kantapaikka.net

Tässä ketjussa juttelua Luolakarhun klaanista tai Maan lapset kirjasarjasta. Tässä voi puhua myös positiivisistakin asioista kirjasarjassa, huolimatta otsikosta.

Itselleni kirja(sarja) kolahti nuorena aikuisena, kun olin aika vaikeassa elämäntilanteessa asuessani vieraassa maassa. Kirjan päähenkilö joutui erotetuksi Cro-Magnon -perheestään, ja hänet adoptoitiin neandertalilaiseen klaaniin. Hän joutui kokemaan monenlaista karua elämäntapahtumaa, mutta ei koskaan antanut periksi. Itse näkisin päähenkilön suomalaisen SISUN ruumiillistumana.

Kirjasarjan ansiosta kiinnostuin neandertalilaisista, ja olen oppinut kaikenlaista aihepiiriä liippaavaa. Uudet lukemiskerrat jonkin verran ärsyttävät, koska niin paljon on pielessä kirjassa esitetyistä väitteissä neandertalilaisista.

Toisesta keskustelusta:

Lainaus käyttäjältä: kertsi - huhtikuu 29, 2023, 14:53:03
On joskus käynyt mielessä, että pitäisi oikein listata kaikki, mikä on nykytietämyksen mukaan pielessä Luolakarhu klaani -romaanisarjassa neandertalilaisten (tai nykyihmisten, tai arkeologisen tietämyksen) osalta.

1. että neandertalilaiset - toisin kuin oma lajimme - eivät muka olisi pystyneet oppimaan tai kyenneet älykkääseen ajatteluun (vaan ammentaisivat jonkinlaisista lajimuistoista (eli geeneistään)?)
-- hyvin monet eläinlajit oppivat monenlaista ja ovat jopa älykkäitä, kuten esimerkiksi karvaiset serkkumme simpanssit. Tämä väite ei mitenkään voi pitää paikkansa.
2. että neandertalilaiset eivät muka olisivat pystyneet puhumaan, vaan etupäässä olisivat kommunikoineet vain viittomakielen avulla, ja olisivat murahdelleet kurkkuäänin vain yksittäisiä sanoja kummallisesti ääntäen
---osittain voi pitää paikkansa, että äänteiden tuottaminen saattoi olla toisenlaista kurkunpään rakenteesta johtuen, mutta nykyään taidetaan olla sitä mieltä, että heidän puheäänensä oli korkea (ja laulava?)
3. että seksi ei neandertalilaisilla ollut vapaaehtoista, vaan pelkkää raiskausta
--- Tämäkin romaanin esittämä väite vaikuttaa aika omituiselta, jos katsoo omaa eläinlajiamme. Tosin raiskauksia esiintyy meillä(kin), mutta suurin osa yhdynnöistä sentään ei liene raiskauksia. Ihmisnaisella orgasmi edesauttaa hedelmöittymistä ainakin jokusella lisäprosentilla, joten niinkin läheisellä lajilla kuin sisarlajillamme luulisi olleen sama ilmiö?
4. (mukamas) olivat kyvyttömiä nauramaan, hymyilemään ja itkemään
--- En tiedä, miten oli asian oikea laita, mutta kuulostaa epätodennäköiseltä.
5. miesten ja naisten niin kovin eriytyneet elinpiirit, miehet metsästävät, naiset eivät saa metsästää
--- Epäilisin, että tämä ei pidä paikkansa, mutten ole varma. Vrt. metsästäjä-kerääjät nykyihmisellä, ei taida olla suoranainen kielto metsästää.
6. ihonväri ja hiusten väri
--- neandertalilaiset eivät olleet tummia niin kuin kirjasarjassa, vaan sopeutuneita Euroopan oloihin, vähäisempään valoon. Heissä oli vaaleatukkaisgeenejä, vaikkakin toisia geenejä kuin mitä omalla lajillamme aiheuttaa vaaleatukkaisuutta. Cro-Magnon lienee ollut tummaihoisempi ja -hiuksisempi, koska oli tullut Afrikassa myöhemmin kuin neandertalilaiset.


Paikkansa pitäviä asioita
A. lääkekasvien käyttö (todennettu hautalöydöissä)
B. rampautuneista heimon jäsenistä huolehtiminen (todennettu hautalöydöin, että pahatkin vammat saanut henkilö on elänyt vielä vuosikymmeniä, eli hänestä on täytynyt pitää huolta vuosikaudet)
C. lihaksikkuus ja voima
D. yhteistyökyky
E. kivityökalujen valmistus (ja nahanmuokkaus ja monet kädentaidot?)
--- tätä taisi esiintyä jo Homo habiliksella, eli mahdollisella yhteisellä kantamuodollamme?
G. (Ensimmäinen *) ihmislaji, joka) hautasi vainajansa


En muista, väitettiinkö myös:
a. Ensimmäinen *) ihmislaji, joka valmisti aseita myös luusta

*) kirjoissa ei väitetä, että olisi ensimmäinen ihmislaji, mutta vainajien hautaus väitetään

... (päivitän listoja sitä mukaa kun tulee tarvis)

Okei, katsotaan nyt sitten pärjätäänkö toistemme kanssa.

Nythän on mielestäni niin että romaanit ovat vain romaaneita. Siitäkin huolimatta, että halusin itsekin sellaisia kirjoitella. Todellisuutta ei pitäisi arvioida jonkin romaanin pohjalta, vaan päinvastoin.

Itse olisin nähnyt Aylan sisun ruumiillistumana jos hän olisi täräyttänyt Moolokkia turpaan, kun tulee panemisista viittomaan. Mutta ehkä tämä on makuasia. En tiedä häiritseekö minua myös se että sapiensikset esitetään vaaleina, kun todellisuudessahan neandertalit olivat ne vaaleammat ja Afrikasta maahanmuuttoa tekevät tummaihoisia. Voi olla että epäsosiaalisehkona ihmisenä olen herkemmin pienryhminä eläneiden neandertalien puolella, kuin että diggailisin kaikkialle nokkansa änkeviä meikäläisiä, joiden evoluutioetuna oli isot porukat ja sosiaalisuus.

Mutta uskoisin ettei neandertali oikeastaan eroa kovin kummoisesti meistä. Sellaista tosin olen lukenut että aivojen näköaistimuksia käsittelevä alue olisi ollut isompi?

Herääkin kysymys että jos he ovat olleet vieläkin näkökeskeisempiä kuin me olemme, onko myös hallusinaatioilla ollut suuri merkitys heille, eli psykedeelit kovassa käytössä? Ja olisiko se osaltaan johtanut haluun olla vähän pienemmällä porukalla, että saa nähdä rauhassa näkyjä?

Ihan lonkalta heitetty idea ehkä.

Se käsimerkki panemiskäskystä taisi kyseisessä klaanissa olla sellainen, että "naisenpuolen" oli mahdotonta olla tottelematta sitä. En muista, minkälainen rangaistus olisi seurannut sellaisesta tottelemattomuudesta. Jos jo pelkästä metsästysaseeseen (seiväs/keihäs, linko) koskemisesta seurasi romaanissa kuolemanrangaistus, niin luulisi, että jotain vakavaa olisi seurannut siitä, että ei tottele panemiskäskyä.

Muistelen hämärästi että adoptioäiti Iza ihmetteli Aylan vastenmielisyyttä Broudin lähentelyille. Se vastenmielisyys ei ikään kuin mahtunut Izan maailmankuvaan, koska ei ollut "lajimuistoissa" sellainen (mukamas huono) käyttäytyminen mahdollista kuten seksistä kieltäytyminen.

lisään aloituskirjoitukseen:
3. että seksi ei neandertalilaisilla ollut vapaaehtoista, vaan pelkkää raiskausta
--- Tämäkin romaanin esittämä väite vaikuttaa aika omituiselta, jos katsoo omaa eläinlajiamme. Tosin raiskauksia esiintyy meillä(kin), mutta suurin osa yhdynnöistä sentään ei liene raiskauksia.

Sitä en muista miten suuri kokoero neandertalilaismiehillä ja -naisilla oli keskimäärin. Muistelisin, että he olivat lihaksikkaampia, lyhyempiä ja vahvempia kuin meikäläiset ihmiset. Arvelu/mielikuvani on, että heikäläiset muistuttivat painonnostajia/painijoita, kun taas meikäläiset pitkänmatkan tai keskipitkän matkan juoksijoita. Keskimääräinen nykyihmisnainen ei oikein fyysisesti pysty kovin hyvin pistämään hanttiin oman lajin miehelle. Ehkä neandertalilaismiehelle hän pystyisi vielä huonommin pistämään hanttiin?

Korjattu typoja.

Muistikuvani mukaan neandertalien perimä on tullut meikäläisiin miesten kautta. En silti usko tämän johtuvan raiskailusta, vaan sapiensnaisten uteliaisuudesta. Sosiaalisempana lajina meikäläiset eivät ehkä kaihda mitään tilaisuutta uusiin kokemuksiin. Toisaalta sapiensnaiset ovat tainneet aina naimakaupoissa herkemmin siirtyä alueelta toiselle kuin miehet.

Kaupankäynnin välineiksi sapiensnaiset tuskin ovat tuossa vaiheessa päätyneet, koska eihän n-miehillä tainnut olla mitään erityistä kaupattavaa sapiensikseille.

Minun asenteeni neandertaleja kohtaan on kai sananlainen kuin intiaanifanien asenne Amerikan natiiveja kohtaan. Väärinymmärrettyjä ihmisiä, joihin menestyjäihmiset (tällä kertaa laji eikä rotu) projisoi mitä milloinkin pitää arvottomana tai arvossa.

Seksin en usko olleen mikään big deal. Kuten se ei ole elokuvassa Taistelu tulesta. Kunhan vaan naureskelevat erilaisille tavoille, nämä Afrikan tulokkaat.

Minunkin muistikuvani on, että nimenomaan isälinjaista se neandertalilaisperimä meillä / osalla meistä on. Oli se sitten raiskauksilla tullut, tai ihmisnaisten uteliaisuuden takia tullut.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - toukokuu 13, 2023, 16:31:27
Mutta uskoisin ettei neandertali oikeastaan eroa kovin kummoisesti meistä. Sellaista tosin olen lukenut että aivojen näköaistimuksia käsittelevä alue olisi ollut isompi?

Herääkin kysymys että jos he ovat olleet vieläkin näkökeskeisempiä kuin me olemme, onko myös hallusinaatioilla ollut suuri merkitys heille, eli psykedeelit kovassa käytössä? Ja olisiko se osaltaan johtanut haluun olla vähän pienemmällä porukalla, että saa nähdä rauhassa näkyjä?

Ihan lonkalta heitetty idea ehkä.

Samanmoiset muistikuvat, että näköaivokuoren kohdalla oleva aivoalue olisi heillä meitä vahvemmin kehittynyt (tai kai vaan isompi?), ja myös silmät olisivat olleet heillä isommat.

Jotkut geeneistä (tarkennettu tämä sanamuoto), jotka osa ihmisistä ovat heiltä perineet liittyvät skitsofreniaan. Ei niin, että olisimme perineet sen taudin heiltä, vaan sen sijaan jonkin geenin, joka liittyy moneen asiaan, myös taipumuksen skitsofreniaan ehkä myös. Skitsoifreniaan liittynee usein hallusinaatiot, joten voisikohan olla niin, että heillä oli "syntymälahjakkuutta" hallusinaatioiden osalta? 

Kirjassa neandertalilaisten tietäjänainen keräsi erilaisia lääkekasveja, joista osa huumaviakin, ja osasi valmistaa tietäjille "pyhiä" keitoksia, joilla nämä pääsivät transsiin. Nämä kirjan tiedot voisivat pitää paikkansakin, sillä joissakin hautalöydöissä on löydetty nimenomaan lääkekasvien siemeniä. Hallusinaatioita tuottavien kasvien siemenistä en tiedä, onko löydetty.

Halu nähdä näkyjä ehkä on toteennäyttämättä. Mutta monilla eläinlajeilla on taipumusta syödä käyneitä hedelmiä ja toikkaroida kekkulissa, joten ehkä hallusinaatioitakin haetaan? Olen kyllä lukenut skitsofreenikoiden kertomuksia, että hallusinaatiot voivat olla hyvin pelottavia, joten enpä tiedä tuosta sitten.

Tuli luettua aikanaan ja ai että oli Ayla yli-ihminen, lääkkeistä saippuaan ja hammastahnaan keksi hän, oli myös terapeuttinen psykologi, mutta siitä viis, kun Jondalarin se oli vasta sitä!

Ihan kauheaa pskaa, etenkin noin tieteelliseltä kannalta ;D

T: Xante

Joo, tuo oli vähän huvittava piirre Aylassa, tuo yli-ihmisyys. Mitäs kaikkea hän keksikään? Ainakin parsinneulan, jossa oli reikä päässä. Lääkehoitoja. Ompeleet haavojen sulkemiseksi. Kotieläinten kesyttäminen (hevonen, susi, luolaleijona). Tulenteon joidenkin kivien avulla.

Yhdessä Jondalarin kanssa keksi ja kehitti atltl:in, vipukeihään.

Sen lisäksi, että hän osasi "taikoa" tulen kivillään, hän oli sekä kaunis, vahva, että suojeleva. Ja blondi. Hänellä oli hyvä rytmitaju. Ainoa, mihin hänellä ei ollut lahjoja, oli laulutaito. Ja vieraiden kielten ääntämys tuotti vaikeuksia joidenkin äänteiden osalta.

Jean Auel on suomalaistaustainen amerikkalainen. Ehkä hänen isovanhempansa tms. ovat olleet blondeja ja heillä on ollut vaikeuksia koti-ikävän ja englannin kielen ääntämyksen kanssa?

Erään teorian mukaan ihmiset oppivat puhumaan ammoin Saharan alueella sijainneella veheriäisellä seudulla, kun napsivat kitusiinsa psilosybiinisieniä jotka tykkäävät kasvaa alueilla joissa on nautaeläinten lantaa. Teorian mukaan nämä sienet sitten olisivat saaneet kielenkannat irtoamaan, koska niiden syöminen aiheuttaa höpöttäväisyyttä. En tiedä. Taidan uskoa nykyään että puhekyky on vanhempaa perua kuin mitä se teoria muistaakseni esitti (joskaan en nyt osaa tarkkaa vuosimäärää heittää). Kun eläinkunnassakin on havaittu viimevuosina kaikenlaista, kuten esim. että linnuilla on erilaisia hälytyshuutoja eri petoja koskien, niin eiköhän puheen alkuperä ole todella muinaista perua, ja sitten kun Homoille on kehittynyt sopiva rakenne kurkunpäähän, ei kuin lörpöttelemään vaan.

Koska ketjun tarkoitus on etsiä virheitä Auelin nerokkaasta heksalogiasta, jätän teoksen kirjallisten ansioiden käsittelyn sivuun.

Neanderthalien kulttuuri. Tyhmiksi alkuihmisiksi he olivat kehittäneet valtavan määrän tiukkoja sääntöjä ja tapoja. Jotenkin haiskahtaa, että Ayla edustaa amerikkalaista ideaalia. Innovatiivista ja vanhoja rakenteita tuulettavaa uutta ajattelua. Neanderthalit saavat toimia taustana, jota vastaan sankarittaren nerokkuus loistaa. Todellisuudessa, mitä pienempi yhteisö, sitä enemmän sitä luulisi ohjaavan henkilöiden vapaa sopiminen siitä mitä kukin kulloinkin tekee.

Keksinnöt. Aylan patenttien määrä on tosiaan huomattava. Samalla se taitaa antaa koko touhusta vinoutuneen kuvan. Keksintöjä tehdään ja ne leviävät yleensä johonkin tarpeeseen. Tämä naisenpuoli keksii kesyttää hevosen suunnilleen siksi, koska se oli siinä.

Vanhan Euroopan kulttuurin ikivanhat juuret. Asia tulee esille sarjan ehkä loistokkaimmassa osassa Tasangon vaeltajat. Ayla ja Jondalar vaeltavat länteen alkumatkan Tonavaa seuraillen. Bulgarialaiset rajavartijat osoittautuvat juuri semmoisiksi kuin voi kuvitella, kun sankaripari ohittaa heidät kansainvälistä vesiväylää myöten. Kun päästään Böömin ja Määrin Valtakunnanprotektoraattiin, Jondalar joutuu joksikin aikaa ehtaan keskitysleiriin. Touhua johtaa Natsi-Elsa, jonka oikeaa fiktiivistä nimeä kirjassa en muista.

Ihmisten ajattelutapa. Englannin kielessä, toisin kuin vaikka suomessa, on hankala päältä nähdä mitkä sanat ovat tuoneet oman käsiteympäristönsä mukanaan. Siitä seuraa, että zelandonit välillä pohtivat kirjaimellisesti asioita filosofisesti. Kivikaudella.

Ihmisyhteisöjen matriarkaalinen rakenne. Kirjasarjan ihmiset eivät olleet täysin hahmottaneet harjoittamansa kanssakäymisen ja lisääntymisen välistä yhteyttä. Tarvitaan Ayla kertomaan, että kuulkaas kun isä ja äiti tykkää toisistaan ja isä pistää semmoisen siemenen kasvamaan äitin masuun... Oikeissa naisen ympärille rakentuvissa perhemalleissa sisarusten lisäksi lasten ja enojen väliset suhteet ovat tiiviitä, koska isistä ei ole varmuutta. Tuotoksessa protoranskalaiset ja muut protoeurooppalaiset tuntuvat elävän yksiavioisissa suhteissa, parin vaan muodostaa äiti ja bonuspappa, ja sitten on epämääräinen liuta ties keiden siittämiä mukuloita. Ei ihme, että koko malli meinaa hajota välittömästi viimeisen kirjan lopussa Aylan livautettua totuuden, kun osa miehistä haluaisi siirtyä välittömästi patriarkaattiin.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - toukokuu 14, 2023, 10:41:19
Erään teorian mukaan ihmiset oppivat puhumaan ammoin Saharan alueella sijainneella veheriäisellä seudulla, kun napsivat kitusiinsa psilosybiinisieniä jotka tykkäävät kasvaa alueilla joissa on nautaeläinten lantaa. Teorian mukaan nämä sienet sitten olisivat saaneet kielenkannat irtoamaan, koska niiden syöminen aiheuttaa höpöttäväisyyttä. En tiedä. Taidan uskoa nykyään että puhekyky on vanhempaa perua kuin mitä se teoria muistaakseni esitti (joskaan en nyt osaa tarkkaa vuosimäärää heittää). Kun eläinkunnassakin on havaittu viimevuosina kaikenlaista, kuten esim. että linnuilla on erilaisia hälytyshuutoja eri petoja koskien, niin eiköhän puheen alkuperä ole todella muinaista perua, ja sitten kun Homoille on kehittynyt sopiva rakenne kurkunpäähän, ei kuin lörpöttelemään vaan.

Kyllä, linnuilla on erilaisia signaaliääniä erilaisille asioille, esimerkiksi erilaisille pedoille.

Wikipedia Speach (https://en.wikipedia.org/wiki/Speech)

LainaaAlthough related to the more general problem of the origin of language, the evolution of distinctively human speech capacities has become a distinct and in many ways separate area of scientific research.[2][3][4][5][6] The topic is a separate one because language is not necessarily spoken: it can equally be written or signed. Speech is in this sense optional, although it is the default modality for language.

Monkeys, non-human apes and humans, like many other animals, have evolved specialised mechanisms for producing sound for purposes of social communication.[7] On the other hand, no monkey or ape uses its tongue for such purposes.[8][9] The human species' unprecedented use of the tongue, lips and other moveable parts seems to place speech in a quite separate category, making its evolutionary emergence an intriguing theoretical challenge in the eyes of many scholars.[10]

Determining the timeline of human speech evolution is made additionally challenging by the lack of data in the fossil record. The human vocal tract does not fossilize, and indirect evidence of vocal tract changes in hominid fossils has proven inconclusive.[10]

Tässä vielä tarkempaa tietoa puheen evoluutiosta/alkuperästä:
https://en.wikipedia.org/wiki/Origin_of_speech

Tuossa oli kiinnostavaa esimerkiksi tällainen teoria:

LainaaPossible semi-aquatic adaptations
Recent insights in human evolution – more specifically, human Pleistocene littoral evolution[22] – may help understand how human speech evolved. One controversial suggestion is that certain pre-adaptations for spoken language evolved during a time when ancestral hominins lived close to river banks and lake shores rich in fatty acids and other brain-specific nutrients. Occasional wading or swimming may also have led to enhanced breath-control (breath-hold diving).

Independent lines of evidence suggest that "archaic" Homo spread intercontinentally along the Indian Ocean shores (they even reached overseas islands such as Flores) where they regularly dived for littoral foods such as shell- and crayfish,[23] which are extremely rich in brain-specific nutrients, explaining Homo's brain enlargement.[24] Shallow diving for seafoods requires voluntary airway control, a prerequisite for spoken language. Seafood such as shellfish generally does not require biting and chewing, but stone tool use and suction feeding. This finer control of the oral apparatus was arguably another biological pre-adaptation to human speech, especially for the production of consonants.[25]

Jos kirjasarjan oletus pitäisikin paikkansa (ei luultavasti pidä), niin myös (vivahteikas) viittomakieli vaatinee kuitenkin hyvin monimutkaista prosessointia aivoilta.

^ viimeisimmästä linkistä:

LainaaNeanderthal speech

Most specialists credit the Neanderthals with speech abilities not radically different from those of modern Homo sapiens. An indirect line of argument is that their toolmaking and hunting tactics would have been difficult to learn or execute without some kind of speech.[44] A recent extraction of DNA from Neanderthal bones indicates that Neanderthals had the same version of the FOXP2 gene as modern humans. This gene, mistakenly described as the "grammar gene", plays a role in controlling the orofacial movements which (in modern humans) are involved in speech.[45]

During the 1970s, it was widely believed that the Neanderthals lacked modern speech capacities.[46] It was claimed that they possessed a hyoid bone so high up in the vocal tract as to preclude the possibility of producing certain vowel sounds.

The hyoid bone is present in many mammals. It allows a wide range of tongue, pharyngeal and laryngeal movements by bracing these structures alongside each other in order to produce variation.[47] It is now realised that its lowered position is not unique to Homo sapiens, whilst its relevance to vocal flexibility may have been overstated: although men have a lower larynx, they do not produce a wider range of sounds than women or two-year-old babies. There is no evidence that the larynx position of the Neanderthals impeded the range of vowel sounds they could produce.[48] The discovery of a modern-looking hyoid bone of a Neanderthal man in the Kebara Cave in Israel led its discoverers to argue that the Neanderthals had a descended larynx, and thus human-like speech capabilities.[49][50] However, other researchers have claimed that the morphology of the hyoid is not indicative of the larynx's position.[9] It is necessary to take into consideration the skull base, the mandible, the cervical vertebrae and a cranial reference plane.[51][52]

The morphology of the outer and middle ear of Middle Pleistocene hominins from Atapuerca, Spain, believed to be proto-Neanderthal, suggests they had an auditory sensitivity similar to modern humans and very different from chimpanzees. They were probably able to differentiate between many different speech sounds.[53]

Lainaus käyttäjältä: Hiha - toukokuu 14, 2023, 12:30:51
Vanhan Euroopan kulttuurin ikivanhat juuret. Asia tulee esille sarjan ehkä loistokkaimmassa osassa Tasangon vaeltajat. Ayla ja Jondalar vaeltavat länteen alkumatkan Tonavaa seuraillen. Bulgarialaiset rajavartijat osoittautuvat juuri semmoisiksi kuin voi kuvitella, kun sankaripari ohittaa heidät kansainvälistä vesiväylää myöten. Kun päästään Böömin ja Määrin Valtakunnanprotektoraattiin, Jondalar joutuu joksikin aikaa ehtaan keskitysleiriin. Touhua johtaa Natsi-Elsa, jonka oikeaa fiktiivistä nimeä kirjassa en muista.

Hauskaa ja osuvaa pohdintaa pitkässä viestissäsi, ja erityisesti tässä. Jotain tuontapaista taisin itsekin ajatella Tasangon vaeltajia lukiessani. Päätyivätköhän he jonnekin Ranskan tienoille (Jondalarin kotiluolalle) lopulta viimeisimmässä kirjasarjan kirjassa?

Lainaus käyttäjältä: Hiha - toukokuu 14, 2023, 12:30:51
Ihmisten ajattelutapa. Englannin kielessä, toisin kuin vaikka suomessa, on hankala päältä nähdä mitkä sanat ovat tuoneet oman käsiteympäristönsä mukanaan. Siitä seuraa, että zelandonit välillä pohtivat kirjaimellisesti asioita filosofisesti. Kivikaudella.

Luitko kirjasarjan englanniksi? Itse taisin lukea kolmella kielellä eri kirjasarjan osia.

Kirjasarjassa Aylan adoptioäidin parantajanainen Izan tyttärilleen välittämä salainen tieto sisälsi myös sikiönlähdetyksen (abortin) mahdollistavan yritin käyttö. Sitä tietoa ei saanut kertoa miehille. Varsin ymmärrettävä kielto, sillä miehillähän on taipumus sekaantua siihen, saako nainen tehdä omalla kehollaan asioita, jotka ovat naiselle itselleen tarpeellisia.

Lainaus käyttäjältä: Hiha - toukokuu 14, 2023, 12:30:51
Ihmisyhteisöjen matriarkaalinen rakenne. Kirjasarjan ihmiset eivät olleet täysin hahmottaneet harjoittamansa kanssakäymisen ja lisääntymisen välistä yhteyttä. Tarvitaan Ayla kertomaan, että kuulkaas kun isä ja äiti tykkää toisistaan ja isä pistää semmoisen siemenen kasvamaan äitin masuun... Oikeissa naisen ympärille rakentuvissa perhemalleissa sisarusten lisäksi lasten ja enojen väliset suhteet ovat tiiviitä, koska isistä ei ole varmuutta. Tuotoksessa protoranskalaiset ja muut protoeurooppalaiset tuntuvat elävän yksiavioisissa suhteissa, parin vaan muodostaa äiti ja bonuspappa, ja sitten on epämääräinen liuta ties keiden siittämiä mukuloita. Ei ihme, että koko malli meinaa hajota välittömästi viimeisen kirjan lopussa Aylan livautettua totuuden, kun osa miehistä haluaisi siirtyä välittömästi patriarkaattiin.

Tuollainen ajatus (boldaukseni) on minulta unohtunut tai jäänyt huomaamatta. Viimeiset kirjat olivat niin tylsiä ja vanhan toistoa, että saatoin lukea ne aika harppoen.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - toukokuu 14, 2023, 13:22:11

Lainaus käyttäjältä: Hiha - toukokuu 14, 2023, 12:30:51
Ihmisten ajattelutapa. Englannin kielessä, toisin kuin vaikka suomessa, on hankala päältä nähdä mitkä sanat ovat tuoneet oman käsiteympäristönsä mukanaan. Siitä seuraa, että zelandonit välillä pohtivat kirjaimellisesti asioita filosofisesti. Kivikaudella.

Luitko kirjasarjan englanniksi? Itse taisin lukea kolmella kielellä eri kirjasarjan osia.

Olet oikeassa, päättelen että tietyt anakronismit kuten ajatus että "asiasta olisi mielenkiintoista keskustella joskus filosofisesti" tulevat alkutekstistä eivätkä ole kääntäjän väläyksiä. Koska ne töksähtää suomessa vielä pahemmin, epäilen kirjailijaa.

Luin kirjat suomeksi. Nehän oli bestsellereitä, joten käännökset julkaistiin vikkelästi. Tekijä varustettiin mukavasti tyttönimellä, Untinen-Auel. Mikä hyvin hälvensi suomalaisten lukijain ennakkoluuloja. Meidän Jean-tyttönen maailmalla, niitä Chicagon Untisia.

Sen muistan että kahta viimeistä sai odottaa. Ne molemmat sijoittuvat Jondalarin kotiseuduille, Alppien länsipuolelle nykyiseen Etelä-Ranskaan. Niin olen paikan aina mieltänyt. Viimeisen kirjan suuri kysymys, sitten kun sen suuri draama, Aylan ja Jondalarin aviokriisi, on onnellisesti käsitelty, on mitä tietoisuudesta isyyden olemuksesta seuraa. Jondalar taitaa vetää jotakuta turpaan kieltäen tätä tekemästä hänen lapsiaan. Tyyppi oli siis ollut juuri hommissa Aylan päällä. Kun kaikki on pintapuolisesti siloiteltu, koko massiivi päättyy vanhan viisaan tietäjänaisen pelokkaisiin aprikointeihin, että tästä uudesta vanhemmuusbisneksestä ei pitkän päälle hyvä heilu.

Ai niin, taitaa olla niin, että mulla on ilmeisesti jäänyt koko viimeisin osa kirjasarjasta kokonaan lukematta. Taisin tympäntyä jo toiseksi viimeisen kohdalla, tai jo kauan sitä ennenkin. Ensimmäisen osan olen lukenut useampaan kertaan, mutta mitä pidemmälle kirjasarja etenee, sitä vähempiä lukukertoja, ja ehkä siis se viimeinen sitten jäi kokonaan lukematta.

Ihan ensimmäinen kosketus kirjasarjaan oli, että 1. kirja ilmestyi osittain, pätkissä jollain aikakausilehdellä viikottain, ja siitä tuli hinku lukea koko kirja.

Samoin kävi itselleni, viimeinen osa kulkeutui kotiin jostain alelaarista, mutta en jaksanut edes minään kevyenä hömppälukemisena sitä. Siinä oli heti alkuun joku tosi ärsyttävä typerehtiminen.

T: Xante

Tuikitärkeä lisä Aylan keksintöihin: urheilurintsikat!

hihii: https://www.reddit.com/r/Clan_of_the_Cavebear/comments/10cyazb/thats_how_i_see_ayla/

LainaaKarmaIsAMelonFarmer
u/KarmaIsAMelonFarmer avatar
•
4 mo. ago
She invented the sports bra, not the wonderbra.


kindafunnylookin
•
4 mo. ago
Auel would probably have gotten around to it given enough sequels.

The Clan of the Cave Bear (https://www.enotes.com/topics/clan-cave/in-depth)

Lainaa
Perhaps the people most frustrated with the commercial success of The Clan of the Cave Bear are anthropologists and archaeologists.
...
For example, Auel describes the Clan as having bowed legs and arms, brown shaggy hair, and dark eyes. Quite a number of Neanderthal skeletons have been found and only a few have the bowed limbs as Auel described them, suggesting that this was a vitamin deficiency (rickets) rather than something common to the species. She also suggests that Clan members are old by the time they are thirty years of age, yet the majority of Neanderthal adult skeletons are adults in their fifties and sixties. Auel buys into Hollywood and the racist stereotypes when she portrays the Clan as a dark-haired, dark-eyed people—when there is no physical evidence for either their hair or eye color. The same goes for their inability to laugh, cry, or speak.

Aloituskirjoituksen listaan:
4. (mukamas) olivat kyvyttömiä nauramaan ja itkemään
--- En tiedä, miten oli asian oikea laita, mutta kuulostaa epätodennäköiseltä.

LainaaCultural Problems
However problematic her science is, Auel's real problems with anthropologists and social scientists come from her fabrication of Neanderthal culture. The problem is not that she creates a culture for these people, but that she does not make it clear where fact ends and her theories begin. Cultural anthropologists particularly object to the brutal nature of the Clan—especially since there is no evidence for it. They also object to the almost absurd theory that the Neanderthal race died out because their brains were wired to remember the past rather than plan for the future.

(vrt. aloituskirjoituksen 1. kohta)

Tässä tullaan ehkä vähän siihenkin, että jos teet jotakin luovaa työtä oman mielikuvituksen kautta, se ei oikein voi olla sama asia tai sama pyrkimys kuin mitä olisi jokin tieteen projekti jossa yritetään mahdollisimman objetiivisesti kuvata jotain ilmiötä.

Laittamalla siihen itseään ja mielikuvitustaan Auel tulee väistämättä paljasteeksi jotakin myös omista arvoistaan, mielenkiinnonkohteistaan, ehkä melko syvistäkin puutteistaan ja niin pois päin. Kaikki luova työ on väistämättä luonteeltaan tällaista.

On minusta kategoriavirhe arvioida asiaa pelkästään niin, että Luolakarhun klaani olisi hyvä tai huono tai että siinä olisi pitänyt selkeämmin erottaa fakta fiktiosta. Koko teoshan esitetään yleisölle fiktiona, ja vastuu näiden erottamisesta on silloin viime kädessä lukijalla.

Myös tieteen projektissa on niin, että käsitykset ovat tarkentuvia. Jossain fysiikassa on ollut tosi monta erilaista mallia siitä, minkälaisia ovat hiukkaset tai vaikka atomit, ja tämä malli mikä meillä nyt on tuskin on asiasta viimeinen sana. Vaan siis siinä kohtuus olisi antaa tutkijoille rauha ja tila tehdä tarkentavaa työtään ja ottaa sitten ajan tullen vastaan uusia ja ihmeellisiä näkemyksiä, jos jollakin tieteenhaaralla on tällaisia tarjottavanaan.

Auelin romaani ei varmaankaan ole lajihistorian tutkimuksen näkökulmasta kakilta osin mikään hämmästyttävän oikeaan osunut profetia siitä, mihin tuleva tutkimus sitten aikanaan vie. Siinä voi aivan oikein haistella tiettyjä puutteita ja vinoumia sun muuta, mutta loppujen lopuksi kaikki se, mitä se voi lukijalleen antaa, ei tule tyhjäksi tällaisista vinoumista.

Se voi olla yksi lukijan preferenssi että toivoisi tällaisen fiktion olevan paremmin linjassa vaikkapa näyttöön perustuvan nykytutkimuksen kanssa, mutta jos teos esimerkiksi sysää tällaiseen perehtymään, sehän on jo siinä tehnyt jotain hyödyllistä.

Toisaalta vierastan sitä, että taidetta pyrittäisiin nopeasti luokittelemaan niin, että se on joko jotain aivan ihmeellistä ja viisasta tai sitten se on "väärää taidetta" ja myrkyllistä paskaa.

Vaan siis...  taide ja sellainen mihin ihminen mielikuvituksensa kautta laittaa myös itseään väistämättä sisältää myös vinoumia ja myös rumaa.

Mua usein hämmästyttää, miten esimerkiksi Leevi & The Leavingsin laululyriikoissa on niin syvää ihmistuntemusta ja näkemystä, mutta eihän se tarkoita, että sieltä ei voisi löytää jotain ennakkoluuloista tai ikävää.
    Sinänsä ikävistä jutuista erillisenä sivujuonteena mua joskus risoo Gösta Sundqvistin tekemisissä sellainen itsetietoisuus että on ikään kuin haluttu tehdä jutuista sellaisia että kukaan ei luule hänen luulevan tekevänsä mitään oikeasti hienoa.  Mikä ehkä on siis...  itsensä alentamalla ylentämistä tietyllä tavalla, jos niin haluaa nähdä, ja kenties osa hänen omaa persoonaansa tai jotain syvätason maailmankatsomustaan.

Mutta se kaikki on ollut hänen tapansa ilmaista itseään ja se tapa jolla hänen luovuutensa on toiminut ja itseään ilmaissut. Meillä ei ole mitään vaihtoehtoista Göstaa vaan meillä on vain tämä Gösta ja ne biisit ja muut teokset mitä hän tuotti.

Loppu on ihmisistä itsestään kiinni, miten ne haluaa ottaa vastaan, ja siinä on aika mustavalkoista ajatella niin, että se on joko "kelvotonta paskaa" tai "täydellistä".

Sama juttu mun mielestä Auelin suhteen, että ne vinoumat on varmaan hyvä huomata ja sekin voi kuulua omalta osalta sen fiktiivisen teoksen tulkintaan ja käsittelyyn. Mutta jos joku juttu on sulle tietyllä hetkellä tärkeä ja resonoi, niin ethän sä siinä kokemuksessas sillä hetkellä väärässä ole vaikka myöhemmin ajattelisit samasta asiasta jotain muuta tai kokisit toisin.

Joo, mutta mua kiinnostaa nimenomaan se, mitkä esitetyt asiat kirjoissa ovat fiktiota, ja mitkä arkeologista (tms.) faktaa nykytiedon valossa, koska mm. ihmisen evoluutio kiinnostaa. Jonkin verranhan on myös tiede mennyt eteenpäin kirjasarjan kirjoittamisen ajoista.

Ja tosiaankin, kuten aloituskirjoituksessa kirjoitin, kyllä tässä saa puhua muustakin kuin kirjan virheistä. Voi esimerkiksi puhua kirjan ansioista.

En tiedä, kuinka monta kirjasarjan kirjaa MO on lukenut, mutta itseni on kyllä äärimmäisen vaikea löytää niistä juurikaan kirjallisia ansioita. Ihan jännä, jos MO tai muut löytävät.

Luolakarhun klaani vielä jotensakin kevyenä lukemistona menetteli, mutta hyvin pian teemat alkoivat puuduttavasti toistua, siis kaikki muu kuin alkuihmisiin kohdistuvat "faktat". Väistämättä nämä siis siirtyivät myös etualalle kirjan arvioinnin suhteen.

Göstän vertaamisen Aueliin voisi jo ottaa puolesta loukkaantumisen aiheena ;D

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - toukokuu 15, 2023, 19:16:32
En tiedä, kuinka monta kirjasarjan kirjaa MO on lukenut, mutta itseni on kyllä äärimmäisen vaikea löytää niistä juurikaan kirjallisia ansioita. Ihan jännä, jos MO tai muut löytävät.

Puhun tästä yleisellä tasolla. Mulla on noi kirjat ja olen ainakin osan niistä joskus lukenut.

Vinkkeli on se, että yleisesti ottaen jos joku teos puhuu sulle jossain elämänvaiheessa (vaikka teininä joku fantasia mun tapauksessa) tai myöhemmin vaikka joku tällainen, niin se että se siinä kohdassa voi olla antoisa kokemus tai ihan hyvä kirja tai vaikka resonoiva taidekokemus ei ole mikään yleisen arvion alainen asia.
    Ja mähän en ole sanonut että juuri tämä olisi mulle ollut mitään näistä, vaan se on kaikki Xantippan päättelyä, ja on vaikea nähdä tälle mitään muuta syytä kuin luontainen taipumus käsitellä kirjoja välineinä arvioida itseä suhteessa toisiin.

Pikemminkin siinä vaiheessa on eksytty sysimustaan metsään jos kulttuurista yleisemmin tai taiteesta tulee pelkästään väline ja sun ainoa pointti on kertoa mistä et tykkää tai mistä tykkäät saadaksesi sillä arvostusta tai kehuja muilta.

Mun mielestä Xantippa tossa on sulla taas veikeuksia käsittää asioiden välisiä suhteita ja ymmärtää sitä mitä sanon ja miksi. Se taas ei ole varsinaisesti mun ongelmani :)

Kolmannesta niteestä alkaen Auel "upotti luontevasti" tapahtumien huiman vyöryn sekaan sivun mittaisia, usean sivun mittaisia, aika hillittömän monen sivun mittaisia kuvauksia perinteisistä nahanmuokkausmenetelmistä, listauksia Würm-kauden floorasta ja faunasta, taidehistoriallisia katsauksia Etelä-Ranskan luolamaalauksiin. Ne kattoivat ehkä kolmasosan aina kirjasta. Loput kaksi kolmasosaa oli edelleen omistettu luonnekuvien syventämiselle ja muulle human interest -aineistolle.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - toukokuu 15, 2023, 19:05:17
Joo, mutta mua kiinnostaa nimenomaan se, mitkä esitetyt asiat kirjoissa ovat fiktiota, ja mitkä arkeologista (tms.) faktaa nykytiedon valossa, koska mm. ihmisen evoluutio kiinnostaa. Jonkin verranhan on myös tiede mennyt eteenpäin kirjasarjan kirjoittamisen ajoista.

Ja tosiaankin, kuten aloituskirjoituksessa kirjoitin, kyllä tässä saa puhua muustakin kuin kirjan virheistä. Voi esimerkiksi puhua kirjan ansioista.

Mulla ei ole suoraan kirjan ansioista silleen sanottavaa, kun tämä on jäänyt itselle aika etäiseksi. Mutta mulla on itselle tärkeissä kirjoissa paljon sellaista, jota olisi aika vaikea puolustaa kirjallisten ansioiden nojalla ja josta nimenomaan löytyy kaikenlaista vinoumaa ja virhettä ja muuta.

Mun näkökulma tohon taas on se, että on hyvä erotella noita juttuja toisistaan ja koittaa puhua silleen rehellisesti ja tärkeilemättä.

Mutta sinänsä toi kiinnostus lajihistoriaan ja evoluutioon sun muuhun on ihan hieno juttu, ja ymmärrän tosi hyvin sen, jos ajattelet esimerkiksi että tää on saattanut jättää sulle jotain piileviä virheellisiä käsityksiä ja kiinnostaa että mitä niistä asioista sanoo joku vähän ajantasaisempi tieto ja toisaalta tutkimustieto.

En näe tossa mitään vikaa, ja se ei missään nimessä ollut mun pointti että älä tee tommosta.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - toukokuu 15, 2023, 19:24:35
Mun mielestä Xantippa tossa on sulla taas veikeuksia käsittää asioiden välisiä suhteita ja ymmärtää sitä mitä sanon ja miksi. Se taas ei ole varsinaisesti mun ongelmani :)

Heti kun painoin enter, tiesin vastauksesi tyylin ja tarttumapinnan :D En vaan jaksanut lähteä selittelemään.

Tarkoitin siis minäkin vain sitä mitä sanoin: olisi jännä kuulla, jos joku olisi eri mieltä kanssani Auelin kirjallisesta tasosta. Pidän siis aivan mahdollisena, että joku voi olla, jos siis on kirjoja lukenut (mitä en tiennyt, onko).

Sanomani ei sisältänyt mitään arvolatauksia. asioiden välisiä suhteita tai päätelmiä, ainoastaan oman käsitykseni noista kirjoista.

T: Xante

Muoksis: siitä, mitä sanoin Göstastä, en peretä. Olen aikamoinen Göstan sanoituksien fani.

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - toukokuu 15, 2023, 19:35:54
Tarkoitin siis minäkin vain sitä mitä sanoin: olisi jännä kuulla, jos joku olisi eri mieltä kanssani Auelin kirjallisesta tasosta. Pidän siis aivan mahdollisena, että joku voi olla, jos siis on kirjoja lukenut (mitä en tiennyt).

Huomasin itsekin että sait sörkittyä ärsytysnappeja. Ei mulla ole sulle esittää mitään syytä arvostaa Auelia enemmän kuin arvostat, mutta sanoisin että jos lukee jotakin kirjaa tarkkaan ja ajatuksella ja syventyy, aika harvoin se on niin, ettei siinä mitään voisi arvostaa.

Se mikä sua siinä ärsyttää tai mikä kiehtoo kertoo pitkälle susta itsestäsi ja samoin se, minkä huomaa tai mihin laittaa painoarvoa.

Lainaus käyttäjältä: Hiha - toukokuu 15, 2023, 19:31:06
Kolmannesta niteestä alkaen Auel "upotti luontevasti" tapahtumien huiman vyöryn sekaan sivun mittaisia, usean sivun mittaisia, aika hillittömän monen sivun mittaisia kuvauksia perinteisistä nahanmuokkausmenetelmistä, listauksia Würm-kauden floorasta ja faunasta, taidehistoriallisia katsauksia Etelä-Ranskan luolamaalauksiin. Ne kattoivat ehkä kolmasosan aina kirjasta. Loput kaksi kolmasosaa oli edelleen omistettu luonnekuvien syventämiselle ja muulle human interest -aineistolle.

Kaiken lisäksi ne kivityökalujen valmistustekniikat ja kerättyjen kasvien ominaisuudet ja nimet yms. kerrottiin niin moneen kertaan, että niin toistoon kyllä kerkesi totaalisesti kyllästyä. Tuli sellainen olo, että ok, taustatyötä oli tehty kovasti ensimmäistä kirjaa varten, mutta sitten kun ensimmäinen kirja menestyi, jatkettiin samalla materiaalilla vaan, eikä perehdytty sen enempää mihinkään uuteen taustatietoon. (Mutta siitä on aikaa, kun luin viimeksi ne omistamani kirjat läpi.)

En nyt muista, mitä olen lukenut kirjailijan taustoista, mutta olisikohan se ollut niin, että hän kirjoitti ihan taloudellisista syistä saadakseen perheelleen elantoa? Se voisi selittää ne monen monituiset jatko-osat.

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - toukokuu 15, 2023, 19:35:54
Muoksis: siitä, mitä sanoin Göstastä, en peretä. Olen aikamoinen Göstan sanoituksien fani.

Jos otat ihan täsmälleen sen mitä sanoin Auelista ja Göstasta, niin siinähän ei esitetä yhtäkään arvostelmaa näiden keskinäisestä tasosta.

Sanoin että jos haluaa, Göstan teksteistä voi löytää myös ikäviä asioita tai ennakkoluuloja, ja esitin, että Auelin ja Göstan suhteen pätee se, että heidän luovuutensa ilmentää tietyllä tapaa koko persoonaa.

Jos haluat loukkaantua siitä mitä sanoin tai tulkita siihen jotain omaasi päälle, voin omasta puolestani taata etten peräydy siitä mitä sanoin Göstasta senttiäkään.

Tossa kohtaa oikeastaan sanoisin sitä epävarmuuden merkiksi ja vähän epäterveeksikin suhtautumiseksi taiteeseen, jos jollakin on Göstan fanitus sellaista, ettei samaan aikaan voisi ajatella tai kestä kuulla siitä yhtäkään poikkipuolista sanaa.

Mutta se on tietysti aika tyypillinen tapa ottaa toi että itselle tärkeistä jutuista ei halua kuulla mitään negatiivista. Se taas... ei ole mun ongelmani.

Itse ajattelen että jos mä tykkään jostain, mulla on siihen varmaan hyviä syitä, ja koko tän pointti mitä olen koko ajan sanonut on se, että se ei ole eikä sen pitäisi olla mikään yleisen arvion tai huutoäänestyksen alainen asia.

Toi on vähän niin kuin mikään mitä sanon ei menis yhtään pisaraa edes jakeluun.

Sanotaan vielä erikseen että arvostan siis Göstan lyriikkaa tosi paljon ja aina välillä hämmästelenkin sitä. Arvostan myös melodioita ja muitakin esteettisiä valintoja. Jos otetaan se juurevuutta ja konstailemattomuutta tai jotain "rehellisyyttä" painottava maailmankatsomus, niin tavallaan arvostan sitäkin. Mutta sitten... siinä on joku sellainen paradoksi että juurevuus ei voi olla tekemällä tehtyä vaan se on sitä kun joku ei mieti ja vaan tekee ja siitä sattuu syntymään jotain jonkun mielestä hyvää. Mutta tossa on sellainen paradoksi siis, että nehän on alun perin aina sattumia ja vahinkoja tavallaan, ja jos kuitenkin teet jotain juttua sun ammattina ja haluat esittää sen silleen että nää on mulle täysin vähäpätöisiä juttuja niin...  enemmän mä ehkä siinä asiassa luontaisesti fanitan jotain J. Karjalaisen tapaa vaikka kuvata suhdetta omiin biiseihin.
      Ja en arvota niitäkään silleen, että Göstan pitäis olla erilainen, vaan toisen tekemisen tapa ja persoona nyt vaan on toisenlainen, vahvuudet on eri, ja Gösta taas varmaan pystyi sellaiseen jota ei samalla tavalla olisi voinut tehdä kukaan muu. Ja nimenomaan esitin sen asian niin että ei tossa ole mitään toista vaihtoehtoa.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - toukokuu 15, 2023, 19:38:59
Kaiken lisäksi ne kivityökalujen valmistustekniikat ja kerättyjen kasvien ominaisuudet ja nimet yms. kerrottiin niin moneen kertaan, että niin toistoon kyllä kerkesi totaalisesti kyllästyä. Tuli sellainen olo, että ok, taustatyötä oli tehty kovasti ensimmäistä kirjaa varten, mutta sitten kun ensimmäinen kirja menestyi, jatkettiin samalla materiaalilla vaan, eikä perehdytty sen enempää mihinkään uuteen taustatietoon. (Mutta siitä on aikaa, kun luin viimeksi ne omistamani kirjat läpi.)

En nyt muista, mitä olen lukenut kirjailijan taustoista, mutta olisikohan se ollut niin, että hän kirjoitti ihan taloudellisista syitä saadakseen perheelleen elantoa? Se voisi selittää ne monen monituiset jatko-osat.

Vähän hassusti Auel taisi vilpittömästi haluta faktaa pohjalle. Muistaakseni huomattavat ajat kirjojen välisistä vuosien tauoista meni siihen, että hän keräsi lisää tietoa ja tutustui uusiin puoliin luonnonkansojen elämästä. Sillä sitä matskua riitti niin paljon. Huonosti sulateltuahan se osittain oli, ja toistoa tuli, ja jossain kohti oli todella sama oliko se toistoa vai ei, kun se oli kumminkin sitä yhtä ja samaa.

Jatko-osien suhteen kirjailijalla oli ihan kunnioitettavat motiivit. Olikohan se kaksi viimeistä teosta, joista hän sai yhteensä $25MM ennakon.

Mitä tuo MO taas möykkää. Minua kiinnosti tietää, että jos kirjat on luettu, ollaanko niiden kirjallisista arvoista eri mieltä kanssani, koska se olisi jännä tietää. Lisäksi heitin hymiön kanssa kevyen heiton Göstasta, jota jatkoin. Tämän vuoksi olen oikeasti vähentänyt kirjoitteluani, kun koko ajan saa olla suu keskellä suuta, ettei trikkeröi tuota monen viestin kiehuntaa.

Auelista: minäkin muistelen jotain semmoista, että kävikö oikein kaivauspaikoilla tms. keräämässä aineistoa? En nyt sano, että koko homma on täysin ansiotonta, sillä Luolakarhun klaani taisi ilmestyä joskus 1980-luvulla (??) jolloin tiedonkeruu ylipäätään oli huomattavasti haasteellisempaa.

Itselleni ehkä suurin ärsytyskynnys syntyi ihmisten välisten monimutkaisten suhteiden juonimisen kuvioista. Voihan se olla, että jo tuossa vaiheessa ihmiseloa oli aikaa keskittyä erilaisiin keskinäisiin sählinkeihin...

T: Xante

Mä olen siis nuorempana tykännyt sellaisesta fantasiasta jossa henkilöhahmot on aika ohuita ja niitä luonnehditaan toiston kautta aina samoin sanankääntein. Ja siis... paljon muustakin semmosesta missä mun on vaikea nähdä sellaista hirveän korkeakirjallista arvoa.

Auelia mun pitäis lukea uudestaan jotta voisin siitä sanoa jotain, mutta sanoisin että tuskin se olis mulle kirjallisilta ansioiltaan missään vaiheessa ollut mikään ylevöittävä kokemus sinänsä.

Mulla on tohon semmonen outo suhtautuminen että pidän hienona juttuna sitä että innostuu estoitta siitä mistä innostuu ja ei mieti kauheasti sitä, onko se jonkun mielestä hieno juttu mistä tykätä vaan vain sitä omaa kokemusta silleen... turhia häpeilemättä.
     Ja tavallaan silleenkin että mun mielestä sillä on joku funktio että tykkää ja voi tykätä sellaisestakin missä näkee myös puutteita. Se "tykkääminen" on vaan joku spontaani reaktio ja on iloista kun sellaista tapahtuu. Sitten sellainen "tää on paras ja kovin juttu ikinä"-fanitus on tästä erillinen juttunsa ja se taas... tapahtuu ja voi tapahtua aika harvoin.

Mulle tällaisia kirjallista hekumaa aiheuttaneita hienoja juttuja on joskus olleet Aleksis Kivi ja Eeva-Liisa Manner ja Nathaniel Hawthorne ja Paul Auster ja Herman Melville. Ja varmaan iso tukku muita mutta en vaan jaksa miettiä.

Mulla on tavallaan... Auelin kohdalla oletusarvo se että toihan kirjoittaa ja tekee tavallaan "hömppää" jo lähtökohtaisesti mutta vaan vähän omintakeista hömppää eikä mitään ihan tusinakamaa kuitenkaan. Vaan siis itselleen merkityksellistä työtä varmasti mutta ei siinä edes ole sellaisia ambitioita että hän varmaan itsekään kuvittelisi tekevänsä nimenomaan kirjallisesti jotain tosi merkittävää duunia. Siis jotenkin sen suhteen mitä se tekee kielen tai symboliikan tai jonkun... tällasen tasolla. Että ei se ole pyrkinyt kirjallisuutta uudistamaan vaan se aihe on ollut siinä se keskeinen "uusi juttu" tai oma kulma.

Eli siis...  kysy Hihalta ja kertsiltä, mä en tiedä enkä osaa sanoa. Teit väärän oletuksen siinä että mulla olis ollut ollenkaan pointtina Auelin kirjalliset ansiot tai niiden puute.

Se oli sellainen yleisen tason kommentti, ja sinällään musta on hienoa että noita kirjoja ruoditaan ja että tämmönen ketju avattiin. Toi mitä sanoin meni osittain ohi aiheen ja olis ehkä kuulut sikäli päiväkirjaan, mutta se nyt oli vaan semmosta mitä mulle tuli ketjun innoittamana mieleen.

Yksi aika mielenkiintoinen tapa arvioida jonkun kirjan vaikutusta on se, mitä muistat siitä jälkeenpäin. Nehän voi olla sellaisia juttuja mitkä panee miettimään tai mitkä naurattaa tai ärsyttää tai ihan mitä vaan.

Mulle ei Luolakarhun klaanista ihan kauheasti jäänyt aktiviiseen muistiin tällä tasolla, mutta kun muut kuvailivat tarkemmin yksityiskohtia, silloin muistin uudelleen omiakin lukukokemuksia.

Esimerkiksi jostain runosta voi olla vaikea sanoa, onko se nyt mun mielestä absoluuttisesti kuinka hyvä, mutta jos se jättää jonkun pysyvän jäljen tajuntaan, niin onhan se...  jollain tavalla ollut silloin lukemisen arvoinen.

Uskon tavallaan siihen, että on parempia juttuja ja huonompia juttuja mitä vaikka lukea, mutta...  ihan ihan lopulta ne mittarit on kuitenkin tolla tavalla subjektiivisia, ja se on ihan turha väkisin tankata jotain josta joku sanoo sulle että "tää on mestariteos" mutta siitä ei jää sulle käteen oikein mitään, vaan arvokkaampaa on ehkä toi että joku juttu jää sulle mieleen ja muodostaa osan sellaista kudelmaa jota vasten voit myöhemmin arvioida kaikenlaista muutakin

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - toukokuu 15, 2023, 20:28:16
Eli siis...  kysy Hihalta ja kertsiltä, mä en tiedä enkä osaa sanoa. Teit väärän oletuksen siinä että mulla olis ollut ollenkaan pointtina Auelin kirjalliset ansiot tai niiden puute.

Se oli sellainen yleisen tason kommentti, ja sinällään musta on hienoa että noita kirjoja ruoditaan ja että tämmönen ketju avattiin. Toi mitä sanoin meni osittain ohi aiheen ja olis ehkä kuulut sikäli päiväkirjaan, mutta se nyt oli vaan semmosta mitä mulle tuli ketjun innoittamana mieleen.

En tehnyt mitään tuollaisia oletuksia.

Sait vain minut kiinnostumaan siitä a) oletko ehkä lukenut kirjat, b) oletko sinä tai joku muu niiden kirjallisesta arvosta eri mieltä kuin minä.

Sinä tässä nyt taas teet oletuksia siitä, mistä minä teen oletuksia. Alkaa ärsyttämään taas minuakin.

T: Xante

Jos luet tota mitä sanoin yllä ajatuksella, niin sulle selviää ehkä se, mistä mulla ärsyyntyminen pohjummiltaan lähti.

Eli että mun mielestä on aivan paskaa arvioida yhtään mitään sillä tavalla että siinä täytyy nähdä ja löytää jotain kirjallisia ansoita. Ja toisekseen toi mitä sanoit Göstan ja Auelin vertaamisesta. Molemmissa ymmärsit mun tarkoitusta väärin.

Nyt haluat vetäytyä taas siihen että minä olen tyhmä ja sinä olet viisas, mutta tää on sellainen juttu jolla pelkästään pilaat ketjua ja  vaadit aivan samalla kuin Karikkokin sitä että sua silitetään ja että sä ja sun oikut määrää mistä puhutaan.

Se ei mee mulle läpi mutta susta poiketen pystyn lopettamaan tän tähän viestiin ja keskittymään johonkin joka ei ole ärsyttävää paskaa :D

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - toukokuu 15, 2023, 20:25:07
Mä olen siis nuorempana tykännyt sellaisesta fantasiasta jossa henkilöhahmot on aika ohuita ja niitä luonnehditaan toiston kautta aina samoin sanankääntein. Ja siis... paljon muustakin semmosesta missä mun on vaikea nähdä sellaista hirveän korkeakirjallista arvoa.

Auelia mun pitäis lukea uudestaan jotta voisin siitä sanoa jotain, mutta sanoisin että tuskin se olis mulle kirjallisilta ansioiltaan missään vaiheessa ollut mikään ylevöittävä kokemus sinänsä.

Mulla on tohon semmonen outo suhtautuminen että pidän hienona juttuna sitä että innostuu estoitta siitä mistä innostuu ja ei mieti kauheasti sitä, onko se jonkun mielestä hieno juttu mistä tykätä vaan vain sitä omaa kokemusta silleen... turhia häpeilemättä.
     Ja tavallaan silleenkin että mun mielestä sillä on joku funktio että tykkää ja voi tykätä sellaisestakin missä näkee myös puutteita. Se "tykkääminen" on vaan joku spontaani reaktio ja on iloista kun sellaista tapahtuu. Sitten sellainen "tää on paras ja kovin juttu ikinä"-fanitus on tästä erillinen juttunsa ja se taas... tapahtuu ja voi tapahtua aika harvoin.

Mulle tällaisia kirjallista hekumaa aiheuttaneita hienoja juttuja on joskus olleet Aleksis Kivi ja Eeva-Liisa Manner ja Nathaniel Hawthorne ja Paul Auster ja Herman Melville. Ja varmaan iso tukku muita mutta en vaan jaksa miettiä.

Mulla on tavallaan... Auelin kohdalla oletusarvo se että toihan kirjoittaa ja tekee tavallaan "hömppää" jo lähtökohtaisesti mutta vaan vähän omintakeista hömppää eikä mitään ihan tusinakamaa kuitenkaan. Vaan siis itselleen merkityksellistä työtä varmasti mutta ei siinä edes ole sellaisia ambitioita että hän varmaan itsekään kuvittelisi tekevänsä nimenomaan kirjallisesti jotain tosi merkittävää duunia. Siis jotenkin sen suhteen mitä se tekee kielen tai symboliikan tai jonkun... tällasen tasolla. Että ei se ole pyrkinyt kirjallisuutta uudistamaan vaan se aihe on ollut siinä se keskeinen "uusi juttu" tai oma kulma.

Ei se minustakaan mitään korkeatasoista kirjallisuutta koskaan ollut, vaan pikemminkin viihdettä ja vähän hömppääkin. Mutta ennen kaikkea se oli jonkinlaista lohdutusta, johon palasin silloin kun oli elämässä oikein vaikeat ajat meneillään. Siitä sai jonkinlaista voimaa omassa elämäänsä liittyvään rämpimiseen, se oli voimaannuttava (tiedän, että monet inhoavat tätä sanaa, mutta se nimenomaan oli sitä minulle). Tämä kevät on ollut mulle poikkeuksellisen rankka, ja melkein kaivoin ne kirjat taas esiin.

Mun mielestä nimenomaan tollasessa ei ole mitään vikaa, ja samalla vaikka se olis sulle tuttua ja positiivisia lohdun ja muun assosiaatioita sisältävää tai vaan uppoutuisit siihen tarinaan, sehän ei estä sua tarkastelemasta toisenlaisena intressinä evoluutiohistoriaa sun muuta laajemmin ja muiden lähteiden kautta myös.

Melkein sanoisin että jos joku sanoo että hyi olkoon, en voi sietää tällaista tai tämä ei ole mielestäni arvokasta kirjallisuutta mihin uppoutua, siitä ei... kannata välittää ollenkaan. Ne keskimäärin ei itse kestä sitä että niille mistään mitään edes suoraan sanotaan.

Kiitti MO sanoistasi.

Eräs asia on jäänyt mietityttämään: neandertalilaisten taide. Kirjoissa väitetään, etteivät he koristelleet itseään koruin tai ihomaalein, tai koristelleet tarve-esineitään millään lailla.

Sittemin olen jostain nettilähteistä lukenut, että neandertalilaisilla oli kuin olikin jonkinlaista taiteellista toimintaa. Muistaakseni on löydetty pieniä säilöitä (simpukankuoria?), joissa erilaisia maavärejä. Ja jostain luolasta on löydetty erilaisia symboleita ja "puhalluskuva" kädestä (käsi laitetaan luolan seinää vasten, ja suusta puhalletaan/syljetään veteen sekoitettua väriainetta niin, että jää käden varjokuva seinälle, kun käsi otetaan pois seinältä).

Mutta en muista nähneeni mitään varsinaista taidetta (siten kuin itse kuvataiteen käsitän), vrt. Cro-Magnoneiden upeat luolamaalaukset eläimistä. Esim:
(https://cdn.britannica.com/69/200769-050-59BFA24A/Pre-historic-cave-painting-Lascaux-cave-Montignac-France.jpg)

https://phys.org/news/2023-01-neanderthals-oldest-art-world-wasnt.html

Yksi mahdollinen luentapa voisi olla sekin, että kun Auel kerran väistämättä käyttää siinä omaa mielikuvitustaan ja omaa kokemustaankin aukkojen täyttämiseen ja maailman rakentamiseen ja henkilögallerian luomiseen, eräällä tavalla siinä puhutaan koko ajan myös nykyihmisestä, ihmisyyden eri puolista ja sen sellaisesta.

Totta kai siis...  se on tosi arvokasta tarkastella just sitä historiaa ja maailmaa ja miettiä mitä siellä on oikeasti ollut tai ei. Kun kyllähän se sijoittuu ihan oikeaan historiaankin tai ankkuroituu siihen.

Mutta silleen kun nykyihmiset siihen tarinaan eläytyy ja se on niille kirjoitettu, niin osittain tämmöstä Aylan kautta eri lajin kohtaamista voi lukea sekä seikkailuna että ihan konkreettisesti että jonain sellaisena joka peilaa nykyihmisten erilaisia puolia ja piirteitä ja muuta.

Tää menee nyt aika silleen "levelille", mutta mulle muistui mieleen että näin yhdessä kohtaa vuosia vuosia sitten ihan hiton elävän unen. Siinä oltiin ihan nykymaailmassa mutta mulla oli jostain syystä tyttöystävänä sellainen tyyppi, joka ei kauheasti puhunut mitään ja joka oli jotain eri ihmislajia. En osaa sanoa, olisiko se ollut mitä lajia tai oliko siinä edes mitään ihan tarkkaa logiikkaa. Mutta siis siinä unessa mieleen on jäänyt se, että olin tavallaan ylpeä siitä että se on mun tyttöystävä ja ajattelin että hittoako se kenellekään kuuluu, mutta samalla kipuilin sen kanssa että ei saakeli, ollaan kuitenkin eri lajia. Toihan ei edes puhu oikein mitään ja se on ihan helvetisti mua voimakkaampi ja rämäpäisempi ja muuta että... mihinkähän mä olen tässä kirjaimellisesti itseäni oikein laittamassa.

Mutta siis...  jos sitä ajattelee tolla tavalla sukupuoliroolien kautta ja silleen että toi historiallinen viitekehys tarjoaa siihen vähän erivapauksia puhua niistä... laajemmin, niin sekin on toisaalta kiinnostavaa.

Vaikka ainahan tollaset tajunnan tuottamat jutut on sellaisia että toikin uni on jonkun mielestä ihan hiton nolo tai typerä tai kertoo musta sitä tai tätä, niin mä suhtauduin siihen jo silloin vuosia sitten lähinnä semmosena että olipa hiton siisti ja toisaalta jännittävä juttu minkä pää tuotti. Siis tavallaan... en ottanut sitä niin vakavasti että mun pitäis tai edes kannattais miettiä mitä se täsmälleen tarkoittaa.

Mutta hauskaa tossa todentuntuisessa unessa oli silti sekin, että silloin tuoreeltaan meinasin ruveta kaivamaan jotain kirjallisuutta selvittääkseni että mitä ihmislajia se oikeasti oli. Vaikka se oli ihan puhtaasti mun mielen tuotos eikä siis... mitään oikeaa tai todellista. Silloin se kokemus oli vaan niin hämmentävä että hetkellisesti kuvitteli että tän täytyy oikeesti liittyä jollain tavalla johonkin tai se oli se ensimmäinen impussi :D

Subjektiivinen vaikutelma siitä oli silloin, että se oli vähän niin kuin denisovanihminen mutta sellaisella twistillä että se oli samalla ikään kuin supersankari, toisin kuin varmaan tietenkään denisovat verrattuna nykyihmisiin oikeasti.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - toukokuu 15, 2023, 23:49:58
Ei se minustakaan mitään korkeatasoista kirjallisuutta koskaan ollut, vaan pikemminkin viihdettä ja vähän hömppääkin. Mutta ennen kaikkea se oli jonkinlaista lohdutusta, johon palasin silloin kun oli elämässä oikein vaikeat ajat meneillään. Siitä sai jonkinlaista voimaa omassa elämäänsä liittyvään rämpimiseen, se oli voimaannuttava (tiedän, että monet inhoavat tätä sanaa, mutta se nimenomaan oli sitä minulle). Tämä kevät on ollut mulle poikkeuksellisen rankka, ja melkein kaivoin ne kirjat taas esiin.

Hain kyllä väitteistä huolimatta juurikin näitä toisenlaisia kokemuksia, kilahdettiinpa siitä taas vaikka kuinka. Kirjalliset ansiot kun ovat muutakin kuin korkeakirjallista estetiikkaa.

Minulla itselläni on suuri määrä tämmöistä kirjallisuutta, jolta haen lohdun kokemuksia. Sen olen oppinut myös, että niistä ei oikeastaan kannata koskaan virittää keskustelua, koska se erittäin harvoin on sitten lohdullista = nehän lähes väistämättä ovat naiiveja, useimmiten nuoruuden/lapsuuden kirjoja.

Yksi tuttu äidinkielen opettaja sanoi, että hän oppi jo auskultointivuosina, että käsittelyyn ei koskaan, koskaan pidä ottaa lempikirjojaan tai -runojaan.

T: Xante

Ayla on kirjoissa omaa luokkaansa muihin verrattuna. Se ei kenties ole niin outoa. Hänhän on orpo (sankarit ovat). Luolaleijona merkitsee hänet erityiseksi, kun hän on pieni. Klaani pitää arpia myös merkkinä, joten hänen toteemieläimensä on järjettömän voimakas. Vaikka hän elää ja kärsii ja rakastaa, hän menee silti läpi kaikesta. Jossakin sarjan loppupäässä hän huomaa itsekin nähneensä niin monta vuodenkiertoa, että hänen pitäisi olla vanha. Hän on vain kuitenkin oudon iätön.

Auel on kätkenyt kaiken muun hyvän sekaan teorian, jossa Ayla on Suuren Äidin inkarnaatio. Shamaaniukkelit pitävät häntä järjestään tärkeänä ja erikoisena. Yksi hoitotäti taitaa silmänräpäyksen verran olla näkevinäänkin suoraan Äidin katsoessaan Aylaa. Mikä saa hänet pyhän kauhun valtaan, mutta näky katoaa heti. Jumaluus ei voi esiintyä verhotta maailmassa, kuten mytologioista tiedämme. Aylalla on rakastaja, jolla on kolossaalinen elin, vai miten värkkiä suomennoksissa nyt kutsuttiinkaan. Heidän suhteensa ei ole tasavertainen. Se alkaa siitä, kun Jondalar ja kaverinsa Thonolan hortoilevat paikalle. Aylan lemmikki tappaa Thonolanin ja raatelee Jondalarin sairaalakuntoon. Ayla päättää pelastaa miehen. Myyttitasolla hän siis päättää heidän elämästään ja kuolemastaan ja on se joka on valinnut Jondalarin.

Ayla on parantaja. Mikä on ikiaikainen pyhyyden merkki. Ja kesyttää villit eläimet, kun niin haluaa. Hän tekee keksintöjä liukuhihnalta ja jakelee ideoita oikealle ja vasemmalle. Maaäiti on myös vaurauden ja yltäkylläisyyden lähde. Aylan piirre olla antelias toisellakin tapaa, maata jokaisen miehen kanssa joka sitä tosissaan tahtoo, kuulunee sekin kuvaan. Miehet ovat paitsi Suuren Äidin lapsia, myös hänen rakastajiaan. Niin se elämä jatkuu. Ja kun ei jatku, se on uhri. Ayla saa keskenmenon tutkiessaan pyhiä riittejä ja nauttiessaan yrttejä ja tehdessään henkimatkoja. Ihmisuhri, Itsestä, Itselle. Kuulostaa epämääräisen tutulta. Lisättyään uuden säkeistöön pyhään tietoon, profeettamme häipyy takavasemmalle kivikautiseen Arkadiaan elämään ikuisesti samanlaisena toistuvia päiviä, mutta jättäen meidät suuren hämmennyksen valtaan. Mitä me kaikella tuolla tiedolla teemme?

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - toukokuu 16, 2023, 05:41:32
Hain kyllä väitteistä huolimatta juurikin näitä toisenlaisia kokemuksia, kilahdettiinpa siitä taas vaikka kuinka. Kirjalliset ansiot kun ovat muutakin kuin korkeakirjallista estetiikkaa.

Minulla itselläni on suuri määrä tämmöistä kirjallisuutta, jolta haen lohdun kokemuksia. Sen olen oppinut myös, että niistä ei oikeastaan kannata koskaan virittää keskustelua, koska se erittäin harvoin on sitten lohdullista = nehän lähes väistämättä ovat naiiveja, useimmiten nuoruuden/lapsuuden kirjoja.

Yksi tuttu äidinkielen opettaja sanoi, että hän oppi jo auskultointivuosina, että käsittelyyn ei koskaan, koskaan pidä ottaa lempikirjojaan tai -runojaan.

T: Xante

Taidat olla oikeassa!

Lainaus käyttäjältä: Hiha - toukokuu 16, 2023, 08:51:39
Auel on kätkenyt kaiken muun hyvän sekaan teorian, jossa Ayla on Suuren Äidin inkarnaatio.

Tuon olin jo unohtanut. Siitä vihjailtiin siellä täällä, mutta tuliko se esiin viimeisessä kirjassa? Ainakaan en muista keskenmenoa yrttikokeilujen seurauksena, ehkä sekin oli viimeisessä kirjassa.

Kivaa (uskontotiedettä liippaavaa?) pohdintaa sinulta tuossa pitkässä viestissä. Uskontotiedettä voisi olla kiinnostavaa opiskella.

Menee sivuun aiheesta, mutta mun mielestä voi käydä hyvää keskustelua kirjoista jotka eivät välttämättä ole "kirjallisesti poikkeuksellisen ansiokkaita".

Tossa äidinkielenopettajajutussa idea ei ole se, etteikö vois pitää hyviä oppitunteja omista suosikeista. Minä ainakin voin. Juttu on enemmän se, että jos olet opettaja, siinähän ei ole kyse sinusta, eikä todellisessa kielestä ja kirjallisuudesta välittämisessä ole kyse snobbailusta vaan siitä, että kykenee näkemään ylipäätään näissä hommissa jotain, josta saa irti.

Silloinhan voidaan yhtä hyvin puhua siitä, mikä niitä oppilaita kiinnostaa heidän lähtökohdistaan ja vaikka siitä, kuka on kuinkakin hyvä suomiräppäri ja miksi.

Se avaa ihan hyvin kanavan käsitellä samoja juttuja missä tahansa runossa tai tekstissä ja toimii paremmin, jos se on heidän intresseistään lähtevää ja siinä oikeasti halutaan kuulla mitä he siitä ajattelevat eikä jonkun henkisesti epävarman opettajan selostuksia siitä, mikä hänelle on tärkeää ja mitä hän arvostaa tai ei arvosta.

Kärjistetysti sanottuna jos haluat kuulla jonkun heijastelevan sulle sun omia käsityksiä, silloin et opeta kirjallisuutta etkä oikeastaan... yhtään mitään.

Satun tietämään, mikä oli juuri tuon äidinkielenopettajan idea tuossa jutussa, kun hän on sen omin sanoin kertonut.

Se on: kun joku kirja itselle on lähes pyhä, tuo lohtua, ei auta, että faktisesti ja ammatillisesti tietää sen puutteet ja virheet, vaan sen puolesta loukkaantuu kohtuuttomasti, jos sen alistaa kaikenmaailman opiskelijoiden räävittäväksi.

Juttu on kokonaan se, että vaikka olet opettaja, olet myös inhimillinen ihminen, joka vttuuntuu, kun seiskaluokkalainen snobi analysoi "Tiina menee maalle"-kirjan kirjallisesti huonoksi tuotteeksi. Aivan huolimatta siitä, että tietysti tietää näin olevan ja aivan huolimatta siitä, että taatusti tietää tämän olevan erittäin epäammattimaista.

T: Xante

Muoksis: on siis myös ammattitaitoa, että ei tuo keskusteluun niitä kirjoja, joihin itsellä on erittäin subjektiivinen rakkaussuhde kaikkine puolueellisuuksineen.

Sen voin hyväksyä että jotain itselle tosi tärkeää ja toistuvaa lohdun ja ilon lähdettä ei välttämättä halua "kuluttaa loppuun" altistamalla sitä jatkuvasti kursseilla jauhannan kohteeksi.

Opettajalle tavallaan freesimpää ja palkitsevampaakin niin, että sen sijaan ottaa oppilailta itselle uutta.

Mutta sitten on olemassa sellaisia suosikkeja, joista on ehkä vähän päästänyt irti tai pystyy etäännyttämään. Se voi joskus olla vaikka joku tosi tärkeäkin juttu. Silloin vaan... haluat oikeasti kuulla mitä muut siitä ajattelee etkä ole silleen epävarma omasta suhteesta siihen. Ei ole pakottavaa tarvetta kertoa mitä itse ajattelee siitä, ja niin pois päin. Kun sitähän voi vaan tuoda ihmisille luettavaksi, taustoittaa niiden arkeen jollain tavalla ja vaikka kiinnittää huomiota tiettyihin kohtiin. Mutta jos siinä kaipaa sitä että se olisi samalla tavalla ilahduttava niille, se on varmaan huono lähtökohta. Siinä mun mielestä auttaa sellainen perspektiivi että onhan mullekin opetettu jotain Aleksis Kiveä koulussa, josta en saanut oikein mitään silloin, mutta joskus parikymppisenä se kuitenkin kolahti omia aikojaan.

Ei mulla sen suhteen ole ongelmaa siis, että rajaa vaan jonkun itselle pyhäksi ja ei koske siihen tunneilla. En osaa sanoa, mikä itselleni olisi tällaista, mutta voin sen siitä huolimatta kuvitella ja hyväksyä oikein hyvin.

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - toukokuu 16, 2023, 11:44:43
Muoksis: on siis myös ammattitaitoa, että ei tuo keskusteluun niitä kirjoja, joihin itsellä on erittäin subjektiivinen rakkaussuhde kaikkine puolueellisuuksineen.

Varmasti. Mutta on sekin mitä kuvailin yllä. Että ei vaan ota sitä niin että siinä olis kyse susta ja jostain sun rakkaussuhteesta.

Minulle Kate Bush oli tärkeä nuoruudessani. Musa ja videotkin. Sitten sanon miehelle että tykkään Bushista, ja tämän reaktio on että "hyvät rinnat". Voi jumalauta.  >:(

Eräässä opinahjossa käskettiin kirjoittaa runo, ja kirjoitin modernin runon, kun siihen aikaan tykkäsin Eeva-Liisa Mannerin runoudesta. Jätin siis pisteet sun muut välimerkit pois. Opettaja oli korjannut punakynällä ne runooni mukaan. Olisi pitänyt keskustella hänen kanssaan siitä minkä sortin runo oli kyseessä. Ja että todellakin oli runo, eikä mitään ainekirjoitus. Tällainen opettaja opettaa kulttuuriainetta. En muista oppiaineen tarkkaa nimeä.

***

Dan Brownin kirjaa Da Vinci -koodi en ole lukenut, hänen kirjaansahan on käyty tiukalla kammalla läpi että mikä ei mitenkään voi pitää paikkaansa (romaanihan se herranjumala on). Kun aloin 1990-luvulla lukemaan ns. controversial history -genreä, yksi muistaakseni ihan ensimmäisiä kirjoja jotka luin oli The Holy Blood and the Holy Grail. (Nythän tämä on jo suomennettukin.) Tämän vuoksi en viitsinyt vesittää juttua lukemalla romaania. Ja tuskinpa olisin muutenkaan romaania lukenut, kun en aikuisella iällä ole ylipäätään romaaneja jaksanut enää lukea. Jokatapauksessa tuo Pyhä veri, pyhä Graal käsittelee hypoteesia että Jeesuksella olisi ollut vaimo ja perhe. En tiedä suosinko ko. hypoteesia vai en, on tullut luettua sittemmin kaikenlaista ja välillä olen uskonut että koko Jeesus on silkkaa sepitettä.

Jokatapauksessa olen ihmetellyt että minkä vuoksi siitä Brownin kirjasta niin säpistiin, kun olisi pitänyt säpistä tuosta hypoteesikirjasta. Mutta niitähän ei tietysti joka iikka lue. Itsellekin on mennyt haasteelliseksi, kun ei oikein löydy enää mitään kiinnostavaa, ja olen jämähtänyt muutamiin yksiin ja samoihin kirjoittajiin joilta sitten satunnaisesti luen kirjojaan kunhan hinta laskee siedettävälle tasolle. Mutta edelleenkin englanninkielellä, kun se nyt vaan on helpompaa kuin odottaa jo peräti vuosikymmen että löytyy suomeksi. Tai ei löydy, koskaan.

(Ilmeisesti nykyään ei tarvitse vaivautua erottelemaan teosten nimiä edes kursiivilla, mutta erottelin nyt tällä kertaa kuitenkin.)

Hassua että jollekin tulee juuri Bushista ekana mieleen rinnat :D En saa niistä oikein mitään mielikuvaa edes. Selkeästi mies joka tietää mistä tykkää  8)

^^Da vinci koodin luin, kun eräs tuttu kehui sen maasta taivaaseen.

Ihan perusdekkari jos edes sen tasoa. Ilmeisesti uskonnollinen elementti kiinnostaa ihmisiä, en muuten voi tajuta mikä siinä nappaa.

Varmaan isolta osalta se, siis tavallaan juoni ja helppolukuisuus. Pysyy sellainen momentum kun herätellään kiinnostusta isoilla teemoilla ja sitten on helppo pysyä siinä imussa kun mikään ei tule siihen tielle. Jotain tällaista veikkaisin.

Jeesusta on markkinoitu vuosisatoja selibaatikkona, että onhan se nyt ihmisille iso juttu jos käykin ilmi että olikin tavallinen hanu siinä missä muutkin. Itse aikoinaan kiinnitin paljonkin huomiota näkemykseen että ainoastaan perheenisät (siis arvostetun aseman saavuttaneet yhteisönsä jäsenet?) saattoivat opettaa synagogassa, joten tuskinpa Jeesuksella olisi ollut mitään asiaa luennonpitoon, jos ei olisi ollut isä. Ei taida selibaatti muutonkaan oikein juutalaisuuteen kuulua?

Näkisin että ne selibaattijutut ovat tulleet vasta myöhemmin legendaan mukaan, koska ovat edustaneet tietyn ajan muotia. Tässä tulee nyt väkisinkin mieleen se että kun Jeesuksen puheista oli päätelty että hän tulee pian toisen kerran, ja hänestä oli leivottu Jumalan poika, alettiin uskoa että ei hyödytä mennä naimisiin kun kuulemma taivaassa ei olla kumminkaan aviopuolisoita keskenään. Näin ollen saattoi mainiosti olla selibaatikko. Ja kunhan muutama sukupolvi kului, kehittyi vakaumus että sellainenhan se oli Jeesuskin ollut.

Nyt jos sitten jotain aasin- tai vaikka muulinsiltaa yrittää keksiä itse aiheeseen, niin nämä Jumalatar-jutut sun muut (jotka itsellenikin olivat nuorempana tärkeitä) ovat mielestäni terve vastareaktio iänikuiseen patriarkaattiin ynnä muuhun tällaiseen "mies on Jumalan kuva" -hourailuun. Kukaan ei ole koskaan sanonut ääneen että vain mies on Jumalan kuva ja nainen on vaan joku "mikä lie", mutta näinhän se on käytännössä ollut. Vai miksi muuten olisi ihan tosissaan pähkäilty onko naisella sielua?

Minkälaisethan ovat Äiti Maan (Luontoäidin, Maan emon, Maaäidin, kreikkalaisten Gaia, roomalaisten Tellus) ominaisuudet? (The Norse also had a goddess called Jörð (Jord, or Erth).)

Elämää suojeleva, hedelmällisyyttä edistävä, kaiken elollisen synnyttäjä, hoivaava, mitä?

Milloin new age alkoi kiinnostamaan ihmisiä, voisiko tällä Earth's Children kirjasarjalla olla jokin osuus asiassa?

https://en.wikipedia.org/wiki/Mother_Nature

Se olis hauska jos tällainen Earth Mama olis joku makeisille perso ja tupakkaa hitosti hiisaava luonteelta kärttyisä tyyppi, joka lähinnä sättii ja ojentaa muita.

Ei noi siis tietenkään näiden stereotypioiden piirteitä ole, mutta jos ajattelis jotain tarinaa tai sarjakuvaa tai jotain, niin tosta sais ihan mehukkaita juttuja revittyä. Kaikki muut jumalat ja jumalattaret vaan kärvistelis ja yrittäis pysyä poissa Äiti Maan jaloista.

Womb = tomb on kyllä ainakin ikivanha ajatus, kun ihmisiä on muinaisuudessa haudattu sikiöasennossa, ja heidän ylleen on ripoteltu okraa. Onko punavärin ollut tarkoitus kuvastaa verta, ja veren siivittää kuollut uuteen syntymään? Ainakin Barbara G. Walkerin kirjoista luin että kun ei tiedetty että mieheltä tarvitaan siittiöitä, oletettiin että nainen valmistaa lapsen itse kirnuamalla sen kohdussaan kuukautisverestään. Todisteena tästä pidettiin sitä että raskauden aikana verta ei (yleensä) tule ulos. Joten siitä siis rakentuu lapsi. Voi olla että erinäisetkin tanssit joita monet luulevat miesten vokotteluun tarkoitetuksi ovatkin olleet liikuntoa jolla nainen yrittää sitä kohtuvertaan kirnuta, kun haluaa jälkeläisen. (Eiköhän tämäkin idis ollut Walkerilta, eikä itseltäni.)

Eli minun osaltani kiinnostus ei-patriarkaattisiin systeemeihin sai alkunsa 1990-luvun alussa jolloin luin läpi koko Walkerin kirjan:

https://archive.org/details/womansencycloped00walkrich

Ja sittemmin muutamia muitakin. Vai olisikohan se ollut peräti se hänen The I Ching of the Goddess, johon tutustuin ekaksi? Tuohan tapahtui jo vuoden 1990 lopulla. Kiinnostuin kirjan kuvista, ja sitten luin kirjan ja olin aivan lääpälläni. Selvisi että I Chingissä on oikeasti olemassa luonteva ja esteettinen systeemi miten ne symbolit asettuvat 64 merkin ryhmäksi, ja tuon systeemin kiinalainen patriarkaatti oli sössinyt, patriarkaatti-innossaan.

Yksi etappi feministisessä mytologiantutkimuksessa on ollut Clarissa Pinkola-Estes (en nyt saa heittomerkkiä e-kirjaimen ylle) kirjallaan Women Who Run with the Wolves. Tämä kirja on rasittavaa sanaa käyttääkseni todella voimaannuttava, ja osin syypää siihen että kiinnostuin saduista. Mutta hitto vie, lienen tästäkin jo joskus kirjoitellut jollain foorumilla.

Jokatapauksessa jos jumalatarinnostuksen historiaa fundeerataan, niin wiccalaisuushan sai alkunsa jo herra ties koska. En nyt jaksa katsoa että koska. Mutta se on sitten sitä "uuspakanuutta" se, ja minua kyllä kiinnostaisi enemmän oikeat alkuajat ihmiskunnan historiasta. Kenenkään ei tarvitse nyt tulla tähän lällättämään että ei ole koskaan ollut mitään aikaa jolloin on palvottu pelkkää jumalatarta tai jumalattaria. Tietenkään ei ole ollut. Mutta eipä ole ollut sellaistakaan aikaa jolloin palvottu pelkkää miespuolista jumaluutta. Siitähän mm. Neitsyt Marian arvostus katolisessa kirkossa piti hyvin huolta.

Protestanttisuus sitten lopulta yritti parhaansa mukaan siivota feminiinisen kokonaan k-uskonnosta pois. Mutta Pyhää Henkeä ei kertakaikkiaan pystytä nitistämään, koska sattumalta siitä on sanottu että sitä ei saa dissata... Ja vaikka miten aneemiseksi menisi, niin aina voi nähdä tämän Pyhän Hengen feminiiniksi, feminiiniksi joka kituu henkitoreissaan, mutta elää kumminkin. Totaalisen maskuliininen maailma olisikin abominaatio.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - toukokuu 16, 2023, 10:46:09

Lainaus käyttäjältä: Hiha - toukokuu 16, 2023, 08:51:39
Auel on kätkenyt kaiken muun hyvän sekaan teorian, jossa Ayla on Suuren Äidin inkarnaatio.

Tuon olin jo unohtanut. Siitä vihjailtiin siellä täällä, mutta tuliko se esiin viimeisessä kirjassa? Ainakaan en muista keskenmenoa yrttikokeilujen seurauksena, ehkä sekin oli viimeisessä kirjassa.

Keskenmeno on viimeisessä kirjassa. Ayla tuntee siinä kutsumusta hengelliseen virkaan.

Sen verran fiksusti juttu on kirjoitettu, että asia voi olla niin tai näin. Kaiken voi selittää sattumilla ja ihmisten kuvitelmilla ja terveellä järjellä (esim. eläimiä voi kesyttää pennusta, jos jotenkin ne tuntee ja on kärsivällinen ja pitkäjänteisesti siihen panostaa). Siis jokaisessa yksittäisessä kohdassa mikä tahansa on helpompi vaihtoehto kuin maailmaan astunut Maaemo. Mutta niitä sattumia kasautuu ja kasautuu, jolloin luonnollisen selityksen kokonaistodennäköisyys laskee kuin lehmän häntä. Se on yleisestikin ottaen fiksuin tapa, jolla taitelijat saavat peliin mukaan yliluonnollisen elementin. Antaa kuluttajan valita mahdottoman hyväksymisen ja loputtaman sarjan epätodennäköisiä sattumuksia välillä.

Ollakko vaiko ullakko pohdintaan hukkuu helposti kysymys, miksi Suuri Äiti olisi tullut puhumaan lapsilleen ihmisen kielellä? Sysätäkseen meidät vääjäämättömään kehitykseen, jonka viimeistä vaihetta, kaatopaikkakulttuuria, parhaillaan todistamme? Yrittääkseen vakuuttaa meidät olemaan ystävällisempiä toisillemme, toisen oloisillekin, ja jopa eläimille? Syystä joka on meiltä salattu ja sellaisena pysyy?

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - toukokuu 15, 2023, 18:26:41
Tässä tullaan ehkä vähän siihenkin, että jos teet jotakin luovaa työtä oman mielikuvituksen kautta, se ei oikein voi olla sama asia tai sama pyrkimys kuin mitä olisi jokin tieteen projekti jossa yritetään mahdollisimman objetiivisesti kuvata jotain ilmiötä.

Laittamalla siihen itseään ja mielikuvitustaan Auel tulee väistämättä paljasteeksi jotakin myös omista arvoistaan, mielenkiinnonkohteistaan, ehkä melko syvistäkin puutteistaan ja niin pois päin. Kaikki luova työ on väistämättä luonteeltaan tällaista.

On minusta kategoriavirhe arvioida asiaa pelkästään niin, että Luolakarhun klaani olisi hyvä tai huono tai että siinä olisi pitänyt selkeämmin erottaa fakta fiktiosta. Koko teoshan esitetään yleisölle fiktiona, ja vastuu näiden erottamisesta on silloin viime kädessä lukijalla.

Myös tieteen projektissa on niin, että käsitykset ovat tarkentuvia. Jossain fysiikassa on ollut tosi monta erilaista mallia siitä, minkälaisia ovat hiukkaset tai vaikka atomit, ja tämä malli mikä meillä nyt on tuskin on asiasta viimeinen sana. Vaan siis siinä kohtuus olisi antaa tutkijoille rauha ja tila tehdä tarkentavaa työtään ja ottaa sitten ajan tullen vastaan uusia ja ihmeellisiä näkemyksiä, jos jollakin tieteenhaaralla on tällaisia tarjottavanaan.

Auelin romaani ei varmaankaan ole lajihistorian tutkimuksen näkökulmasta kakilta osin mikään hämmästyttävän oikeaan osunut profetia siitä, mihin tuleva tutkimus sitten aikanaan vie. Siinä voi aivan oikein haistella tiettyjä puutteita ja vinoumia sun muuta, mutta loppujen lopuksi kaikki se, mitä se voi lukijalleen antaa, ei tule tyhjäksi tällaisista vinoumista.

Se voi olla yksi lukijan preferenssi että toivoisi tällaisen fiktion olevan paremmin linjassa vaikkapa näyttöön perustuvan nykytutkimuksen kanssa, mutta jos teos esimerkiksi sysää tällaiseen perehtymään, sehän on jo siinä tehnyt jotain hyödyllistä.

Jos haluaa tutustua esihistoriaan romaanien kautta, voi suomalaisen paleontologin ja kirjailijan Björn Kurténin kaunokirjallinen tuotanto olla kiinnostava. Itse olen muistaakseni lukenut vain 1-2 teosta häneltä. Hän tosin kuoli vuonna 1988, joten kovin ajantasaista ei sekään hänen romaaneistaan ammennettavissa oleva tieto ole. Muistaakseni ei kyllä imaissut mukaansa se yksi tai ne kaksi lukemaani romaania.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Bj%C3%B6rn_Kurt%C3%A9n#Kaunokirjallisuus

Lainaus käyttäjältä: kertsi - toukokuu 17, 2023, 14:37:15
Jos haluaa tutustua esihistoriaan romaanien kautta, voi suomalaisen paleontologin ja kirjailijan Björn Kurténin kaunokirjallinen tuotanto olla kiinnostava. Itse olen muistaakseni lukenut vain 1-2 teosta häneltä. Hän tosin kuoli vuonna 1988, joten kovin ajantasaista ei sekään hänen romaaneistaan ammennettavissa oleva tieto ole. Muistaakseni ei kyllä imaissut mukaansa se yksi tai ne kaksi lukemaani romaania.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Bj%C3%B6rn_Kurt%C3%A9n#Kaunokirjallisuus

Kurténin faktat taisi olla sillä tasolla enempi paikallaan, että me homo sapiensit olimme vielä ihonväriltämme huomattavasti tummempia kuin neanderthalit, jotka olivat olleet paikalla vaalentamassa pigmenttiään paljon kauemmin. Muuten jutut ja juonet olivat poikakirjatasoa. Tuskin spoilaan muistellessani että yhden romaanin suuri juju oli kun yksi tyyppi olikin kaksi tyyppiä: identtiset kaksoset. Mistä tulikin mieleeni, että valtavan yleisesti luonnonkansoilla oli joku perinteinen uskonnollinen syy surmata kaksosista toinen heti niiden synnyttyä (ja joskus toinenkin). Ilmeisesti siksi että äidinmaito ja muut huolenpitoresurssit eivät kumminkaan olisi riittäneet molempien hengissä pitoon. Jääkaudella asiat olivat sitten varmaan sillä kohtaa paremmin?

Kun jossain afrikkalaisessa heimossa naiselle syntyi kaksoset, hän puhui jollekin länkkärimiehelle (en muista oliko mies lääkäri vai pappi), että pitäisi varmaan tappaa lapsista toinen, kun kaksosten syntymä on pahan hengen aikaansaannosta. Länkkäri oli näyttänyt valokuvan Kanadaan syntyneistä viitostytöistä, ja sai naisen luopumaan lapsenmurhan suunnittelusta.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - toukokuu 16, 2023, 00:22:03
Eräs asia on jäänyt mietityttämään: neandertalilaisten taide. Kirjoissa väitetään, etteivät he koristelleet itseään koruin tai ihomaalein, tai koristelleet tarve-esineitään millään lailla.

Sittemin olen jostain nettilähteistä lukenut, että neandertalilaisilla oli kuin olikin jonkinlaista taiteellista toimintaa. Muistaakseni on löydetty pieniä säilöitä (simpukankuoria?), joissa erilaisia maavärejä. Ja jostain luolasta on löydetty erilaisia symboleita ja "puhalluskuva" kädestä (käsi laitetaan luolan seinää vasten, ja suusta puhalletaan/syljetään veteen sekoitettua väriainetta niin, että jää käden varjokuva seinälle, kun käsi otetaan pois seinältä).

Mutta en muista nähneeni mitään varsinaista taidetta (siten kuin itse kuvataiteen käsitän), vrt. Cro-Magnoneiden upeat luolamaalaukset eläimistä. Esim:
(https://cdn.britannica.com/69/200769-050-59BFA24A/Pre-historic-cave-painting-Lascaux-cave-Montignac-France.jpg)

https://phys.org/news/2023-01-neanderthals-oldest-art-world-wasnt.html

https://www.nationalgeographic.com/science/article/neanderthals-cave-art-humans-evolution-science

Tuossa aivan ensimmäiseksi on neljän kuvan kuvasarja, joista 3/4 on ensimmäinen neandertalilaisten tekemä taideteos(?), jonka olen nähnyt. En tiedä, miten saisi sen lisättyä tähän, ja tekijänoikeussäädökset sitä paitsi kieltävät kuvan kopioinnin ja esittämisen missään. Kuvateksti: "A drawing of the art shows animals and other symbols around the ladder shape. It's stiil unclear if they date to the same time or were painted later."

Artikkelissa esitetään, että ensimmäiset luolamaalaukset tosiaankin tekivät neandertalilaiset.

Tekoäly Bing (https://www.bing.com/search?q=Bing%2BAI&FORM=ANWSB5&PC=U531&showconv=1) löytää nämä todet väittämät ja virheet (alan tykkäämään tästä Bing vekottimesta yhä enemmän) :

"What exectly is true and accurate, and what is not true argeologically, about Neandertals in the novel Clan of the Cavebear by Jean Auel?"
(vekotin ymmärsi kirjoitusvihreistä huolimatta, pitäisi olla kai "exactly" ja "archaeologically")

LainaaThat's an interesting question. The novel Clan of the Cave Bear by Jean Auel is a work of prehistoric fiction that speculates on the interactions between Neanderthals and modern humans. It follows the story of Ayla, a young Cro-Magnon girl who is adopted by a tribe of Neanderthals after losing her family in an earthquake. The novel is based on some archaeological and anthropological research, but also contains many inaccuracies and inventions.

Some of the true and accurate aspects of the novel are:

Neanderthals had a complex stone tool technology that included hand axes, scrapers, spear points, and knives12.
Neanderthals buried their dead in some cases, possibly with ritual or symbolic meaning31.
Neanderthals could control fire and used it for cooking, warmth, and protection31.
Neanderthals were skilled hunters who preyed on large animals such as mammoths, bison, deer, and horses31.
Neanderthals interbred with modern humans to some extent, leaving traces of their DNA in living populations24.

Some of the false or inaccurate aspects of the novel are:

- Neanderthals had a rigid social structure that was based on strict gender roles, hierarchy, and tradition5. In reality, Neanderthal society was likely more flexible and diverse than portrayed in the novel12.
- Neanderthals had a limited vocal range that prevented them from speaking complex languages5. In reality, Neanderthals had similar vocal anatomy and cognitive abilities as modern humans, and may have had languages of their own126.
- Neanderthals were physically inferior to modern humans in terms of strength, endurance, and resistance to cold5. In reality, Neanderthals were well adapted to their harsh environments, with robust bodies, large brains, and thick fur12.
- Neanderthals were culturally stagnant and did not produce any art or symbolic objects5. In reality, Neanderthals made ornaments from shells, feathers, and bones, painted cave walls, and carved figurines312.
- Neanderthals were doomed to extinction by their lack of innovation and adaptation5. In reality, Neanderthal extinction was likely caused by a combination of factors, such as climate change, competition with modern humans, disease, and interbreeding .

Learn more:
1. britannica.com
2. en.wikipedia.org
3. treehugger.com
4. softschools.com
5. en.wikipedia.org
6. history.com
7. goodreads.com
8. everything2.com
9. goodreads.com
+6 more

En ole aivan varma, muistanko oikein, mutta semmoinen mielikuva että kirjasarjan loppupuolella olisi esiintynyt Gro-Magnonin ihmisten hallussa pieniä veistoksia, jotka muistuttivat Willendorfin Venusta. Auel muistaakseni veti sen johtopäätöksen, että ne olivat Emon/Maaäidin kuvia, ja uskonnollisia symboleja.

(https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/d/dc/Venus_of_Willendorf_-_All_sides.jpg/400px-Venus_of_Willendorf_-_All_sides.jpg)

Yle Areenassa on todella mielenkiintoinen dokkari Historia: Willendorfin Venus  (https://areena.yle.fi/1-61973403). Siinä todetaan ensinnäkin, että veistoksen nimi on onnettomasti valittu, sillä kyseessä ei liene mikään hedelmällisyyssymboli tai -jumalatar. Tai ainakaan mikään seksisymboli tai pin-up.

Pikemminkin patsaat kuvasivat synnyttäneitä naisia, ehkä vaihdevuodet ohittaneita. On arveltu, että veistokset voisivat olla kunnianosoitus isoäideille. Isoäidit pitivät yhteisöä kasassa, kaitsivat lapsia silloin kun vanhemmat olivat metsästysretkellä. Heillä oli suuri määrä tarpeellista tietoa, esimerkiksi syötävistä kasveista, vesistöistä, tavoista lääkitä loukkaantuneita, lapsenpäästöstä jne..

Toisen teorian mukaan patsaat kuvaisivat jälleensyntymää. Vainajia laitettiin haudan lepoon niin, että punaokraa ripoteltiin heidän päällensä. Willendorfin Venus oli sivelty paksulla kerroksella punamultaa.

Muitakin teorioita on. 

Katselin dokumentin aikoja sitten ja minua kiinnosti se näkemys että mukana kanniskeltava pikkupatsas olisi ollut ammattikunnan merkki. Kätilöiden. Jos isoäiti-ikäiseen viitattaisiin, niin noinkohan vain hän olisi ollut muinaisina aikoina noin pulskassa kunnossa? Paitsi jos olisi ollut koko heimon johtaja, jota on syötetty kiitokseksi ja hänen henkiinjäämisensä varmistamiseksi. Ankeissa oloissa tärkeintä on ruokkia hyvin heimolle merkityksellisimmät yksilöt. Tämän vuoksihan monille Lähi-idän heimoille onkin kehittynyt se minua ärsyttävä tyyli että miehet syötetään ensimmäiseksi ja naiset tyytyvät tähteisiin, koska miehiä on arvostettu heimoyhteisön puolustajina. Jos ollaan seudulla missä rajakahakat ja ryöstöretket ovat jatkuva riesa, niin puolustajia on tarvis.

Ehkäpä patsaan avulla olisi tiedottanut olevansa erityisen merkityksellistä sukua, eräänlainen "aatelinen"?

Sumerissahan taidettiin keksiä ensimmäiset sinetit? En nyt jaksa tarkistaa. Mutta jokatapauksessa joitakin vuosisatoja sitten aatelisilla oli sinettisormuksensa, joilla he todistivat että heidän laatimansa asiakirja tai kirje oli todellakin heiltä peräisin. Käsittääkseni. Vahaanko se sormus painettiin ja kuvio tehtiin.

Kätilöt mainittin dokkarissa, hyvä kun mainitsit. Itse pidin sitä vaan niin epäuskottavana selityksenä, koska ihmisiä oli hyvin harvakseltaan Euroopassa, ja pitäisin epätodennäköisenä sitä, että haettaisiin pitkien matkojen takaa kätilö avuksi synnytykseen.

Jossain kirjasarjan loppupuolen osassa taisi olla jokin oikein lihava nainen, jolle tosiaankin kannettiin ruokaa. Hän taisi olla tietäjä ja olikohan hän heimon johtajakin, en muista. (Pitäisi lukea sarja uudestaan.)

Lihavuudesta kyllä semmoinen hyvä huomio tuo mainitsemasi, että kivikaudella se varmaan olisi ollut todella vaikea hankkia, silloisella ruokavaliolla ja liikkuvalla elämäntavalla. Muistelen kyllä lukeneeni joistain kulttuureista nykyaikana, jotka arvostavat reheviä naisia, en muista missä päin maailmaa. Olisikohan ollut arabimaissa tai Afrikassa? Ja taidettiinhan Suomessakin arvostaa sotien jäälkeisenä pula-ajan niukkuuden aikana lihavuutta, johon vain rikkailla oli varaa.

On siinä tietty semmoinen hedelmällisyyteen liittyvä piirre, että nälänhätä ei ensimmäisenä korjaa puskempia yksilöitä, koska heillä on vararavintoa. Mutta toisaalta lihavuus heikentää hedelmällisyyttä, niin kuin kyllä tekee laihuuskin. Jos painoindeksi menee esim. anoreksian takia liian alhaiseksi, kuukautiset loppuvat.

Willendorfin Venus on kyllä siitä jännä, että on ensinnäkin alasti, ja seksuaalisuuteen (tai lisääntymiseen) liittyvät asiat kuten rinnat ja häpy on kuvattu tarkasti. Ja kasvonpiirteitä (tai jalkateriä) ei ollenkaan, ja kädetkin vain viitteellisesti. Ehkä se kuvaa vaan naiseutta?

Intialainen guru Yogananda kertoo muistelmissaan että hän alkoi ajan mittaan pulskistua, koska Intiassa on tapana tuputtaa arvostetuilla opettajille ruokaa (kuten täällä Suomessa kahvia). Pulleutta myös ilmeisesti arvostetaan. Eli omanlaisensa "ammattitaudit" on, kellä diabetesuhka ja kellä mitäkin (nyt en muista että mitä nykyään ollaan kahvinkittaamisesta mielipuolta, minuahan se ei koske kun en juo kahvia).

Ettei tällainen lihavan naisen muotokuva sitten olisi taikakalu, jolla pyritään varmistamaan se että heimo pysyy hengissä, hyvin ravittuna. Sitä väkisinkin miettii että paljonko ajattelua vääristää se että ollaan viimeiset vuosituhannet eletty mieskeskeisissä kulttuureissa. Jos arvotetaan että mies on tärkein, silloin on sitäkin vaikeampaa mieltää että mikä merkitys on naista esittävillä reliikeillä. Entäpä jos ne ovatkin viittaus esiäiteihin siinä missä Pääsiäissaaren moai-patsaita pidetään esi-isien muistomerkkeinä?

Kun porukka ei ole täysin paikoilleen asettunut, ei ole mitään järkeä pystytellä mitään jättimäisiä patsaita, vaan mukana helposti kannettava miniveistos ajaa paremmin asiansa, jos tarkoitus on muistella esivanhempaa. Moai-patsaissa ei ole juurikaan eroja keskenään, eipä ole Venus-patsaissakaan keskenään. Ilman valokuvia ja videotallenteita ei millään suvulla pysy kauaa muistissa miltä joku esivanhempi näytti, joten melko piirteetön symboliesine voinee kertoa hänestä aivan mainiosti.

Perhanan mielenkiintoinen dilemma kyllä. Taidan pitäytyä eniten kuitenkin siihen ammatin tai arvon merkkiin. Olisi vähän kuin diplomi lääkärin seinällä tai tuomarilla nuija, ja mitä kaikkea kamaa sitä eri duuneissa onkaan ihan vain arvoa, asemaa ja kyvykkyyttä osoittamassa.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - kesäkuu 01, 2023, 13:37:46
Ettei tällainen lihavan naisen muotokuva sitten olisi taikakalu, jolla pyritään varmistamaan se että heimo pysyy hengissä, hyvin ravittuna.

Voi olla. Eräänlainen toiveajattelua kuvaava symboli.

Sekin voisi olla mahdollista, että se olisikin taikakalu, jolla toivotaan että synnytys menee hyvin. Synnytyshän on kautta historian ollut vaarallista äidille ja lapsellekin, ja vasta viime aikoina on alettu pitämään molemmat hengissä paremmin.

Otan talteen tämän, josko jaksaisin myöhemmin tutkailla:
38 Neolithic Figurines of Western Europe  (https://academic.oup.com/edited-volume/34670/chapter/295415429) (OXFORD Academic)

LainaaThe attribution of west European Neolithic figurines to broad interregional traditions has a long and controversial history. Crawford saw in them evidence of a Neolithic cult of the 'Eye Goddess' originating as a fertility cult in Syria and being carried from there across the Mediterranean to Iberia, where some of its most striking expressions are found, and thence northwards to Brittany, Britain, and northern Europe (Crawford 1957).