Itämaiset uskonnot (buddhalaisuus, hindulaisuus jne.)

[kertsi]

...
(painoin Muokkaa vahingossa, kun piti painaa Lainaus, ja tämän viestin sisältö korvaantui muulla.)

[Norma Bates]

Kai sitä nyt on ällikällä lyöty, jos on edelleen olemassa, vaikka ruumis kuoli. Ja voihan olla ettei moni edes voi uskoa kuolleensa. Osa kummitteluilmiöistä voi juontua siitä. Tosin itse useimmat kummittelut uskon "tallenteiksi" järkyttävistä tapahtumista.

Ei ihminen miksikään enkeliksi tai kaikkitietäväksi muutu kehostaan poistuttuaan. Ei minun näkemykseni mukaan. Luulen että persoona on varsin pitkään sellainen kuin oli menneen inkarnaation varrellakin, kunnes hiljalleen yhteys menneeseen elämään Maassa haaltuu, ja seuraava elämä yleensä aloitetaan muistinsa menettäneenä.

Niin ei kaikille käy, ja siksi on lapsia jotka juttelevat miten olivat se ja se toisessa paikassa. Äkkiä semmoiset puheet sitten tukahdutetaan. Tai lapsi kiinnostuu enemmän meneillään olevasta elämästään.

[Norma Bates]

Jokatapauksessa itse koen omassa elämässäni rakentavammaksi ja hyödyllisemmäksi uskoa että kuolema ei ole loppu, vaikka se muista olisikin idioottimainen usko. Näetsen jos päättäisin että kuoleman jälkeen ei ole mitään, tappaisin itseni välittömästi. Ei tämä elämä erityisen elämisen arvoiselta aina tunnu. Kipua ja kärsimystä. Jos olisin jollekulle rakas, tai äiti, tai jotain muuta tärkeää niin että minua oikeasti tarvittaisiin, niin kai sitä sitten sinnittelisi. Mutta muutoin ei oikein ole motivaatiota. Muuta kuin se että jos en nyt hampaat irvessä elä väkisin "luonnolliseen" loppuun asti, niin seuraava inkarnaatio tulee olemaan entistä perkeleellisempi. Tai no ei nyt sentään, mutta samat ongelmat pysyvät niin kauan kuin ne eivät tule jollain tavalla ratkaistuksi. Kuten nyt esim. masennus.

Uskon että edellisessä elämässä tapoin itseni vuosikymmenien masennusputken päätteeksi, ja nyt yritän toimia toisin. Jättää edes ne tappopuuhat väliin, vaikken masennusta saisikaan nujerrettua. Ja tuskinpa saan. En ole mikään supernainen.

No, sittenhän epäratioonalinen uskomus/uskonto voi olla "rationaalista", ja varmaan onkin, tavallaan. Lohdutus taitaa olla yksi uskonnon anneista, esimerkiksi toive tavata rakkaita edesmenneitään tuonpuoleisesta.

Sinänsä sellainen rationaalinen keskustelu, jossa yritetään vakuuttaa muita ihmisiä (tai itseä) oman uskomuksen tai uskonnon järkiperäisyydestä, vaan on vähän ... miten sen nyt sanoisi nätisti.... hassua, koska usko tai uskonto sinänsä ei ole rationaalista siinä mielessä, että se ei perustu järkeen.

Usko ei myöskään ole tahdonalainen prosessi, joten siinäkin mielessä uskon tai uskonnon todistaminen hyödylliseksi asiaksi (tyyliin, sinunkin pitäisi uskoa, kun se on niin järkevää ja hyödyllistä!) on aika hassua.

Jos oma usko on itselle kallis ja arvokas asia (vaikka nyt jopa syy olla tekemättä itsari), miksi ottaa se riski, että keskustelemalla siitä ja analysoimalla sitä - ja ennen kaikkea altistamalla se (rationaaliselle tai muulle) kritiikille, oma usko voi vähetä tai kadota tykkänään, jos uskon perusteet osoitetaan ontoksi?

En ole kauhean paljoa kokemuksistani puhunut viime vuosina juuri siksi että eihän se kivaa ole etten pysty mielistelemään muita ja teeskentelemään että joo hiphei minäpä nyt alan uskomaan toisin kuin olen 9-vuotiaasta asti uskonut.

Mutta välillä ottaa päähän että Jeesus-kerholaiset ja "kirkko on kiva instituutio" -tyypit saavat vapaasti jankuttaa k-uskonnon ihanuudesta. Sitä minä en jaksa. Milloin pitäisi olla pokkuroimassa tiedeväelle, milloin k-uskovaisille.

Oikeasti siinä että otin näitä asioita esille on kyse vain siitä että minulle henkilökohtaisesti taisi alkaa tulla mitta täyteen fyysisiä harrastuksia. Minusta ei tule kamppailulajeissa yhtään mitään, joten ehkä pitää palata nuoruuden puuhiin. En minä tiedä. Eihän ideologia toki pelkkä harrastus ole. Mutta ei minulle ollut kamppailukaan. Se oli lähes henki ja elämä. 

En täällä ole ketään käännyttämässä, kun EVVK. Ettekä te muut käännytä minua, turha luulo jos joku moiseen olettaa pystyvänsä.

[kertsi]

No hyvä, sitten voidaan keskustella vailla pelkoa, että menetät jotain itsellesi olennaista ja tärkeää. En tosiaankaan haluaisi olla henkilö, joka vie sinulta elämänhalun.

(Sen kyllä tiedän ennestään, että kovin monta ei jääräpäisempää henkilöä ole tullut vastaan, oli kyse ihan mistä tahansa, vaikka esim. kremppoihin liittyen: sinua on keskimääräistä vaikeampaa saada vakuuttumaan yhtään mistään, mikä sotii uskomuksiasi vastaan. Sinänsä on kiinnostavaa, miten uskomukset ylipäätänsä rakentuvat, millaisista aineksista esimerkiksi.)

Kummituksista puheenollen, olen lukemassa parhaillaan kirjaa, joka ehkä voisi kiinnostaa sinua: https://otava.fi/kirjat/kellontekijan-tytar/ . Se on eräänlainen kummitustarina. Itse en usko kummituksiin. Onneksi.

[kertsi]

Jokatapauksessa itse koen omassa elämässäni rakentavammaksi ja hyödyllisemmäksi uskoa että kuolema ei ole loppu, vaikka se muista olisikin idioottimainen usko. Näetsen jos päättäisin että kuoleman jälkeen ei ole mitään, tappaisin itseni välittömästi. Ei tämä elämä erityisen elämisen arvoiselta aina tunnu. Kipua ja kärsimystä. Jos olisin jollekulle rakas, tai äiti, tai jotain muuta tärkeää niin että minua oikeasti tarvittaisiin, niin kai sitä sitten sinnittelisi. Mutta muutoin ei oikein ole motivaatiota. Muuta kuin se että jos en nyt hampaat irvessä elä väkisin "luonnolliseen" loppuun asti, niin seuraava inkarnaatio tulee olemaan entistä perkeleellisempi. Tai no ei nyt sentään, mutta samat ongelmat pysyvät niin kauan kuin ne eivät tule jollain tavalla ratkaistuksi. Kuten nyt esim. masennus.

Uskon että edellisessä elämässä tapoin itseni vuosikymmenien masennusputken päätteeksi, ja nyt yritän toimia toisin. Jättää edes ne tappopuuhat väliin, vaikken masennusta saisikaan nujerrettua. Ja tuskinpa saan. En ole mikään supernainen.

Taidan kamppailla vähän samojen teemojen parissa (boldaukseni). Itselleni buddhalaisuudesta, lähinnä konkreettisista toimista eli buddhalaisesta meditaatiosta (lähinnä metha, mutta ihan simppeleistä ääneen lausutuista suggestioitakin), on ollut se hyöty, että saan jonkin verran psyykattua itseni tuntemaan useammin, että olen sekä rakastettu että hyödyllinen muille ihmisille että myös riittävä. En tiedä kuinka järkevää on toitottaa ääneen itselleen, "sinä olet rakastettu", "X1 rakastaa sinua", "X2 rakastaa sinua"... (kaikki X:t kuolleita omaisia ja/tai rakastettuja, mutta lausun ääneen ikään kuin he olisivat vieläkin elossa ja läsnä elämässäni, rakastaen ja suojellen minua), mutta jostain syystä sellainen vaan auttaa minua rauhoittumaan. Samaten auton rattiin istahtaessani, minua auttaa kun em. rimpsun jälkeen lausun ääneen itselleni: "Olet ihan turvassa" (rauhoittaa), "Varovasti, lapsi"(muistutus skarpata), "Olet riittävän x, olet riittävän y, olet riittävän z. Olet riittävä. Sinä riität."  (x, y, z epävarmuuksiani, jotka syövät itsetuntoa) jne.. Jokaisella varmaan on omanlaisensa kipupisteensä, epävarmuutensa jne, ja siksi varmaan suggestioidenkin on syytä olla itselle räätälöityjä.

Toiseksi viimeksi kuollut omaiseni sairasti Alzheimeria, ja tarvitsi paljon apuani (minkä takia lopulta sitten itse sairastuin entistä pahemmin burnoutiin), ja tunsin suurta riittämättömyyttä, vaikka tein parhaani ja kaikkeni auttaakseni häntä. Kun hän sitten lopulta kuoli, tunsin olevani aika hyödytön.

[a4]

Fyysisellä tasolla energia ei voi kadota, mutta sitten kuitenkin uskotaan että henkisellä tasolla tietoisuus voi kadota. Selitys toki se että "mitään henkistä tasoa ei ole olemassakaan". Noh, suosikkinäkemykseni nyt kuitenkin on että jos tietoisuuskin on jonkinlaista energiaa (ja tätä kutsun "hengeksi"), niin sitten se lurkkii jossain siellä kvanttitasolla. Jos on kerta hiukkasia joiden olemassaoloa on vain teoretisoitu, muttei varsinaisesti todennettu, niin muukin on mahdollista.

Jos kuitenkin tieteessä myönnetään että joistain asioista ei vain vielä tiedetä tarpeeksi, niin minusta on omituista että juurikin fyysisen kehon kuoleman kohdalla oltaisiin niin vuorenvarmoja siitä että tietoisuus ei voi säilyä. Sanotaan varmaan että kukaan ei ole tullut rajan takaa kertomaan että täällä ollaan. Tiedä siitä sitten, olen ollut mukana tilaisuuksissa joissa nimenomaan on tultu, ns. meedion kautta. En ole kaikesta kuulemastani vakuuttunut, jos mistään, mutta tuo nyt on kumminkin yksi mahdollinen olemassaoloa puoltava juttu. Sitten on tietysti tällainen henkinen idis että fyysisen kehon jättäneet ovat niin "eri taajuudella", ettei heihin noin vain saa yhteyttä. Ja miksi tarvitsisikaan saada, jos (ja oletan että kun) heillä ei kumminkaan ole mitään erityisen ylimaallista tietoa kerrottavanaan, jonka kuulemisesta hyötyisi. Muuta kuin se täällä ollaan. Olisihan se toki mullistavaapullistavaa jos ihmiskunta saisi kuulla että kuolema ei ole loppu. Erityisen käsiä hieroskellen odotan sellaista että sieltä kuuluisi että ne uskontolöpinät voi sitten unohtaa, koska täällä ei olla Aaprahammin povella, Jeesuksen helmoissa, ja Muhammedin lupaamat neitsyetkin ovat jo loppuneet kesken...

Eli en halua että tuonpuoleinen/välitila on lapsellinen paikka. Ainakaan muille kuin lapsellisille sieluille.

Tiedon ja uskon sekoittaminen toisiinsa on uskovaisten tyypillinen virhe.
Tietäminen ei ole uskomista.
Eikä uskominen ole tietämistä, uskomus ei ole tietoa.

tieto ei ole täydellistä vaan sisältää aina mahdollisuuden erehdykseen.
Vuorenvarmuus tieteessä on lähinnä vain parasta saatavilla olevaa tieteellistä varmuutta, ei täyttä varmuutta.
Parasta saatavilla olevaa varmuutta johon järkevän ihmisen kannattaa tukeutua.
Täydellinen varmuus tieteessä olisi epätieteellistä tiedeuskoa.

Jos itse olen olemassa sydämeni seisahtuessa ja aivojeni asettuessa, en usko että minua jaksaa kiinnostaa yhtään olla enää missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa jotka epäilevät tietoisuuden säilymistä. Parempi kai että pysyvät uskossaan.

Epäileminen ei aina johdu uskosta vaan voi johtua myös tietoon luottamisesta.

[Norma Bates]

Jos uskot tietäväsi kaiken, uskot. Jos tiedät tietäväsi kaiken, olet hullu.

Tämä ei nyt välttämättä ole nimenomaan tai pelkästään sinulle tarkoitettu, mutta tuollaiset värssyt tuli nyt mieleen. Ihminen ei yksinkertaisesti kykene tietämään 100 % kaikkea mikä tiedettävissä on.

Kun olemme palstalla "Henkisyys", ei oikein ole mitään järkeä vaatia että keskustellaan puhtaasti tieteellisen tiedon pohjalta. Mutta ei siinä mitään, itsekin dissailen nimenomaan "patriarkaattisia paskauskontoja, ja käytän siinä kärkkäästi tiedettäkin hyväkseni aina kun voin. Silloin kun inhoaa jotain oikein sydämensä pohjasta, ei ole olemassa mitään rajaa, ei häpyä. Toisaalta yritän kyllä välillä olla armollinen. Uskontoja kohtaan en pysty olemaan, mutta yritän olla uskovaisia kohtaan. Jos nyt ihminen vaikka elää sellaisessa ympäristössä missä hänellä ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin jollottaa jostain Allahista, taikka katkeaa kurkku, niin sama se on minun täällä sormea heilutella että soo soo, kantsis niinku olla uskomatta.

[Norma Bates]

No hyvä, sitten voidaan keskustella vailla pelkoa, että menetät jotain itsellesi olennaista ja tärkeää. En tosiaankaan haluaisi olla henkilö, joka vie sinulta elämänhalun.

(Sen kyllä tiedän ennestään, että kovin monta ei jääräpäisempää henkilöä ole tullut vastaan, oli kyse ihan mistä tahansa, vaikka esim. kremppoihin liittyen: sinua on keskimääräistä vaikeampaa saada vakuuttumaan yhtään mistään, mikä sotii uskomuksiasi vastaan. Sinänsä on kiinnostavaa, miten uskomukset ylipäätänsä rakentuvat, millaisista aineksista esimerkiksi.)

Kummituksista puheenollen, olen lukemassa parhaillaan kirjaa, joka ehkä voisi kiinnostaa sinua: https://otava.fi/kirjat/kellontekijan-tytar/ . Se on eräänlainen kummitustarina. Itse en usko kummituksiin. Onneksi.

Elämähän sen elämänhalun vie. Tätä on nyt vähän hemmetin vaikea kuvailla, mitä tunnen elämää kohtaan, kun en halua toisaalta olla mikään nirppanokkakaan, että jos ei nyt kaikki mene just tasan niin kuin minä haluan, niin hyvästi julma maailma. Mutta ehkä takkiin on tullut niin paljon enemmän kuin on tullut koettua ilon hetkiä, että ei tämä väkisin olemassaoleminen oikein silleen jaksa niinku aina innostaa, varsinkaan jos sille ei ole mitään erityisempää syytä.

Mietiskelin kyllä tänään että voin oikeastaan tavallaan tuntea ihailuakin ihmisiä kohtaan jotka uskovat että kuolema on loppu. Olette omalla tavallanne rohkeita ihmisiä, kun jatkatte vaan päivästä toiseen, vaikkei millään ole mitään merkitystä, eikä väliä.

Mitä tulee kremppoihin, sanotaan nyt suoraan että VIHAAN kipua, vihaan niin perkeleesti, enkä halua kokea sitä enää yhtään enempää. Tämä oli vähän helpompi koostaa tämä keskeinen ajatus pinnan alta ylös, kun näin muutaman sairauskollegan kommentteja ja tajusin että kierukan asentaminen voisi sattua niin saatanasti, kun on vulvodynia. Ja sitten tietysti on nämä mitä itse sanon reinkarnaatiomuistoiksi, ja kun minut niiden mukaan on jo yhdessä elämässä silvottu eli ympärileikattu (aikuisena naisena, tosin), niin en halua en sitten niin yhtään mitään operaatioita genitaaleilleni, olivat sisäisiä tai ulkoisia. Aivan kuten lapsena en mennyt lähellekään tulta, jota pelkäsin aivan hysteerisesti, minua nyt aikuisena on vaikea saada suostumaan mihinkään mikä voi sattua down under. Tämä taannoisin sairausepisodi vain muistutti siitä miten kamalaa se kipu on herkimmällä mahdollisella alueella missä on hermoja aivan riivattu määrä.

Noin muutoin, olisinko välttämättä erityisen itsepäisen oloinen, jos olisin mies? Kun netissä on tullut pyörittyä yli 20 v, niin aikas harvoin olen kyllä yhdeltäkään mieheltä lukenut kommentteja että hiphei hänpä tekee välittömästi juuri siten kuin hänelle ehdotetaan. Miehille on luonnollista tehdä tasan kuten huvittaa. Ovat itsetietoisia. Pahimmillaan omahyväisiä ja ylimielisiä. Noita kahta yritän välttää omalla kohdalla, mutta itseriittoisuutta on toki vaikka muille jakaa.

[Norma Bates]

Jokatapauksessa itse koen omassa elämässäni rakentavammaksi ja hyödyllisemmäksi uskoa että kuolema ei ole loppu, vaikka se muista olisikin idioottimainen usko. Näetsen jos päättäisin että kuoleman jälkeen ei ole mitään, tappaisin itseni välittömästi. Ei tämä elämä erityisen elämisen arvoiselta aina tunnu. Kipua ja kärsimystä. Jos olisin jollekulle rakas, tai äiti, tai jotain muuta tärkeää niin että minua oikeasti tarvittaisiin, niin kai sitä sitten sinnittelisi. Mutta muutoin ei oikein ole motivaatiota. Muuta kuin se että jos en nyt hampaat irvessä elä väkisin "luonnolliseen" loppuun asti, niin seuraava inkarnaatio tulee olemaan entistä perkeleellisempi. Tai no ei nyt sentään, mutta samat ongelmat pysyvät niin kauan kuin ne eivät tule jollain tavalla ratkaistuksi. Kuten nyt esim. masennus.

Uskon että edellisessä elämässä tapoin itseni vuosikymmenien masennusputken päätteeksi, ja nyt yritän toimia toisin. Jättää edes ne tappopuuhat väliin, vaikken masennusta saisikaan nujerrettua. Ja tuskinpa saan. En ole mikään supernainen.

Taidan kamppailla vähän samojen teemojen parissa (boldaukseni). Itselleni buddhalaisuudesta, lähinnä konkreettisista toimista eli buddhalaisesta meditaatiosta (lähinnä metha, mutta ihan simppeleistä ääneen lausutuista suggestioitakin), on ollut se hyöty, että saan jonkin verran psyykattua itseni tuntemaan useammin, että olen sekä rakastettu että hyödyllinen muille ihmisille että myös riittävä. En tiedä kuinka järkevää on toitottaa ääneen itselleen, "sinä olet rakastettu", "X1 rakastaa sinua", "X2 rakastaa sinua"... (kaikki X:t kuolleita omaisia ja/tai rakastettuja, mutta lausun ääneen ikään kuin he olisivat vieläkin elossa ja läsnä elämässäni, rakastaen ja suojellen minua), mutta jostain syystä sellainen vaan auttaa minua rauhoittumaan. Samaten auton rattiin istahtaessani, minua auttaa kun em. rimpsun jälkeen lausun ääneen itselleni: "Olet ihan turvassa" (rauhoittaa), "Varovasti, lapsi"(muistutus skarpata), "Olet riittävän x, olet riittävän y, olet riittävän z. Olet riittävä. Sinä riität."  (x, y, z epävarmuuksiani, jotka syövät itsetuntoa) jne.. Jokaisella varmaan on omanlaisensa kipupisteensä, epävarmuutensa jne, ja siksi varmaan suggestioidenkin on syytä olla itselle räätälöityjä.

Toiseksi viimeksi kuollut omaiseni sairasti Alzheimeria, ja tarvitsi paljon apuani (minkä takia lopulta sitten itse sairastuin entistä pahemmin burnoutiin), ja tunsin suurta riittämättömyyttä, vaikka tein parhaani ja kaikkeni auttaakseni häntä. Kun hän sitten lopulta kuoli, tunsin olevani aika hyödytön.

Pystyn itse mieltämään rakastavani itseäni, mutta en kykenisi jankuttamaan itselleni jostain toisesta ihmisestä että rakastaa minua, kun en usko kenenkään koskaan niin oikeasti tehneen. Isä kyllä päissään väitti että on aina minua rakastanut, mistä minulle tuli vain paha mieli, kun ei selvinpäin voinut sanoa. Äiti ei sanonut koskaan. Uskon että hän omalla tavallaan rakasti, mutta en vaan pysty ajattelemaan semmoista kovin paljoa, koska se on omahyväistä, ja sellaista ei äiti voinut sietää, siis että ihminen on omahyväinen. Eka eksä ilmoitti heti ettei ollut minua koskaan rakastanutkaan, kun sanoin että se on ero. Toka eksä sanoi lähes 13 v yhdessäoltuamme, toiseen ihastuneena, että olemme pelkkiä kavereita ja meidän olisi pitänyt erota jo 2 v yhdessäoltuamme (no miksei sitten perkele erottu, jos oli niin kamalaa olla kanssani, häh?) Ehkä toka eksä ei pystynyt rakastamaan kuin 2 v. Sikäli kuin tiedän, ei hän myöhemminkään ole kehittänyt suhdetta joka olisi jatkunut iät ajat.

Mietiskelin tänään myös sitä että eihän se millään tavalla lohduta, että aina tulee pelkkää keppiä, eikä koskaan porkkanaa. Jos ainoa syy minulle kitkuttaa tätä elämää on vain se että jos en NYT lusi tätä, niin joudun kumminkin lusimaan saman paskan seuraavassa elämässä, niin sehän on vain kiristystä. Ei lohduta. Mutta kyllä aika vähissä on motivaatio välillä, että en tuon parempaakaan sitten oikein keksi. Ei minun elämäni sentään semmoista kamalan hirveää ole kuin olen muutamalta ihmiseltä kuullut, mutta tosiaan semmoinen joku tietty mielenkiinto tai tyytyväisyys puuttuu.

Buddhalaisuus on tavallaan aina kiinnostanut sen takia että siinä annetaan maiselle "onnelle" piutpaut. Ihminen löytää jonkin sisäisen rauhan, vaikkei hän saanutkaan kaikkea sitä mitä tavoitteli. Toisaalta buddhalaisuus ärsyttää ihan helvetisti juuri sen takia että pitäisi vain tyytyä olevaan jonninjoutava pisara meressä. Jotain mitätöntä ja harmaata, massaan sulautuvaa. Jotain mistä ei tulla ikinä tietämään että tällainenkin ihminen eli ja hengitti.

[Toope]

En osaa osallistua tuohon psykedeeliseen keskusteluun, totean vain sen, ettei buddhalaisuus ehkä ole järin toimiva yhteiskuntajärjestelmänä. Hindulaisuuskin on lähinnä taantunut malli, ei kehity, ei muutu.

Siksi nuo ehkä ovat häviäviä malleja. Pidän hyvin ikävänä sitä, että islamin kaltainen uskonto noilta vei alaa, koska on paljon pahempi. Mutta islamhan toimii väkivallalla... Ole siinä sitten rauhanomainen, kun islam ei sitä valloittajana ole. Niin, ei ole Euroopassakaan.

[Karikko]

Jos uskot tietäväsi kaiken, uskot. Jos tiedät tietäväsi kaiken, olet hullu.

Tämä ei nyt välttämättä ole nimenomaan tai pelkästään sinulle tarkoitettu, mutta tuollaiset värssyt tuli nyt mieleen. Ihminen ei yksinkertaisesti kykene tietämään 100 % kaikkea mikä tiedettävissä on.

Kun olemme palstalla "Henkisyys", ei oikein ole mitään järkeä vaatia että keskustellaan puhtaasti tieteellisen tiedon pohjalta. Mutta ei siinä mitään, itsekin dissailen nimenomaan "patriarkaattisia paskauskontoja, ja käytän siinä kärkkäästi tiedettäkin hyväkseni aina kun voin. Silloin kun inhoaa jotain oikein sydämensä pohjasta, ei ole olemassa mitään rajaa, ei häpyä. Toisaalta yritän kyllä välillä olla armollinen. Uskontoja kohtaan en pysty olemaan, mutta yritän olla uskovaisia kohtaan. Jos nyt ihminen vaikka elää sellaisessa ympäristössä missä hänellä ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin jollottaa jostain Allahista, taikka katkeaa kurkku, niin sama se on minun täällä sormea heilutella että soo soo, kantsis niinku olla uskomatta.

Tietämisessä ei ole kyse siitä uskooko omiin ajatuksiinsa- uskossa taas on kyse juuri siitä.

Tutkiminen on eri asia, kuin takertuminen oletuksiin, joille ei ole minkäänlaista perustaa. Tieteessä tutkitaan asioita- ei tiedetä mitään" ennakolta"

Toki tieteen teoreemat ovat käyttökelpoisia ja niiden oletuksiin voidaan kohtuullisesti luottaa. (Uskoa voi siten ajatteluun, mutta ajatukset ovat vain ajattelun välineitä, ei totuuksia.)
Ajatukset noudattavat myös näitä fysiikan lakeja, eli ne ovat ajallisia, eivät synny tyhjästä. Jos ajattelee jotain kummallista vaikka sielua, on se jonkinlainen sykähdys aivotoiminnassa, vaikka itse tavoitetta ei muualla olisikaan.  Niitä ajatuksia voi kyllä sitten pyöritellä loputtomasti..

Mutta jokaisella on oikeus uskoa myös toiveisiinsa- sellainen tämä maailma on, vaikka itse on kovin paljon oljenkorsiin tarttumista suosittele, se voi estää ajattelun.

[Norma Bates]

En osaa osallistua tuohon psykedeeliseen keskusteluun, totean vain sen, ettei buddhalaisuus ehkä ole järin toimiva yhteiskuntajärjestelmänä. Hindulaisuuskin on lähinnä taantunut malli, ei kehity, ei muutu.

Siksi nuo ehkä ovat häviäviä malleja. Pidän hyvin ikävänä sitä, että islamin kaltainen uskonto noilta vei alaa, koska on paljon pahempi. Mutta islamhan toimii väkivallalla... Ole siinä sitten rauhanomainen, kun islam ei sitä valloittajana ole. Niin, ei ole Euroopassakaan.

Eli väkivalta toimii, koska sen avulla saa valloitettua maita. Ko. maista voikin sitten kuskata vaikka pesukoneita ja vessanpönttöjä omiin tarpeisiinsa kotitanhuvilleen, kuten nähtiin päättyneen vuoden mittaan.

Japanissa taitaa shintolaisuus olla määräävin uskonto? En ihan tiedä tai ole varma. Mutta buddhalaisuudellakin on siellä käsittääkseni paljon merkitystä, ja maa lieneekin kaikista parhain esimerkki toimivasta buddhalaispiirteisestä maasta. Sanotaan vaikka piirteinen, kun en parempaakaan keksi. Thaimaassakin toimii systeemit, mutta siellä taitaa yksilönvapaudet olla vähäisemmät kuin Japanissa.

Nyt kun sinun piti tähän psykedeelit pieraista (joita en itse ole kokeillut, vaikka kiinnostaisi), niin onkos kristinusko ehtoollisineen sitten jotenkin puhtoisempi uskonto? Päihde se on viinikin. Ja millä tavalla idän uskonnot mukamas houkuttavat käyttämään narkoottisia aineita? Hindujen keskuudessahan joogit pidättäytyvät lihastakin. Aghorit sensijaan syövät vaikka kuolleiden ihmisten ruumiita, osoittaakseen että heitä ei paljon pelota eikä hämmennä yhtikäs mikään maallinen. Jos joku turisti tykkää sekoilla jossain Goassa, niin ei se itämaisista uskonnoista sinällään kerro, vaan länkkäreiden luonteesta. Buddhalaisuuden parissa minun käsittääkseni ei huumeita käytetä lainkaan. Kertokoon joku, jos tietää paremmin.

Sellaista tosin muistelisin kuulleeni että vihreän teen kittaaminen olisi buddhalaisten munkkien parissa suosittua...?

[kertsi]

Jokatapauksessa itse koen omassa elämässäni rakentavammaksi ja hyödyllisemmäksi uskoa että kuolema ei ole loppu, vaikka se muista olisikin idioottimainen usko. Näetsen jos päättäisin että kuoleman jälkeen ei ole mitään, tappaisin itseni välittömästi. Ei tämä elämä erityisen elämisen arvoiselta aina tunnu. Kipua ja kärsimystä. Jos olisin jollekulle rakas, tai äiti, tai jotain muuta tärkeää niin että minua oikeasti tarvittaisiin, niin kai sitä sitten sinnittelisi. Mutta muutoin ei oikein ole motivaatiota. Muuta kuin se että jos en nyt hampaat irvessä elä väkisin "luonnolliseen" loppuun asti, niin seuraava inkarnaatio tulee olemaan entistä perkeleellisempi. Tai no ei nyt sentään, mutta samat ongelmat pysyvät niin kauan kuin ne eivät tule jollain tavalla ratkaistuksi. Kuten nyt esim. masennus.

Uskon että edellisessä elämässä tapoin itseni vuosikymmenien masennusputken päätteeksi, ja nyt yritän toimia toisin. Jättää edes ne tappopuuhat väliin, vaikken masennusta saisikaan nujerrettua. Ja tuskinpa saan. En ole mikään supernainen.

Taidan kamppailla vähän samojen teemojen parissa (boldaukseni). Itselleni buddhalaisuudesta, lähinnä konkreettisista toimista eli buddhalaisesta meditaatiosta (lähinnä metha, mutta ihan simppeleistä ääneen lausutuista suggestioitakin), on ollut se hyöty, että saan jonkin verran psyykattua itseni tuntemaan useammin, että olen sekä rakastettu että hyödyllinen muille ihmisille että myös riittävä. En tiedä kuinka järkevää on toitottaa ääneen itselleen, "sinä olet rakastettu", "X1 rakastaa sinua", "X2 rakastaa sinua"... (kaikki X:t kuolleita omaisia ja/tai rakastettuja, mutta lausun ääneen ikään kuin he olisivat vieläkin elossa ja läsnä elämässäni, rakastaen ja suojellen minua), mutta jostain syystä sellainen vaan auttaa minua rauhoittumaan. Samaten auton rattiin istahtaessani, minua auttaa kun em. rimpsun jälkeen lausun ääneen itselleni: "Olet ihan turvassa" (rauhoittaa), "Varovasti, lapsi"(muistutus skarpata), "Olet riittävän x, olet riittävän y, olet riittävän z. Olet riittävä. Sinä riität."  (x, y, z epävarmuuksiani, jotka syövät itsetuntoa) jne.. Jokaisella varmaan on omanlaisensa kipupisteensä, epävarmuutensa jne, ja siksi varmaan suggestioidenkin on syytä olla itselle räätälöityjä.

Toiseksi viimeksi kuollut omaiseni sairasti Alzheimeria, ja tarvitsi paljon apuani (minkä takia lopulta sitten itse sairastuin entistä pahemmin burnoutiin), ja tunsin suurta riittämättömyyttä, vaikka tein parhaani ja kaikkeni auttaakseni häntä. Kun hän sitten lopulta kuoli, tunsin olevani aika hyödytön.

Pystyn itse mieltämään rakastavani itseäni, mutta en kykenisi jankuttamaan itselleni jostain toisesta ihmisestä että rakastaa minua, kun en usko kenenkään koskaan niin oikeasti tehneen. Isä kyllä päissään väitti että on aina minua rakastanut, mistä minulle tuli vain paha mieli, kun ei selvinpäin voinut sanoa. Äiti ei sanonut koskaan. Uskon että hän omalla tavallaan rakasti, mutta en vaan pysty ajattelemaan semmoista kovin paljoa, koska se on omahyväistä, ja sellaista ei äiti voinut sietää, siis että ihminen on omahyväinen. Eka eksä ilmoitti heti ettei ollut minua koskaan rakastanutkaan, kun sanoin että se on ero. Toka eksä sanoi lähes 13 v yhdessäoltuamme, toiseen ihastuneena, että olemme pelkkiä kavereita ja meidän olisi pitänyt erota jo 2 v yhdessäoltuamme (no miksei sitten perkele erottu, jos oli niin kamalaa olla kanssani, häh?) Ehkä toka eksä ei pystynyt rakastamaan kuin 2 v. Sikäli kuin tiedän, ei hän myöhemminkään ole kehittänyt suhdetta joka olisi jatkunut iät ajat.

Mietiskelin tänään myös sitä että eihän se millään tavalla lohduta, että aina tulee pelkkää keppiä, eikä koskaan porkkanaa. Jos ainoa syy minulle kitkuttaa tätä elämää on vain se että jos en NYT lusi tätä, niin joudun kumminkin lusimaan saman paskan seuraavassa elämässä, niin sehän on vain kiristystä. Ei lohduta. Mutta kyllä aika vähissä on motivaatio välillä, että en tuon parempaakaan sitten oikein keksi. Ei minun elämäni sentään semmoista kamalan hirveää ole kuin olen muutamalta ihmiseltä kuullut, mutta tosiaan semmoinen joku tietty mielenkiinto tai tyytyväisyys puuttuu.

Buddhalaisuus on tavallaan aina kiinnostanut sen takia että siinä annetaan maiselle "onnelle" piutpaut. Ihminen löytää jonkin sisäisen rauhan, vaikkei hän saanutkaan kaikkea sitä mitä tavoitteli. Toisaalta buddhalaisuus ärsyttää ihan helvetisti juuri sen takia että pitäisi vain tyytyä olevaan jonninjoutava pisara meressä. Jotain mitätöntä ja harmaata, massaan sulautuvaa. Jotain mistä ei tulla ikinä tietämään että tällainenkin ihminen eli ja hengitti.

Se onkin itsesuggestio, eikä suggestio, muistin juuri.

Muutaman Xn:n kohdalla en sano että "Xn rakastaa sinua", vaan sanon, että "Xn tykkää sinusta", kun en ole ihan varma, rakastiko. Toisaalta voisin valita sanoa rakastaa heidänkin kohdallaan. Taidanpa kokeilla sitä. En usko, että siitä kamalasti haittaa olisi. Ties vaikka sitä alkaisi uskomaan itse itseään, ja tuntisi olevansa enemmän rakastettu sen ansiosta. Tykkäämisen sijaan jokin muukin omaa mielialaa kohottava verbi voisi toimia. Äitisi ainakin välitti sinusta, järkkäsi sinulle ruokaa ja vaatetta ja kodin? Voisitko sanoa "äiti välittää sinusta"?

Huom. preesenssissä, ei imperfektisttä (ei siis "äiti välitti sinusta"). Jotenkin uskon, että tuo preesens on olennainen. Ja sinä-muotokin.

Tulkintojaan voi ja joskus kannattaakin kyseenalaistaa, sillä aina ne eivät osu oikeaan. Hieman muokattu tulkinta voi parantaa tai varjella itsetuntoa. Sen sijaan, että uskoisi, ettei kukaan ole rakastanut sinua, voit yrittää psyykata itseäsi siihen, että kyllä vaan olet rakastettu. Vaihtoehtoinen tulkinta-1: Jos isäsi kännipäissään sanoi rakastavansa sinua, sen voi tulkita myös niin, että selvitepäin ei uskaltanut sanoa rehellisesti mitä tuntee ja että oikeastikin rakasti sinua, muttei saanut kakaistua ulos sitä ilman viinaa. Eräs miespuolinen ystäväni on vähän hm... umpimielinen ja tuppisuu selvinpäin, mutta hänesta kuoriutuu aivan kuin eri ihminen kännissä, puhelias, iloinen, sosiaalinen, briljantti. Ehkä siinä on jonkinlaiset estot päällä selvin päin ollessaan?

Itse en muista, että äitini olisi nimenomaan sanonut että rakastaa, mutta saattaa olla, että sanoikin, ja olen sen vain unohtanut. Olen kuitenkin varma siitä, että rakasti, mutta en voi sanoa mihin tiettyyn yhteen asiaan perustuen. Ehkä kaikki, mitä hän teki perheen eteen, palkkatöitä tehden, kotitöitä tehden, hiuksiani letittäen kouluaamuisin, jne., voisi tulkita siten, että hän rakasti. Em. tapauksessa siis olen valinnut tulkita äidin teot siten, että hän rakasti minua.

Mummonikin rakasti, mutta en muista, että hänkään olisi suoranaisesti sanonut sitä. Puolusti kyllä minua tarvittaessa kuin leijonaemo poikastaan.

Erotilanteessa tiuskaistut loukkaavat sanat  ja tehdyt teot kannattaa jättää omaan arvoonsa. Erotilanne on erotilanne, se on korkean stressitason tilanne, jossa ihmiset eivät yleensä ole parhaimmillaan. Miesystäväsi kenties oli psyykannut itsensä tilaan, jossa pystyy sinut jättämään, esimerkiksi hokien itse itselleen, ettei rakasta. Siitä huolimatta, että oli kanssasi asunut niin kauan, mikä kyllä kielii sen puolesta, että rakastihan hän. Aika pöljäähän se olisi asua jonkun avopuolison kanssa, jota ei rakastaisi tai josta ei edes tykkäisi. Jos et voi käyttää rakastaa-verbiä, kävisikö jokin toinen myönteinen verbi?

Näitä itsesuggestioita teen aina auton rattiin istahtaessani. Alunperin aloin niitä tekemään syksypimeällä, tuota "varovasti, lapsi, keskity"-hokemaa, jotta muistaisin varoa pieniä uusia koululaisia ja muita lapsia. Sitten laajensin noihin rakastaa-hokemiin ja riittävyys-hokemiin, ja olet turvassa-hokemiin. Minuutin, parin minuutin hokeminen saa  minut rauhottumaan ja keskittymään. Tuota lapsi-hokemaa varsinkin hoen pitkään, jotta varmasti muistaisin varoa lapsia. Jostain syystä autossa tämä toimii paremmin. Ehkä jokin tietty kohta kotona voisi toimia paremmin kuin muut?

Itselleni tämä toimii, mutta en tiedä, toimisiko jollekin toiselle. Ja luullakseni tämä on omakehittämäni menetelmä, mutta voihan olla, että sitä nappaa palan sieltä, toisen täältä, ja vain luulee keksineensä juttuja, kun ne todellisuudessa ovatkin ehkä jonkun muun keksimiä alunperin.
---
Nyt kun aloin ajattelemaan, niin ehkei tämä kovinkaan paljon liity buddhalaisuuteen. Onpahan vaan keino rentoutua ja lisätä keskittymiskykyä liikenteessä. Samaan tapaan kuin meditaatiossa esim. hengityksen laskeminen numeroin sadasta aina nollaan asti, sekin rentouttaa. Rentoutumisen huomaan kyllä heti, kun hartiat laskeutuvat alemmaksi. Luulen, että olen parempi, skarpimpi kuski tämän ansiosta. (Autolla ajon aikana ei kannata ainakaan meditoida, voi liiaksi viedä keskittymiskykyä.) 

Buddhalainen metha-meditaatio ottaa toisen reitin luultavasti samantapaisin seurauksin kuin rakkaus-hokemat. Methassa lähetetään rakkautta ensin jollekin ihmiselle, johon suhtautuu positiivisesti. Sitten neutraalille. Sitten henkilölle, jota kohtaan tuntee lievää antipatiaa. Sitten naapureille, kotikadulle, kotikaupungille jne. yhä laajenevalle alueelle päätyen koko universumiin. Muutaman kerran olen meditaatiokurssilla päässyt aivan mahtaviin tiloihin (syvä rentoutuminen, lepo) methan avulla. Ai niin. Aina tuppaa unohtumaan tämä (oireellisesti!): Lopuksi lähetetään rakkautta itsellekin.

[Norma Bates]

Minulle sopii paremmin tuo itse rakkauden lähettäminen, niin en juutu siihen että autistispiirteiset aivoni edellyttävät että se pitää varmuudella tietää miten joku toinen tuntee, ennen kuin menee hänestä väittämään mitään itselleen.

Silloin kun ihmisen ideologiaa, uskontoa tai uskoa ei hyväksy, moni on kärkäs inttämään netissä että kyseinen ihminen valehtelee muille tai itselleen. Itse en usko että yksikään uskova tekee niin. Kyllä he ennenpitkää kokisivat tilanteen kestämättömäksi. Koska en itse ole ikinä kokenut mitään vahvaa tarvetta vaihtaa katsomustani, kai sitten olen uskossa. Niin kovasti kuin haluaisinkin olla yhtäaikaa sekä neutraali että omata oman ideologiani, kai sille ei vaan mahda mitään että ihminen luontaisesti tuntee vetoa hänelle resonoiviin asioihin. Jos nyt on mitään vapautta ollut valintoja tehdä, koko elämän alusta alkaen.

Minun isänihän luki ns. henkisiä kirjoja. Itse koen että löysin ne hänestä riippumatta, mutta en yhtään muista miten se homma eteni. Muistan vain että luin kuvalehdestä ehkä 9-vuotiaana että joku mies muistaa eläneensä ennenkin. Ensin kammoksuin ajatusta että pitäisi kuolla useita kertoja. Sitten vain koin että näin se on että on olemassa reinkarnaatio, ja sen koommin en ole mieltäni muuttanut. Kehtaan väittää että vähä-älyisyydestä ei kohdallani ole kyse. Minä en vaan mahda tälle mitään, enkä haluakaan mahtaa.

Sitten tulee joku Jeesus-uskovainen ja höpöttää jostain lapsenuskosta. Pitäen itsestäänselvänä että lapsenusko on Jumalaa ja ehkä Jeesusta koskevaa. Höpö höpö. On muitakin lapsenuskoja.

[kertsi]

Pidän tietysti itselle rehellisenä olemista arvossa, ja toisaalta k-uskovaisia epäilen siitä, että valehtelevat itselleen. Satukirja Raamattuhan on nimittäin niin ristiriitainen opus, että aikamoisia älyllisiä häränpyllyjä saa tehdä, jos uskomusrakennelmaansa ymppää uskomuksia, jotka kumoavat toinen toisensa. Esimerkiksi kuvitelma rakastavasta Jumalasta, joka on samanaikaisesti ei-rakastava kammosadisti.

Entä jos yrittäisin tulkita lempeämmin k-uskoakin (välillä tähän pystyn): se, että kuvittelee itselleen mielikuvitusystävän, joka kannattelee, tukee, suojelee, auttaa, ja rakastaa, ehkä auttaa voimaan henkisesti paremmin. Onko itämaisissa uskonnoissa jumalia, jotka suojelevat ihmistä? Olisikohan Vishnu hindulaisuudessa sellainen?