinen termodynamiikan toiselle pääsäännölle. Tämän vuoksi yleensä ainut pysyvä asia elämässämme on muutos; asioiden jatkuva lipuminen pois omasta hallinnan tunteestamme. Kyseistä muutosta voi jossain määrin ainakin hidastaa, ehkä pysäyttää ja jopa kääntää päinvastaiseksikin, mutta vain mikäli löytyy resursseja tuhlattavaksi. Kaikilta ei löydy niitä riittävästi. Optimisteilta usein löytyy.

[Socrates]

Epäonnistuja luulee usein, että änkeämällä onnistujien seuraan tai heidän oppiensa noudattaminen auttaa, vaikka siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toki onnistuja voi siirtää jotain faktatietoa jostain alasta, mutta hänen psykofyysiset ominaisuutensa, historiansa ja toimintaympäristönsä eivät siirry epäonnistujalle.

Tavallaan epäonnistuja oppii enemmän toiselta epäonnistujalta.

[kertsi]

Onnistuminen on kivempaa kuin epäonnistuminen, mutta mitä harvemmin onnistuu, sitä paremmalta se tuntuu. Kai lopulta jokainen onnistuu jossakin. Epäonnistumisiin voi kehittyä myös niin hyvä toleranssi, että ne lähinnä naurattavat.

Epäonnistumisten kierteen alkusyyn paneminen vanhempiensa niskoille on harvoin hedelmällistä.

Epäonnistumisten kohtaamista voi myös harjoitella, altistamalla itsensä epäonnistumisille, jolloin ne lakkaavat (väitetysti) tuntumasta niin pahalta. Näin ainakin väittivät männävuosina pelimiesskenessä incelit tai oikeastaan inceleiden gurut. Ainakin jokin pelimiesopas kuulemma kehoitti tekemään aloitteita niin maar penteleesti, jolloin niitä pakkeja myös tuli roppakaupalla (ja joskus tärppäsi), ja ajan myötä pakkien väitettiin tuntuvan vähemmän pahalta. En tiedä, toimiko tuo teoria käytännössä, ja oppivatko incelit todellakin kohtaamaan torjutuksi tulemisen olankohautuksella.

En tiedä tuosta hedelmällisyydesta, siis kannattaako omien epäonnistumisten syy laittaa jonkun toisen niskoille vaiko ei.

Loputon katkeruus kurjasta lapsuudesta kyllä syö energiaa. Vanhempien vihaaminen varmaankin myös. Jokin hämärä mielikuva minulla on, että jos vihaa vanhempiaan, siinä jollain hyvin alkeellisella liskoaivomaisella tavalla vihaa myös itseään. Syynä on ehkä se, että liskoaivojen (ei tieteellinen termi) tasolla ihminen ei tee eroa vanhemman ja itsen välillä, väittää jokin (ehkä hömppä?) teoria. Jos vihaat vanhempiasi, vihaat itseäsi. Jos ei muuten, niin siten, että onhan geeneistäsi 100% lähtöisin biologisilta vanhemmiltasi.

Toisaalta voi olla itsetuntoa säilyttävää, jos epäonnistumiset näkee johtuvan jostain itsen ulkopuolisesta syystä (ja onnistumiset näkee johtuvan itsestä johtuvasta pysyvästä syystä), vrt. Optimistin käsikirja (Seligman).

[-:)lauri]

Epäonnistuja luulee usein, että änkeämällä onnistujien seuraan tai heidän oppiensa noudattaminen auttaa, vaikka siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toki onnistuja voi siirtää jotain faktatietoa jostain alasta, mutta hänen psykofyysiset ominaisuutensa, historiansa ja toimintaympäristönsä eivät siirry epäonnistujalle.

Tavallaan epäonnistuja oppii enemmän toiselta epäonnistujalta.

Epäonnistumisen kokemuksen aste riippuu siitä, kuinka suurissa saavutuksissa on omasta mielestään onnistuttava, mutta onkin sitten epäonnistunut niissä. Tätä itselleen saavutettavien asioiden asettamista ei kai voi itse juurikaan valita vaan mittasuhde omaksutaan automaattisesti kasvu- ja elinympäristöstä suhteessa omaan lahjakkuusprofiiliin.

Voisin kuvitella että jos kasvaa ja elää ympäristössä, jossa sosiaalinen hyväksyntä edellyttää saavutuksia, joihin itsellä ei ole edellytyksiä, on tilanne ihan eri, kuin jos kasvaa ja elää ympäristössä, jossa saa sosiaalista hyväksyntää saavuttamatta yhtään mitään.

Edit. Sama asia muidenkin perustarpeiden kohdalla kuin vain sosiaalisen hyväksynnän kohdalla. Jos pitää taistella terveydestä, juomavedestä, ruuasta, hygieniasta tai lämpöisestä kämpästä talvella tms, mutta ei aina niitä saavuta, niin tilanne on ihan eri kuin jos ei tarvitse niiden saavuttamisesta kilpailla.

[Norma Bates]

En vihaa vanhempiani. Vihaan sitä etteivät he omien puuttuvien, vikapäisten tai lapsiaan vihaavien vanhempiensa takia kyenneet kannustamaan, tai aina edes välittämään siitä olenko elossa vai en. Vähintäänkin keskivaikeasti masentuneen ja autistisen ihmisen liitto menneinä vuosikymmeninä, ilman että kumpaakaan hoidettiin millään tavalla, ei ollut terve kasvualusta.

Jos isä on ylimielinen juoppo ja äiti tultuaan itse jo lapsena jyrätyksi tahtomattaan tekee kaikkensa saadakseen myös tyttärensä lannistumaan ja uskomaan olevansa HUONO, niin suhteellisuudentaju on helposti hakusessa.

Minä en osaa yhtään sanoa milloin vaadin itseltäni liikaa ja milloin liian vähän. Tyypillisiä vaatimuksiani itselleni on että en saisi ikinä suuttua. Sitten niin kuitenkin käy, ja asia rassaa minua ad infinitum. Eniten suutun siitä että minua tullaan kiusaamaan kun en ole tehnyt itse yhtään mitään (esim. juoppo tulee rähjäämään kadulla), ja siitä että joku epäoikeudenmukaisesti asettelee minulle jotain vaateita ja ehtoja, joita ei ole muilla.

Voi olla että on vaan asioita joihin en kykene, mutta jos läheinen heti tekee selväksi että hän ei pidä pienimmässäkään määrin mahdollisena että kykenisin, voihan se lannistaa niin että juuri sen takia en kykene. Ja asioita voi sanoa niin monella tavalla, joten miksi valita aina se tylyin tyyli?

[a4]

Epäonnistuja luulee usein, että änkeämällä onnistujien seuraan tai heidän oppiensa noudattaminen auttaa, vaikka siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toki onnistuja voi siirtää jotain faktatietoa jostain alasta, mutta hänen psykofyysiset ominaisuutensa, historiansa ja toimintaympäristönsä eivät siirry epäonnistujalle.

Tavallaan epäonnistuja oppii enemmän toiselta epäonnistujalta.

Sinun sanomassasi on totta, että onnistujien seuraan tai heidän oppiensa noudattaminen ei välttämättä auta epäonnistujaa saavuttamaan menestystä. On tärkeää huomioida, että jokaisella ihmisellä on omat erityispiirteensä, kokemuksensa ja toimintaympäristönsä, jotka vaikuttavat heidän toimintaansa ja menestykseensä. Epäonnistujakin voivat saada hyötyä toisilta epäonnistujilta, sillä he voivat jakaa samankaltaisia kokemuksia ja oppia toisiltaan niistä. Samalla epäonnistujat voivat myös saada tukea ja lohtua siitä, että he eivät ole ainoita, jotka ovat kohdanneet epäonnistumisia.

On tärkeää myös muistaa, että epäonnistumiset ovat osa elämää ja että niistä voi oppia paljon. Epäonnistumisista voi saada arvokkaita oppeja ja ne voivat auttaa kehittymään ja kasvamaan henkilökohtaisesti. On tärkeää olla valmis oppimaan virheistään ja katsoa eteenpäin.