Kollektiivinen syyllisyys ja syyllisyyden vanheneminen

[Laika]

Laikan mainitsema kollektiivinen syyllisyys elinympäristömme tuhoamiseen on ajatuksena erittäin kiinnostava. Mielelläni näkisin tämän keskustelun suuntautuvan hetkesi siihen.

En ole toistaiseksi pystynyt muodostamaan siitä kovin selkeää mielipidettä itselleni. Sen verran kuitenkin pystyn sanomaan että kokonaisuutena rikos on hirvittävä. Se ylittää moninkertaisesti natsien ja kommunistien rikokset kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna. Pystynko erottamaan tuosta kokonaisuudesta oman osuuteni syyllisyydestä? Onko osuuteni kokonaissyyllisyydestä suurempi kuin kirjanpitäjän rooli tuhoamisleirillä? Voidaanko minua joskus peräti syyttää oikeudessa osallisuudesta maapallon tuhoamiseen?

Katoliset teologit oivalsivat ongelman luonteen parhaiten esittämällä, että kaikki ihmiset ovat perisynnin alaisia, mikä omalla tavallaan teki kaikista ihmisistä tasa-arvoisia lakihenkisyyden edessä. Toisin sanoen ihminen oli katolisen opin mukaan niin vajavainen, ettei rikoksen suuruudesta kannattanut suotta murehtia sinänsä. Olen vasta myöhemmällä iällä alkanut arvostamaan tällaisia kristillisen teologian pieniä nyansseja. Valitettavasti teologien ratkaisuesitykset ihmisen onnettomaan tilaan eivät olleet kovin insinöörintarkkoja, joten katumus ja usko saivat kelvata oikeiksi vastauksiksi synnintuntoon.

Kiintoisin vastaan tullut päätelmä osui silmiini Wittgensteinilta, joka totesi, että tunnustuksen on kuuluttava uuteen elämään ('A confession must be part of your new life.'). En tiedä, mutta haluan kai kuvitella hänen kirjoittaessaan edellistä lausahdustaan ajatelleen juurikin oppia perisynnistä. Se myös tekee paljon ymmärrettävämmäksi katolisten pakkomielteen ripittäytymisen merkitystä kohtaan. Kyse on ihmisen kyvystä ja halusta kohdata totuus itsestään, mitä ennen hän on kyvytön tekemään oikeellisia johtopäätöksiä ulkomaailmasta.

https://www.nytimes.com/2018/09/18/opinion/wittgensteins-confession-philosophy.html

[Hayabusa]

Kiintoisin vastaan tullut päätelmä osui silmiini Wittgensteinilta, joka totesi, että tunnustuksen on kuuluttava uuteen elämään ('A confession must be part of your new life.'). En tiedä, mutta haluan kai kuvitella hänen kirjoittaessaan edellistä lausahdustaan ajatelleen juurikin oppia perisynnistä. Se myös tekee paljon ymmärrettävämmäksi katolisten pakkomielteen ripittäytymisen merkitystä kohtaan. Kyse on ihmisen kyvystä ja halusta kohdata totuus itsestään, mitä ennen hän on kyvytön tekemään oikeellisia johtopäätöksiä ulkomaailmasta.

https://www.nytimes.com/2018/09/18/opinion/wittgensteins-confession-philosophy.html

Asia on myös toisin päin: uuden elämän on kuuluttava tunnustukseen. Tai kuten eräs 2000 vuotta sitten elänyt puuseppä sanoi: "mene, äläkä enää tee syntiä."

[ROOSTER]

Entä jos tehtäisiin niin, että annettaisiin kaikki tähän asti tehdyt ympäristörikokset anteeksi, mutta uusille määrättäisiin huomattavan suuret sanktiot, jopa deloitus.

[Karikko]

^
Veloituskin voi auttaa. Velka orjuuttaa kivasti.


Mutta oikeastaan piti sanoa, ettei syntejä tekoina pidä antaa anteeksi, siis niitä tekoja ei pidä edes "vaatia anteeksi annettaviksi".. Anteeksi voi antaa tekijälle, jos hän ymmärtää olleensa tyhmä ihminen niitä tehdessään.

Esim, jos ajaa rekkaa päin ja jää henkiin- pyyttää jälkeenpäin tekoaa anteeksi, niin siinä on väärä lähtökohta, ei sellaista tekoa pidä antaa anteeksi.

On iso ero teon anteeksia antamisen ja  tekoja tekevän ihmisen tyhmyyden suhteen.

[ROOSTER]

^
Veloituskin voi auttaa. Velka orjuuttaa kivasti.

Rikkaille tuskin määrättäisiin niin suuria sakkoja, etteivät he niitä pystyisi maksamaan ja jatkamaan paskamaisia tapojaan.

Otan esimerkin uudesta ylinopeusrangaistuskäytännöstä. Edellinen hallitus teki oikein kun se poisti kortin menettämisen kolmesta sakosta vuodessa tai neljästä kahdessa vuodessa. Tilalle tuli liikennevirhemaksu ylinopeuksista, samalla maksu nostettiin 170 euroon.

Nyt kaikki saavat 170euron maksulapun ylinopeudesta, ilman kortin menettämisen uhkaa. Mitä jatkossa tapahtuu? Minun veikkaukseni on, että 170€ on rikkaille lupa ajaa muita kovemmin, koska kyseinen rangaistus ei tunnu missään. Köyhien on pakko ajaa aina pelko perseessä alle rajoitusten jotta taloutta kaatavaa sakkoa ei tulisi.

Näin tulevaisuudessa ihmisen tulotason pystyy päättelemään ajonopeudesta maanteillä.

Lakiesitys sakoista 1.6.2020 alkaen

Alle 60 km/h nopeusrajoitusalueilla 1-10 km/h ylinopeudesta rapsahtaa 100 euron liikennevirhemaksu. Mikäli ylinopeus on 10-15 km/h, sakko on 170 euroa. Ylinopeuden ollessa 15-20 km/h, liikennevirhemaksu on 200 euroa.

Yli 60 kilometriä tunnissa olevilla tieosuuksilla 1-10 km/h ylinopeudesta rapsahtaa 70 euron liikennevirhemaksu. Mikäli ylinopeus on 10-15 km/h, liikennevirhemaksun suuruus on 140 euroa. 15-20 km/h ylityksestä rankaistaan 170 euron liikennevirhemaksulla.

Lähde: Tieliikennelaki
Toistuvista liikennerikkomuksista selviää rahalla

Uusi tieliikennelaki tulee romahduttamaan toistuvista liikennerikkomuksista määrättyjen ajokieltojen määrän. Viime vuoden lukuihin verrattuna ajokiellot tulevat vähentymään arviolta 45 prosenttia, kertoo STT.

[Karikko]

^

Niin ymmärrän tuon niin, että se veloitus auttaa liikenteessäkin.

Yli puolella suomalaisten veronvälttelijöiden (ei onnistu) määrästä on vähäosaisempaa joukkoa, joka pakostakin varoo ylimäärisiä maksuja.

Kymmenellä prosentilla väestösstä veromaksajien joukosta on isoja verovälttelijöitä (se onnistuu) joille ei pikku rikesako merkitse tuon taivaallista ja hekin ajelevat vain hieman liian lujaa ettei siirrytä päiväsakkojen puolelle, jolloin voisi tulla isotkin rapsut.

Eli summa-summaarum eikä se veloitus sentään jotai saa aikaan.?

[Hayabusa]

Entä jos tehtäisiin niin, että annettaisiin kaikki tähän asti tehdyt ympäristörikokset anteeksi, mutta uusille määrättäisiin huomattavan suuret sanktiot, jopa deloitus.

Olisi paikallaan monessa asiassa. Omia pahoja tekoja oikeutetaan sillä, että joku toinen (tai sen toisen esi-isän esi-isä) on joskus tehnyt pahoja tekoja. Jokainen vastatkoot omistaan niin hyvässä kuin pahassa.

[Xantippa]

Mutta oikeastaan piti sanoa, ettei syntejä tekoina pidä antaa anteeksi, siis niitä tekoja ei pidä edes "vaatia anteeksi annettaviksi".. Anteeksi voi antaa tekijälle, jos hän ymmärtää olleensa tyhmä ihminen niitä tehdessään.

Tämä on hyvin sanottu, näin jotensakin ajattelen itsekin. Lisäisin vielä, että anteeksi voi antaa tekijälle, jos siihen pystyy tai niin tahtoo.

Tämä keskustelu alkoi natsin tuomiosta ja sen oikeudenmukaisuudesta. Minusta on aika kova vaatimus, että ihmistä ei saisi tuomita hänen tekemistään teoista, vaikka hän ne itse tunnustaa - tai juuri sen vuoksi, että itse ne tunnustaa. Tuomitsemalla tarkoitan tässä nyt siis lakituomiota. Ellei todella pahat teotkaan (joiden on todettu olevan vanhentumattomia) oikeuta tuomioon, mikä sitten oikeuttaa?

Vedottua tuli siihen, että ihminen muuttuu. Voi olla ja toki muuttuukin, mutta myönnän itse olevani skeptikko näiden muutoksien suhteen/näiden muutoksien motiiveista.

Nimittäin oma kokemukseni on, että nämä muutokset jakautuvat yleensä (tässä nyt siis yleistys) muutamaan kategoriaan:

1. Muutos, joka lähtee ulkopuolelta: maailma muuttuu siten asenneilmastoltaan, lainsäädännöltään, jne. että yksilöllä yksinkertaisesti ei ole  mahdollisuutta tehdä samoja valintoja kuin aikanaan. Ellei näin olisi, olisiko yksilö muuttunut, vai valitsisiko hän edelleen samoin kuin aikoinaan?

2. Muutos, joka lähtee yksilön omasta ympäristöstä: perhesuhteiden muutokset, työsuhteen muutokset, taloudellisen tilanteen muutokset, jne. Yleensä nämä johtavat yksilön muutokseen ajatuksin "jos nyt valitsisin, valitsisin toisin". Eli  muutos johtuu siitä, mitä omat valinnat näissä tilanteissa aiheuttivat itselle epämukavuutena ja mahdollisina taloudellisina ja emotionaatiolisina menetyksinä. Ellei menetyksiä ja hankaluuksia olisi seurannut, olisiko yksilö muuttunut, vai valitsisiko hän edelleen samoin kuin aikoinaan?

3. Muutos, joka lähtee suurista elämän "mullistuksista": uskoon tulo, rapajuopon raitistuminen, jne. Yleensä nämä muutokset ovat seurausta kohdasta 2, joten jälleen, mikä on yksilön motiivi muuttua?

Toisin sanoen, olen havainnut, että harvassa ovat ne yksilöt, jotka harkitsevat syvällisesti itseään, minuuttaan, arvojaan, psyykettään jne ja muuttuvat havaiten, että oma arvopohja, maailmankatsomus, jne onkin ollut aivan väärä ja siksi muuttuvat "kokonaan eri ihmisiksi".

Ei siinä  mitään vikaa ole, että yksilöä muuttavat kohdat 1-3, se on inhimillistä ja niinhän me toimimme. Mutta se ärsyttää, että ihmiset, jotka ovat muuttuneet, koska pakko on, tulevat kertomaan, miten heidän moraalinsa on jotenkin parempi ja muilla, joilla vastaavia pakkoja ei ole ollut, puuttuu moraalinen kompassi.

Summana siis: yleensä, kun ihminen kertoo minulle, miten hän on nyt kokonaan eri ihminen kuin kaksikymppisenä, nyt vaan antaa minulle tietyn kuvan. Ainakin jos hän esittää, että hänen ei pitäisi olla vastuussa teoistaan, jotka silloin teki, koska "nythän tilanne on ihan toinen". Jään nimittäin aina aprikoimaan, että noinkohan, jos tilanteet muuttuvat.

T: Xante

[Juha]

Sodista voi olla vaikea erottaa siviilipuolta. Samasta kertoo sekin, kun sotaherrat muistelmissaan korostavat sitä, miten tärkeää on ollut se taustatuki kotirintamillla, jota ilman olisi ollut vaikeampaa. Tuki konkreettisen lisäksi henkistä. Jos romuttaa täytyy, niin tällaiset voimatekijät merkitsevät.

Hermosto tässä on se, joka välittää tietoa muualle. Eräs indikaattorin tapainen alue tämän perusteella.

https://www.satakunnankansa.fi/a/60e8c6dc-b7fb-4dfc-a3fe-5b7c85217cb8:  Mielenterveyspalveluiden laiminlyönti on yhteiskunnan taloudellinen itsemurha

Joskus puolustautuminen alkaa tasolta, jota ei ilmene miten sattu, kanssakäymisessä. Kollektiivisuuden arvioinnit on tältä osin noituuteen kuuluvaa aluetta. Nykyikana tätä hoitelee vähän omanlaisempi ihmisryhmä.

Hermoston mainitsin yhteyden perusteella. On omanlaista siltarakennetta, eliöillä. Ne kun pommittaa nurin, ei vihollinen ole niin vahvoilla. Jää konkreettisetkin sillat taatusti rakentamatta.

Tässä ei tosiaan tarvita täsmäoperaatioita. Korjaamisessa on aivan toiset haasteet.


L: Miten paljon sitten viralliseen noitapuolen tahoon tulisi luottaa, eri juttu. Ovatko edes oikeita noitia. Ehkä piilo-sellaisia, tai vale-juttua muutenkin. No, skeptisyys varmuuden vuoksi.

[Juha]

Primitiivitasossa on se hyvä puoli, että se on helposti puolueetonta. Alueella voi ilmetä yleensä paheksuttavaa rajattomuutta, tosin myös toisten hyväksi. Kun rajat pidetään tiukkina, ei tällaista syvempää kokonaisempaa toimintaa toisen kannalta voi tapahtua.

Eilinen rekkakolari tulee mieleen tästä. Siinäkin voi olla kyseessä hyvin nopeasti summattu päätelmä, joka johti päättelijän itsensä kuolemaan. En löytänyt uutisista, eilen näin.

Vaikka esim lentokoneiden ohjeistuksessa painotetaan, että happimaski itselle, ennen muita, kuten lapsia, niin tietyllä tapaa tällainen ohje voi rikkoa ihmisiä, sekä yhteisöjä, joskus, tosin ei aivan välttämättä.

Kun suunnitelmallisesti varmistetaan se, ettei pelasteta muita turhan reaktiivisesti, muihin tulee etäisyyttä. Reaktiivista alkujuurta menee nurin, ja kun oma tilanne vaatisi sen käyttöä, ei pelastusta ilmene "reaktiojuuresta", edes itselle.

Jotta itseä voi suojella, voi se vaatia, että muiden henki on samanarvoisesti otettava. Ja jotta muita voi suojella, on oma henki otettava yhtä vakavasti. Tällöin tilanteet ratkaisee, koska harvemmin reaktio pukkaa monella aistihavainnoinnin päässä olevalla samaan aikaan, vaikka tilanne olisi pääosin täysin sama.

Tietynlainen tasosekoilu on tässä se juttu. Kollektiiviset rakenteet, erilaisina, ehkä eri tasoisinakin ilmenevähnä, ovat helposti totuttua, iskostunutta, jolloin niiden suuntaan on automaattivalmiutta vahvana.

Osa asioista on sellaisia, joita ei voida hoitaa kollektiivirakentein. Ei sinänsä mitään rajaa, periaatteellisena, käytänössä toisin.

Kun esim peto ei tapa ja syö saaliseläintä, vaan sillä ilmenee hoivaviettiä, joskus, niin jos ei koskaan, missään tilanteessa ilmenisi, ei peto olisi ehkä sellainen, joka ei pystyisi saamaan omia pentujaan, kestävälle elämänlinjalle.

Luonnossa EMa tyyppiä voi esiintyä joskus, ihmisen lisäksi muillakin eläimillä. Kyseessä ei ole luonnoton juttu, jos ilmiön liittää isompaan yhteyteen. Nämä tilanteet, ja tiettyjä ihmisiä koskevat asiat, eivät aina ratkea vain tilanteita ja ihmisiä kapeasti tarkastelemalla. Se voi olla tietoistakin huijausta, todellisuutta kohtaan, jos resursseja todellakin olisi toiseen, toisin kuin niissä tilanteissa, joissa ongelmat ovat paikallistettu ulkoa päin, ihan rennosta mahdollisuudesta käsin.

Että ihmisiä voidaan reaktiotasoa muistuttavista tilanteista pitää samalla tapaa vastuullisena teoistaa, kuin muitakin, lain yhtenäisyyden perusteella, niin tätä on yritetty huomioida jonkin verran oikeuskäytännöissä. Myös ihmiset yleisesti soveltavat piirrettä laajasti elämässään, esim arvioidessaan eläinten velvollisuuksia, ja vastuuta toimistaan.

Kun sitten on pinttymää, ja lepotilannetta ehkä kaikilla, rakenteiden puolesta, ja jotain hirviömäistä tapahtuu, niin suunnitelmallisuuden voi ajatella joskus olevan myös sellaista, johon ei oikeasti voi liittyä suorasti vietävää vastuuta, ilmenevän mahdottomuusvahvuuden takia. Ettei nyt olisi liian suoraviivaisen yksinkertaista 

[Juha]

Tämänhetkisen konkreettinen esimerkki kollektiivisesta painolastista, suhtautumisen, ja rakenteiden luomisen osalta voi olla koulumaailma, ja odotukset, joita nuoriin luodaan siinä kohden, kun heistä halutaan tulevan tasapainoisen itsenäisiä ihmisiä, jotka huomioivat muut ihmiset.

Joskus fiksaannuin siihen ideaan, että muutoksen tulisi lähteä vanhemmista. Vaikka sananlaskutasolla todetaan, että vanha koira ei opi, niin mietin, mikä arvo liittyy juuri siihen, että oppimisen painopiste on kauemmin eläneissä, erityisesti muutosten kohdalla.

Ehkä nuoret on liian helppo reitti muutokseen, ja käytännössä tämä on ohi todellisuuden lainalaisuuksien, ja asia kostautuu. Monet ovatkin kääntyneet käytännössä kritisoimaan nykyiaikaisia odotuksia, joita saattavat pitää muoti- tai trendi-ilmiöinä.

Vaikka tietty muutosvalmius on hyvä, niin lapsissa sitä on luontaisesti, ellei tilannetta sössitä. Sen vuoksi erikoista, että tarvittavaa tuodaan sinne, missä sitä on voi olla luontevasti ajatellen riittävästi, ja vajetta muualla.

Itse inhonnut erityisesti sitä Raamatun kohtaa, joka "käskee" tylyttämään nuoria, jos eivät ole kuuliaisia vanhemmilleen. Kuulin vasta tänä vuonna siitä, että tulkinta voi mennä päinvastoin.

Kunnioitus mielestäni on ansaittava, kuten luottamus. Ei sitä voi pakottaa. Jotta vanhempi olisi kunnioituksen arvoinen jatkossakin, ja toisi sen kontribuutionsa tarvittaessa, kunnioitusta voi vaalia myös lapsi siinä, että vanhempi tosiaan säilyy kunnioitettavana.

Miten tämä käytännnössä menee, milloinkin, niin ideaalit eivät aina täyty. Lakiin kirjattuna tilanteesta riippumatta, on yksinomainen laintulkinta omituista. Kirjoittamattomissa käskyissä nämä toteutuvat melko automaattisesti. Sekään ei vielä ongelma, vaan ekonomisuuden ja sujuvuuden perusjuttu.

Jos automaatio-suhtautuminen menee saman tien jossain kohden ongelmaksi, törmäystä varten tarvitsee löytää kompensaatio, sillä törmättävä asia voi olla yhtä lailla kiinnipidettävä.

Käytännössä, selkeä oletus samalla jatkamisesta on hyvää, tosin jos näitä ei koskaan perata, niin tarvitsee luoda jatkuvasti poikkeuksia, ja erillisjärjestelyjä. Todellisuuden seurailemattomuus aiheuttaa sotkua ajastaan, sitä mukaa. Huomioonottamattomuudet ovat jatkuvaa velkaantumista.

Miksi kollektiivit kantavat sitten selkeämmin jotain jämerää painolastia, verrattuna yksilöihin, on hyvä kysymys, sillä myös korjauspotentiaali on aivan toista luokkaa. Voisi melkein veikata toisin, joissain tapauksissa, joiden olemassaolosta ei tarvitse ajatella utopiatasoisesti.

Taas tullaan vähän sen liepeille, jota kutsutaan demokratiaksi. Nykyisyys ratkaisee myös tulevan, ja menneen. Siinä mielessä tämän hetken tärkeys korostuu.

Se yksittäinen offtopicin oloinen "detalji-täky", yleiluonnehdinnan loppuun, että jos arvioidaan demokratian toteutuvan esim suoraäänestyksessä, niin voi ajatella olevan osa uudistamattomuuden linjaa, mikä siis tuppaa aina helposti jatkuskelemaan. Menetelmämuutos perustuu aiempaan, joten ei ihme, jos voi epäillä varteenotettavasti sitä, että samaa voi olla lähdössä, uudelle kierrokselle.

[Toope]

Lueskelin juuri Jared Diamondin uusimman kirjan "Mullistus (2019), jossa hän puhui paljon siitä, miten Saksa ja Japani reagoivat tappioonsa 1945. Saksa otti kantaakseen syyllisen aseman, pitkälti aiheesta. Japani taas edelleen kieltää pitkälti syyllisyyttään 1930-40-lukujen teoistaan. Tekisi mieli arvostaa Saksaa siitä, että suhtautuu rehellisesti historiaansa, mutta eikö tuo myös ole tehnyt maasta ihan aisankannattajan?

Maahan tunkee rasismipelossa jatkuvasti Lähi-itää ja Afrikkaa, eikä sitä uskalleta vastustaa, koska natsihistoria. Antifa riehuu yliopistoissakin rajoittaen vapaata ilmaisua. Media ja valtapuolueet avoimesti syrjivät AfD-puoluetta, joka ei edes esitä mitään antidemokraattista näkemystä. Syyllisyys vedettiin yli itsehäpeäksi. Saksa ei nykyisellään ole enää valtio, se on mielenterveyskommuuni.

[ROOSTER]

Tekisi mieli arvostaa Saksaa siitä, että suhtautuu rehellisesti historiaansa, mutta eikö tuo myös ole tehnyt maasta ihan aisankannattajan?

Se taas ei estänyt saksalaisia nimittelemästä suomalaisia ja keksimällä termin Finnlandisierung.

[Brutto]

Summana siis: yleensä, kun ihminen kertoo minulle, miten hän on nyt kokonaan eri ihminen kuin kaksikymppisenä, nyt vaan antaa minulle tietyn kuvan. Ainakin jos hän esittää, että hänen ei pitäisi olla vastuussa teoistaan, jotka silloin teki, koska "nythän tilanne on ihan toinen". Jään nimittäin aina aprikoimaan, että noinkohan, jos tilanteet muuttuvat.

T: Xante

Kehitellään ajatusta hieman pitemmälle. Onko viisikymppinen moraaliltaan, tunne-elämältään, oikeustajultaan ja muutenkin henkiseltä kapasiteetiltaan sama ihminen kuin hän oli viisivuotiaana? Jos on, niin miksi lapsia ei pidetä oikeuskelpoisina?

Tietenkin ihminen muuttuu niin psyykkisesti kuin fyysisestikin koko elämänsä ajan aina syntymästä kuolemaan. Elämän loppuvaiheessa kehitys voi olla jopa taantuvaa. Ja tämä kehityskulku ei ole riippuvainen pelkästään ulkoisista ympäristötekijöistä. Eikä tämä kehityskulku ole tasaista vaan se voi tapahtua hyppäyksittäin.

Moni parikymppinenkin voi olla vielä henkisesti hyvin kypsymätön. Älyä saattaa kyllä löytyä, mutta tunne-elämä voi olla vielä 13-vuotiaan tasolla. Sitten tapahtuu kehitysharppaus ja kolmikymppisenä hän saattaa olla jo ikätovereitaan edellä.

[Toope]

Summana siis: yleensä, kun ihminen kertoo minulle, miten hän on nyt kokonaan eri ihminen kuin kaksikymppisenä, nyt vaan antaa minulle tietyn kuvan. Ainakin jos hän esittää, että hänen ei pitäisi olla vastuussa teoistaan, jotka silloin teki, koska "nythän tilanne on ihan toinen". Jään nimittäin aina aprikoimaan, että noinkohan, jos tilanteet muuttuvat.

T: Xante

Kehitellään ajatusta hieman pitemmälle. Onko viisikymppinen moraaliltaan, tunne-elämältään, oikeustajultaan ja muutenkin henkiseltä kapasiteetiltaan sama ihminen kuin hän oli viisivuotiaana? Jos on, niin miksi lapsia ei pidetä oikeuskelpoisina?

Tietenkin ihminen muuttuu niin psyykkisesti kuin fyysisestikin koko elämänsä ajan aina syntymästä kuolemaan. Elämän loppuvaiheessa kehitys voi olla jopa taantuvaa. Ja tämä kehityskulku ei ole riippuvainen pelkästään ulkoisista ympäristötekijöistä. Eikä tämä kehityskulku ole tasaista vaan se voi tapahtua hyppäyksittäin.

Moni parikymppinenkin voi olla vielä henkisesti hyvin kypsymätön. Älyä saattaa kyllä löytyä, mutta tunne-elämä voi olla vielä 13-vuotiaan tasolla. Sitten tapahtuu kehitysharppaus ja kolmikymppisenä hän saattaa olla jo ikätovereitaan edellä.

Ihminen voi olla 50-ikäisenä aivan erilainen kuin 20-vuotiaana. Ihminen muuttuu usein liberaalista/radikaalista konservatiiviksi, kun pitää ajatella perhettä, uraa, omaa loppuelämää tms. juttuja. 20-vuotias ei niitä asioita vielä ymmärrä. Nuori haluaa muuttaa maailmaa, sama henkilö myöhemmin haluaa säilyttää sitä. Ihan konservatiivisuuden periaatetta tuollainen...!