Itämaiset uskonnot (buddhalaisuus, hindulaisuus jne.)

[Norma Bates]

1) Yksi katalyytti sekoilulle on, että ihmisten kokemuksia ei kuunnella kunnolla. Olisi parempi senkin kannalta, mitä a4 kannattaa, että näin pyrittäisiin tekemään.

2) Edelliseen liittyen olisi minusta hyvä, että uskallettaisiin puhua fiiliksistä ja kokemuksista ihan sellaisinaan. Tarkoitan että ei niihin aina tarvitse liittää mitään selitystä, ei tarvita mitään ulkoista auktoriteettia tai Wikipediaa tai muutakaan tällaista. Eikä ihmisten minusta pitäisi tarvita kaikissa asioissa tiedettä kainalosauvakseen.

Samaa mieltä ykköskohdasta. Kuuntelemisen taito on ainakin itselläni huonolla tasolla.
Kakkoskohtaan vastaan lainauksella:

Sivumennen sanoen kyllästyin jo vuosia sitten että näistä asioista ei voi puhua yhtikäs mitään ilman että saa kimppuunsa niin k-uskovaiset kuin tiedeväen.

"Kun mitään ei saa enää sanoa" on esimerkki affektiiviseen eli tunnepohjaiseen polarisaatioon liittyvästä puhetavasta.
https://www.suomenmaa.fi/uutiset/kun-mitaan-ei-saa-enaa-sanoa-uutuuskirja-selvittaa-miten-suomi-pyrkii-selattamaan-poliittista-vastakkainasettelua/

Sou?  Aika pontevasti eli tunteikkaasti tiedeideologiaasi mainostat sinäkin. Tieteellisen neutraalina sinulle olisi yksi lysti vaikka ihmiset uskoisivat röllipeikkoihin ja öhtömönkiäisiin.

Näetsen täysmaterialistisessa katsomuksessa millään ei ole oikeasti mitään merkitystä. Yksittäisen olion elämä päättyy mätänemiseen, tähden kehityskaaren lopussa paukkuu ja raato on valkoinen kääpiö, neutronitähti tai musta aukko. Maailmankaikkeuskin päättyy tavalla tai toisella.

Jos millään ei ole mitään erityistä merkitystä tai tarkoitusta, on aivan sama vaikka loppu koittaisi just nyt tässä. Yksilön, tähden, what ever.

On samantekevää vaikka ihminen paskoo kaikki paikat, raiskaa, tappaa, nylkee, polttaa elävältä. Jotkut luulevat että kunhan vähän katuu, tuon kaiken saa anteeksi. Mutta ei ole ketään eikä mitään joka semmoisen voisi säätää. Ei ulkopuolella, jos ei meissä itsessämme.

Sille en keksi selitystä miksei materialisti, siis ihminen joka uskoo että kuolema on loppu, pistäisi haisemaan oikein kunnolla. Onko syynä poliisin ja vankilan pelko? Miksi olla hyvä kellekään yhdentekevälle olennolle joka kumminkin kuolee, ja sen jälkeen hänelle/sille on yhdentekevää että kohdistit häneen kaikki sadistisimmat temput mitä ihmismieli suinkin voi keksiä?

Jos johonkin uskominen on silkkaa tunteellisuutta, niin kytketään sitten tunteet pois ja poltetaan vaikka kirkko seurakuntineen, kuten joku taisi juuri yrittää. Mitä välii?

[a4]

Sou?  Aika pontevasti eli tunteikkaasti tiedeideologiaasi mainostat sinäkin. Tieteellisen neutraalina sinulle olisi yksi lysti vaikka ihmiset uskoisivat röllipeikkoihin ja öhtömönkiäisiin.

Näetsen täysmaterialistisessa katsomuksessa millään ei ole oikeasti mitään merkitystä. Yksittäisen olion elämä päättyy mätänemiseen, tähden kehityskaaren lopussa paukkuu ja raato on valkoinen kääpiö, neutronitähti tai musta aukko. Maailmankaikkeuskin päättyy tavalla tai toisella.

Jos millään ei ole mitään erityistä merkitystä tai tarkoitusta, on aivan sama vaikka loppu koittaisi just nyt tässä. Yksilön, tähden, what ever.

On samantekevää vaikka ihminen paskoo kaikki paikat, raiskaa, tappaa, nylkee, polttaa elävältä. Jotkut luulevat että kunhan vähän katuu, tuon kaiken saa anteeksi. Mutta ei ole ketään eikä mitään joka semmoisen voisi säätää. Ei ulkopuolella, jos ei meissä itsessämme.

Sille en keksi selitystä miksei materialisti, siis ihminen joka uskoo että kuolema on loppu, pistäisi haisemaan oikein kunnolla. Onko syynä poliisin ja vankilan pelko? Miksi olla hyvä kellekään yhdentekevälle olennolle joka kumminkin kuolee, ja sen jälkeen hänelle/sille on yhdentekevää että kohdistit häneen kaikki sadistisimmat temput mitä ihmismieli suinkin voi keksiä?

Jos johonkin uskominen on silkkaa tunteellisuutta, niin kytketään sitten tunteet pois ja poltetaan vaikka kirkko seurakuntineen, kuten joku taisi juuri yrittää. Mitä välii?

Suorapuheisuus ei välttämättä ole pontevaa tunteikkuutta.



Ihmisapinat ovat sosiopaattisia ja psykopaattisia poikkeuksia lukuunottamatta sosiaalisia, tavoitteellisia, uteliaita ja tunteellisia eläimiä. Myös empaattisia.
Lajiominaiseen käytökseen ei kuulu yleinen itsetuhoisuus muuta kuin altruismina.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Altruismi#Altruismi_biologiassa

Tieteellisen maailmankuvan omaksunut ei usko eli ei ole sellainen materialisti joka uskoo että kuolema on loppu.

[Melodious Oaf]

Samaa mieltä ykköskohdasta. Kuuntelemisen taito on ainakin itselläni huonolla tasolla.

En osaa omasta kuuntelemisen taidostani oikein sanoa. Varmaan siinä puutteita on paljonkin, mutta luulen että joskus olen tavallaan ihan OK kuuntelemaan siinä mielessä, että noteeraan ja muistan, mitä ihmiset sanovat, tai että muutoin noteeraan jotain yksityiskohtia.

Ilmeinen heikkous, joka foorumillakin joskus näkyy, on että en usein oikein osaa kysyä sellaista, mitä olisi järkevää ja luonnollista kysyä. Pitkään en tiennyt läheisimmästä ystävästä, onko se naimisissa vai ei, ja kumppanin mielestä tämä oli huvittavaa, mutta olin vaan jotenkin ajatellut, että ei kai se nyt niin olennaista ole.

Yksi osa pointtia, mikä tässä kuuntelemisen painottamisessa menee ohi, on että tarkoitin sinunkin kohdallasi, että voisit ehkä useammin miettiä, mitä olisi sanoa jotain omakohtaista ja suoraa tai ilmaista, miltä joku oikeasti tuntuu. Tästä melko typerä esimerkki oli se, että saunassa käyminen tuntuu hyvältä.

Sivuutan paljon tällaista koko ajan. Arvostan kyllä suoraa tunteidenkin ilmaisua. Varsinkin se on virkistävää, jos joku miespuolinen ystävä toteaa vaikka, että tänään on ollut sellainen tunne, että kaikki ympärillä vaan kuolee, ihmiset ja eläimet, vaikka kukaan ei edes ole lähiaikoina kuollut. Pointtina vaan että tollanenkin on yritys kuvata jotain omaa ns. kompleksista tunnemaisemaa sen sijaan että puhuttais vaan niitä näitä tai että tommosia juttuja ei sanottais ollenkaan ja mehusteltais vaan jotain abstraktia tai älyllistä. 

Mutta tarkoitin myös suoraa omasta kokemuksesta puhumista ylipäänsä. Sivuutan tätä itsekin varmasti koko ajan, mutta minulle virkistävää oli se, kun Norman kohdalla joskus havahduin aiemmista elämistä tai sivupersoonista käytyyn jutusteluun sillä tasolla, että tässä ja nyt joku kertoo omasta kokemuksestaan.

Erottelu voi tietysti olla vaikeaa, eikä kukaan puhu välittömästi koko ajan, mutta mun pointti suoraan sulle oli oikeastaan ehkä se, että yritä miettiä tota koko kuviota muiden ja myös omalla kohdalla ja teroittaa sille jotain tuntosarvia, milloin joku juttu on jonkun välitöntä kokemusta ja milloin joku on sitä sun omalla kohdalla.

Siinä saattaa huomata, että sun omallakin kohdalla tällaisten osuus on aika vähäinen — joskaan ei olematon — ja jos näin on, voi miettiä, mitä se kaikki muu on ja miksi tällaisen osuus  oikeastaan on niin vähäinen.

On aika tavallista, että hieman etäänytän ja "upotan" kokemuksia viesteihin silloinkin kun niitä käytän, mutta silti jotenkin...  koko toi taso kanssakäymisestä on mun mielestä rankasti aliarvostettua, jos mitataan sillä tavalla mikä on "prestiisin" merkityksessä hienoa tai fiksua tai muuta sellaista.

Tolle taustana voi miettiä sitäkin, että kokemuksen tai introspektion voi luonnontieteiden näkökulmasta nähdä tosi epäluotettavana tiedonlähteenä. Miksi näin on nimenomaan niiden kohdalla täsmällisten esimerkkien kautta analysoituna, mihin se liittyy, ja mitä kaikkea oikeastaan seuraa siitä, jos toi yleistetään huolimattomasti normiksi, joka koskee kaikkea muutakin.

Mun väite oli, että koko tota sun suuresti puolustamaa juttua aivan ratkaisevasti heikentää se, että suhde kokemuksiin ohenee liikaa ja aletaan arvostaa mekanismeja, loogisia malleja ja sen sellaista niin, että lopulta ja aivan äärimmilleen vietynä ihmisen kokemus on vain joku absurdi häiriö tai jopa epifenomenaalinen siinä mielessä, että se on vain osa jotakin simulaatiota. Sehän reifioi sen etäännyttämisen ja antaa sillekin mekanistisella tasolla järkevän selityksen, loogisia rakenteita yms. ja niinpä se on sun kriteereillä tiedettä.

En mä näköjään osaa asiaani sulle riittävän rautalangasta vääntää, mutta eräs osa sitä on, että myös niillä jotka tekevät tiedettä tai äärimmilleen vietynä on osa sitä sun "jumalaa", niin... toi sama pätee silti. Siis niilläkin on pohjalla ne omat välittömät kokemukset, eikä sua siitä vapauta mikään määrä tieteen tekemistä, tieteen hehkuttamista tai muuta teknoilua.

Olisko arkisen kanssakäymisen kannalta silloin syytä antaa vähän enemmän painoarvoa noille jutuille tai vaikka harjaannuttaa itseään havainnoimaan niitä itsessä ja toisissa ihmisissä?

Vai onko niin että voit sivuuttaa ton kaiken, olla vaan hyvä ja näppärä googlettamaan ja kutsua sitä tieteeksi tai tieteellisen maailmankuvan puolustamiseksi?

[Karikko]

Taisit siirtyä oleellisesta epäolennaiseen- eli ihmisestä johonkin muuhun luontokappaleeseen- tässä tapauksessa.

Monilla eläimillä on hyvinkin paljon aivotoimintaa ja tiedetään niiden näkevän unia. Se ei ole mikään uusi tieto, vaikka aikoinaan uskontojen vallitessa, eläimiltä oli nuo kyvyt "kielletty- ihmiseläintä lukuun ottamatta.

Ilman muistia ei kissakaan osaisi saalistaa, kotiinsa tai mitään muutakaan, edes kävellä, (kehonsa hallintaa) joka sekin vaatii melkoisen sopeutumisen aivotoiminnoissa- ihmisellä varsinkin, kun kahdella jalalla tallustelee.

Palataan siihen mistä oli kyse, eli miten ihminen ymmärtää itsensä, ilman aivojen toimintaa.. Kissojen ymmärtäminenkin on ilman aivojen käyttöä melkoisen vaikeaa- aivotoiminta on kyllä automaattista.

Itämailla uskotaan eläintenkin harjoittavan reinkarnaatiota. Jos et tätä tiedä, olet väärässä ketjussa.

Hinduksi minusta ei olisi, koska heillä on usko että sielut pomppivat sikinsokin eläinten ja ihmisten välillä eestaas. Itse en usko että sielu palaa eläinkuntaan enää ihmiskuntaan siirryttyään, ellei sitten hyvin painavista syistä.

Eli selkokielellä: pidän mahdollisena että eläimetkin muistavat asioita aiemmista inkarnaatioistaan, ja siksi voivat reagoida tavoin joihin nykyelämä ei ole mitään yllykettä antanut.

No miten oletat "oman" sielusi lähtökohdan, ennen sinua on ollut lukematon määrä sinuja, minuja jne, mikä niistä on oikea minuutesi- jos tunnet olevasi "sielu niin mistä se sielu on alkanut- Jonkinlainen oletusvinouma lienee siinä, että samaan aikaan oletat olevasi yksilöllinen sielu ja sielunvaelluksen olevan yhteisöllinen maailmanmieli, jolla ei ole yksilön rajoituksia.

Samaa energiaa- sen muotoja tietenkin ollaan-miten siihen sopii yksilöllisyys "todellisena itsenä!.

[Toope]

Eli selkokielellä: pidän mahdollisena että eläimetkin muistavat asioita aiemmista inkarnaatioistaan, ja siksi voivat reagoida tavoin joihin nykyelämä ei ole mitään yllykettä antanut.

Ok, reinkarnaatiota tapahtuu...
Kiva ajatus sinänsä.

[Norma Bates]

Sou?  Aika pontevasti eli tunteikkaasti tiedeideologiaasi mainostat sinäkin. Tieteellisen neutraalina sinulle olisi yksi lysti vaikka ihmiset uskoisivat röllipeikkoihin ja öhtömönkiäisiin.

Näetsen täysmaterialistisessa katsomuksessa millään ei ole oikeasti mitään merkitystä. Yksittäisen olion elämä päättyy mätänemiseen, tähden kehityskaaren lopussa paukkuu ja raato on valkoinen kääpiö, neutronitähti tai musta aukko. Maailmankaikkeuskin päättyy tavalla tai toisella.

Jos millään ei ole mitään erityistä merkitystä tai tarkoitusta, on aivan sama vaikka loppu koittaisi just nyt tässä. Yksilön, tähden, what ever.

On samantekevää vaikka ihminen paskoo kaikki paikat, raiskaa, tappaa, nylkee, polttaa elävältä. Jotkut luulevat että kunhan vähän katuu, tuon kaiken saa anteeksi. Mutta ei ole ketään eikä mitään joka semmoisen voisi säätää. Ei ulkopuolella, jos ei meissä itsessämme.

Sille en keksi selitystä miksei materialisti, siis ihminen joka uskoo että kuolema on loppu, pistäisi haisemaan oikein kunnolla. Onko syynä poliisin ja vankilan pelko? Miksi olla hyvä kellekään yhdentekevälle olennolle joka kumminkin kuolee, ja sen jälkeen hänelle/sille on yhdentekevää että kohdistit häneen kaikki sadistisimmat temput mitä ihmismieli suinkin voi keksiä?

Jos johonkin uskominen on silkkaa tunteellisuutta, niin kytketään sitten tunteet pois ja poltetaan vaikka kirkko seurakuntineen, kuten joku taisi juuri yrittää. Mitä välii?

Suorapuheisuus ei välttämättä ole pontevaa tunteikkuutta.



Ihmisapinat ovat sosiopaattisia ja psykopaattisia poikkeuksia lukuunottamatta sosiaalisia, tavoitteellisia, uteliaita ja tunteellisia eläimiä. Myös empaattisia.
Lajiominaiseen käytökseen ei kuulu yleinen itsetuhoisuus muuta kuin altruismina.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Altruismi#Altruismi_biologiassa

Tieteellisen maailmankuvan omaksunut ei usko eli ei ole sellainen materialisti joka uskoo että kuolema on loppu.

Tjah. Aika vaikea erottaa tuon viimeisen lauseen kohdalla että tiedehenkinen ihminen olisi jättänyt mahdollisuuden sille että kuolema ei olekaan tietoisuuden loppu, koska joillain (useimmille?) on todellakin niin ponteva tarvis toitottaa sitä että kuolema on todellakin loppu. En ole koskaan saanut selville että miksi moisen asian alleviivaaminen olisi erityisen tärkeää.

Yhden tai parin sortin uskovaiset tietenkin porsastelevat kuin päättömät siat ja paskovat kotimme nimeltä Maa, koska olettavat että pikkaisen katumalla saa tuhmuudet ja tyhmyydet anteeksi, ja kunhan tarpeeksi kovaan ääneen huutaa jonkin jumaluuden nimeä, on taivahan tanteret taatut. Tiedehenkisyydessä on se ongelma että mikäli ihminen ei tule niittämään sitä mitä hän on kylvänyt, silloinkin sikailu voi houkuttaa siitä yksinkertaisesta syystä että rangaistusta ei ole tiedossa, ja kun elämä kumminkin on perin lyhykäinen ja syyttömänä syntymään sattui hän, niin sitten pitää revitellä sen minkä ehtii. Tärkeintä on tuolloin hekuman maksimointi, se että ehtii nautiskella mahdollisimman paljon.

Mutta se moralisoinnista. Eihän tämä ketju ole tarkoitettu sen paremmin tiedehenkisyyden markkinointiin, kuin sen dissaamiseenkaan.

Doc Martin on hieno hahmo. Arvostan sitä että jollekulle ihmisten parantaminen on pääasia, oli potilas kuinka tollo hyvänsä. Mutta tohtori on tunnevammainen, mikä alleviivautui koko sarjan viimeisessä(?) jaksossa.

[Norma Bates]

Tässä on vähän tämmöinen yleisluontoinen kommentti, vaikka polkaisenkin liikkeelle K:n kommentista.

Taisit siirtyä oleellisesta epäolennaiseen- eli ihmisestä johonkin muuhun luontokappaleeseen- tässä tapauksessa.

Monilla eläimillä on hyvinkin paljon aivotoimintaa ja tiedetään niiden näkevän unia. Se ei ole mikään uusi tieto, vaikka aikoinaan uskontojen vallitessa, eläimiltä oli nuo kyvyt "kielletty- ihmiseläintä lukuun ottamatta.

Ilman muistia ei kissakaan osaisi saalistaa, kotiinsa tai mitään muutakaan, edes kävellä, (kehonsa hallintaa) joka sekin vaatii melkoisen sopeutumisen aivotoiminnoissa- ihmisellä varsinkin, kun kahdella jalalla tallustelee.

Palataan siihen mistä oli kyse, eli miten ihminen ymmärtää itsensä, ilman aivojen toimintaa.. Kissojen ymmärtäminenkin on ilman aivojen käyttöä melkoisen vaikeaa- aivotoiminta on kyllä automaattista.

Itämailla uskotaan eläintenkin harjoittavan reinkarnaatiota. Jos et tätä tiedä, olet väärässä ketjussa.

Hinduksi minusta ei olisi, koska heillä on usko että sielut pomppivat sikinsokin eläinten ja ihmisten välillä eestaas. Itse en usko että sielu palaa eläinkuntaan enää ihmiskuntaan siirryttyään, ellei sitten hyvin painavista syistä.

Eli selkokielellä: pidän mahdollisena että eläimetkin muistavat asioita aiemmista inkarnaatioistaan, ja siksi voivat reagoida tavoin joihin nykyelämä ei ole mitään yllykettä antanut.

No miten oletat "oman" sielusi lähtökohdan, ennen sinua on ollut lukematon määrä sinuja, minuja jne, mikä niistä on oikea minuutesi- jos tunnet olevasi "sielu niin mistä se sielu on alkanut- Jonkinlainen oletusvinouma lienee siinä, että samaan aikaan oletat olevasi yksilöllinen sielu ja sielunvaelluksen olevan yhteisöllinen maailmanmieli, jolla ei ole yksilön rajoituksia.

Samaa energiaa- sen muotoja tietenkin ollaan-miten siihen sopii yksilöllisyys "todellisena itsenä!.

Ei ole olemassa mitään oikeaa minuutta, mutta jotenkin helpottaa ajattelua mieltää niin että minun minuuteni on vain osa jotain "kokonaisminuutta" jossa on lukemattomia olentoja. Minä voin näytellä jotain hahmoa, joka en oikeasti tai varsinaisesti ole. Ehkä "korkeampi minuus", "Itse" tai mikä lie nimitys entiteetille sitten annetaankaan, näyttelee minua. Varsinaisesti en se ole, koska eihän minun vajavaiseen persoonallisuuteeni millään tapaa mahda se mahdoton määrä lössiä jonka kaiken Itse on käynyt läpi. Olen vain yksi helmi loputtomassa helminauhassa, ja Itse on se lanka joka lävistää kaikki ne helmet. (Tämä helmihommeli ei ole oma ideani, vaan lainaan jonkun toisen esittämää mielikuvaa.)

Oikeastaan siis en voi puhua "entisistä" elämistäni tai että minulla on ollut inkarnaatioita, koska minä-pikkuminä en noita elämiä kokenut, vaan olen yksi niistä elämistä. Aivan samalla tavalla sormi ei voi väittää olevansa koko käsi, mutta on se silti osa kättä.

Se miksi minulla on mielikuvia muista elämistä, on arvoitus. Kaikki kuvat tulivat noin 19 - 26 v iässä, joitain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Katsoin olevani psyykeltäni tuolloin terveempi kuin olen ollut myöhemmin. Tuon ajanjakson jälkeen masennus on riivannut, kuten toisaalta myös ennen tuota ajanjaksoa. On se jännä että silloin kun olin psyykkisesti terveimmilläni, olenkin joidenkin ihmisten mielestä ollut hulluimmillani - niiden ihmisten jotka eivät voi hyväksyä mitään inkarnaatiohommeleita. Mutta toisaalta on ihmisiä jotka hyväksyvät sen että mieli on ihan perkeleen luova värkki, ja sieltä pukkaa kaikenlaista unta, myyttiä, kuvaa ja stooria. Ja että se on makuasia että selittääkö sen pukkaamisen joksikin tietyksi. Ja jotkut eivät sitten hyväksy että määrittelen jotkut luovan mieleni luomuksista inkarnaatiomuistoiksi. Se on heidän valintansa. Minulla on oma valintani, ja omien kokemusteni suhteen minä olen kehossani ja mielessäni se joka asiat päättää. Muut eivät päätä minun asioitani minun puolestani, olkoon heidän agendansa mikä hyvänsä.

Nuorempana olin tietysti kovempi puolustamaan omaa näkemystäni. Sittemmin on ollut pitkä jakso että ei huvita. Ehkä kun kroppa alkaa olemaan pelkkä kremppapesäke, sitä jotenkin luonnostaan taas kääntyy henkisempään suuntaan. Jää nähtäväksi.

Yksi erehdys jonka ihmiset toistuvasti tekevät on se että he menevät ideologiassaan liian pitkälle. Spekulointi on ihan ok, eli että funtsaillaan että voisi olla niin, taikka noin. Mutta se että keksitään jotain selityksiä sille miksi kaikki on olemassa tai mistä "sielut" tulevat jne. on melko hyödytöntä, ja se se vasta haitaksi on että aletaan uskomaan omiin keksintöihinsä. Minä en keksinyt visioita joita päähäni tuli. On uskoani että sanon niiden olevan muistoa. Mutta jos alkaisin höpisemään siitä että miten sielut operoivat ja mistä ne tulevat ynnä muuta, niin se olisi keksimistä, koska enhän minä tuollaisia asioita tiedä, enkä usko että tietää kukaan muukaan...! Spekuloida voi. Olen spekuloinut että sitä nyt vaan oli "Jokin" joka poksahti olennoiksi olemassaoloon, josko vaikka huvikseen.

Sekä patriarkaalisissa uskonnoissa että myös henkisyyksissä sun muissa Ageissa on vimmaisuutta siihen että ollaan jotenkin "langenneita", tai että fyysinen olemassaolo on jopa rangaistus. Tämä idea ei ole minulle oikein mennyt läpi. Elämähän on välillä yhtä hevon helvettiä, mutta onko se nyt sittenkään niin pahaa, etteikö voisi ajatella että olemassaolon tarkoitus on rikastaa tietoisuutta. Eli kerätä kokemuksia. Tässä mielessä tietysti on samantekevää että on sotia ja joukkomurhia sun muuta kamalaa, koska kaikkihan ne ovat kokemuksia. Hivenen on vaan ihmiskunnalle jäänyt ns. levy päälle, eli kai tässä jotain muutakin voisi jo kokea kuin tätä yhtä ja samaa paskaa aina vaan.

[a4]

Tjah. Aika vaikea erottaa tuon viimeisen lauseen kohdalla että tiedehenkinen ihminen olisi jättänyt mahdollisuuden sille että kuolema ei olekaan tietoisuuden loppu, koska joillain (useimmille?) on todellakin niin ponteva tarvis toitottaa sitä että kuolema on todellakin loppu.

Parhaan saatavilla olevan tämänhetkisen tiedon mukaan yksilön kehon kuolema on yksilön tietoisuuden loppu.
Tuossa tunnustetaan tiedon epätäydellisyys ja muutoksellisuus. Mahdollisuus tulevan tiedon valossa myös tietoisuuden kuolemattomuuteen.
Tiedon ulkopuolella on sitten rajaton määrä mahdollisia mielikuvitusmaailmoja. Niitä voi keksiä omasta päästä mielin määrin tai omaksua toisten kehittelemiä.

[kertsi]

Ei ole olemassa mitään oikeaa minuutta, mutta jotenkin helpottaa ajattelua mieltää niin että minun minuuteni on vain osa jotain "kokonaisminuutta" jossa on lukemattomia olentoja. Minä voin näytellä jotain hahmoa, joka en oikeasti tai varsinaisesti ole. Ehkä "korkeampi minuus", "Itse" tai mikä lie nimitys entiteetille sitten annetaankaan, näyttelee minua. Varsinaisesti en se ole, koska eihän minun vajavaiseen persoonallisuuteeni millään tapaa mahda se mahdoton määrä lössiä jonka kaiken Itse on käynyt läpi. Olen vain yksi helmi loputtomassa helminauhassa, ja Itse on se lanka joka lävistää kaikki ne helmet. (Tämä helmihommeli ei ole oma ideani, vaan lainaan jonkun toisen esittämää mielikuvaa.)

Oikeastaan siis en voi puhua "entisistä" elämistäni tai että minulla on ollut inkarnaatioita, koska minä-pikkuminä en noita elämiä kokenut, vaan olen yksi niistä elämistä. Aivan samalla tavalla sormi ei voi väittää olevansa koko käsi, mutta on se silti osa kättä.

Se miksi minulla on mielikuvia muista elämistä, on arvoitus. Kaikki kuvat tulivat noin 19 - 26 v iässä, joitain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Katsoin olevani psyykeltäni tuolloin terveempi kuin olen ollut myöhemmin. Tuon ajanjakson jälkeen masennus on riivannut, kuten toisaalta myös ennen tuota ajanjaksoa. On se jännä että silloin kun olin psyykkisesti terveimmilläni, olenkin joidenkin ihmisten mielestä ollut hulluimmillani - niiden ihmisten jotka eivät voi hyväksyä mitään inkarnaatiohommeleita. Mutta toisaalta on ihmisiä jotka hyväksyvät sen että mieli on ihan perkeleen luova värkki, ja sieltä pukkaa kaikenlaista unta, myyttiä, kuvaa ja stooria. Ja että se on makuasia että selittääkö sen pukkaamisen joksikin tietyksi. Ja jotkut eivät sitten hyväksy että määrittelen jotkut luovan mieleni luomuksista inkarnaatiomuistoiksi. Se on heidän valintansa. Minulla on oma valintani, ja omien kokemusteni suhteen minä olen kehossani ja mielessäni se joka asiat päättää. Muut eivät päätä minun asioitani minun puolestani, olkoon heidän agendansa mikä hyvänsä.

Ovatko ne lukemattomat olennot samanaikaisesti olemassa, nyt tälläkin hetkellä? Olivatko kaikki olennot olleet myös yhden olennoista eläessä elämäänsä menneisyydessä X vuotta sitten?

En voi väittää ymmärtäväni tuota, enkä muista ollaanko pohdittu tuota tällä tai aiemmalla palstalla aiemmin, mutta jos ne olennot ovat tälläkin hetkellä olemassa, eikö tuo voisi olla dissosiatiivinen identiteettihäiriö? Kuulostaa omaan korvaan paljon sitä muistuttavalta.

wikipediasta (boldaus minun):

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö (engl. dissociative identity disorder, DID, monipersoonahäiriö tai sivupersoonahäiriö) on dissosiaatiohäiriöistä monimutkaisin, ja siinä ovat yleensä läsnä kaikki muiden dissosiaatiohäiriöiden oireet. Lapsuusiässä alkaneen traumatisaation seurauksena potilaan persoonallisuuden eri osat ovat joutuneet toisistaan niin erilleen, että ne ovat omaksuneet oman henkilöhistorian, nimen ja fyysiset piirteet. Dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivällä ihmisellä esiintyy kaksi tai useampia erilaisia ja erillisiä persoonallisuuksia. Kaikilla persoonilla on omat muistikuvansa, mieltymyksensä ja käytöksensä, ja (yleisimmin) vain yhden persoonan piirteet on havaittavissa kerrallaan. Eri persoonat saattavat olla tietämättömiä toisistaan, eikä niillä välttämättä ole yhteyttä toistensa muistikuviin.[1]

[Norma Bates]

Jos kysymyksessä on häiriö, niin olin sitten ilmeisesti häiriintynyt jo noin 5-vuotiaana, koska silloin varsinaisesti sain ensimmäisen kuvan aiemmasta elämästä. Lisäksi pelkäsin koko lapsuuteni tulta, ja kun keskeisimmän muistona pitämäni elämyksen sain 19-vuotiaana, siihen liittyi nimenomaan sen katselu kun minulle rakasta ihmistä poltetaan roviolla elävältä. (Ja tämä tietenkin on suurin syyni sille etten k-uskontoa voi täysin hyväksyä, ja nämä elävältä polttamiset ovat hyvin kärkkäästi minulla esillä silloin kun uskontoja kritisoidaan.) Saatoin toki häiriintyä vasta 19-vuotiaanakin. Oli sen verran perseestä se murrosikä siinä öpaut 11 - 17-vuotiaana.

Henkisissä piireissä tuli joitakin vuosia sitten muodikkaaksi korostaa että aikaa ei ole olemassakaan, ja inkarnaatiot ovat oikeastaan tässä ja nyt. En tiedä mitä tällä ajatuksella varsinaisesti haetaan. Itse katson viimeisimmän edellisen elämäni tapahtuneen keskiajalla toisessa maassa, joten aika ja paikka on tyystin eri. Jos se aiempi inkarnaatio olisi jotenkin "tässä ja nyt", niin kai siitä nyt enemmän informaatiota olisin saanut, ja saisin kokoajan, kuin mitä olen oikeasti saanut. Ja mitä kauemmas aikajanalla mennään, sitä vähemmän ja sitä sirpaleisimpia mielikuvani menneistä elämistä ovat. Jos kyseessä olisi aktiivinen mielikuvitus, niin miksi se yhtäkkiä alkaa pätkiä ja lässähtää? Miksen pysty kehittämään "joka luulle lihaa ympärille", eli saamaan niin erinomaista saagaa aikaiseksi, että siitä kannattaisi kirjoittaa oikein kirja... Olen toki yrittänyt, mutta aukkoja on niin paljon ettei siitä mitään tule, ja minulta ei onnistu alkaa keksimään päästäni sinne sekaan jotain matskua että saadaan kokonaisia elämiä aikaiseksi.

Mm. Joan Grant sensijaan on kirjoitellut lukuisia kirjoja aiemmista elämistään, ja vaikka ne kirjat minusta ovatkin mielenkiintoisia, ja omistan käsittääkseni ne kaikki, niin kyllähän se vähän mietityttää että onko hän muka tosiaan pystynyt heittämään läppää noin mielettömässä määrin menneistä?

En oikein tiedä että millä nimellä sitä poppoota kutsuisin jonka luennoilla olen käynyt ja nettipiireissä pyörinyt. New Age on huono nimitys. Joten puhutaan sitten "henkisistä" ihmisistä. Jokatapauksessa näille ihmisille tuli jossain vaiheessa sellainenkin idis että sama sielu(?) jakaisi monta eri persoonallisuutta nimenomaan tässä ja nyt, ja jos nyt oikein käsitän tai arvaan, niin ne elämät eivät tapahdu eri ajoissa, vaan eri paikoissa. Tämän takia jotkut uskovat että elävät esim. Maassa ja jollain toisella planeetalla juuri nyt. Ja sitten jos jotakuta masentaa, niin hän sanoo itse tai hänelle sanotaan että se johtuu siitä että hänen rinnakkaispersoonansa heitti juuri veivinsä siellä jossain huitsin kuusessa.

Minun on tuollaisiin asioihin vaikea uskoa, koska ne eivät niinsanotusti resonoi minulle. Toisaalta nimenomaan buddhalaisuuden piirissähän taisi olla sellainen ilmiö että kun etsittiin jonkin laman tms. uutta inkarnaatiota, löytyi kolme eri lasta ja nämä kaikki julistettiin hänen inkarnaatiokseen. Jotenkin minusta tuntuu vastenmieliseltä että "sielu" jakaantuisi välillä osiksi ja asuttaisi yhtäaikaa useita kehoja, mutta en tiedä sitten miten tämä eroaa siitä ajatuksesta että olisi olemassa vain "Yksi" joka on jakaantunut kaikiksi olennoiksi kaikkialle koko maailmankaikkeudessa. Krishnalainen tietysti sanoisi että Krishna on kaikkina kaikkialla.

Minä itse nyt en kumminkaan osaa ainakaan tässä vaiheessa ajatella että kaikki on tässä ja nyt, vaikka olisikin. En tiedä onko. Minun mielikuvani eri inkarnaatioista eivät ole yksi sykkyrä, vaan auki levitettävä matto jossa voi karttakepillä huitoa että tämä oli tässä ja tuo tuolla taaempana. Tietenkään en osaa mitään tarkkoja aikamääriä heittää. Ja mitäpä se hyödyttäisikään, kun ei jotain kovin muinaisia juttuja pysty tarkistamaan niin mistään. Varsinkin kun ihmisen tuhovimma on ollut mahdoton, eli rakennuksetkin räjäytellään tuusannuuskaksi.

Ehkä heillä on helpompaa näitä asioita pähkäillä, jotka ovat olleet täällä viimeksi aivan taannoin.

[Karikko]

Tässä on vähän tämmöinen yleisluontoinen kommentti, vaikka polkaisenkin liikkeelle K:n kommentista.

Taisit siirtyä oleellisesta epäolennaiseen- eli ihmisestä johonkin muuhun luontokappaleeseen- tässä tapauksessa.

Monilla eläimillä on hyvinkin paljon aivotoimintaa ja tiedetään niiden näkevän unia. Se ei ole mikään uusi tieto, vaikka aikoinaan uskontojen vallitessa, eläimiltä oli nuo kyvyt "kielletty- ihmiseläintä lukuun ottamatta.

Ilman muistia ei kissakaan osaisi saalistaa, kotiinsa tai mitään muutakaan, edes kävellä, (kehonsa hallintaa) joka sekin vaatii melkoisen sopeutumisen aivotoiminnoissa- ihmisellä varsinkin, kun kahdella jalalla tallustelee.

Palataan siihen mistä oli kyse, eli miten ihminen ymmärtää itsensä, ilman aivojen toimintaa.. Kissojen ymmärtäminenkin on ilman aivojen käyttöä melkoisen vaikeaa- aivotoiminta on kyllä automaattista.

Itämailla uskotaan eläintenkin harjoittavan reinkarnaatiota. Jos et tätä tiedä, olet väärässä ketjussa.

Hinduksi minusta ei olisi, koska heillä on usko että sielut pomppivat sikinsokin eläinten ja ihmisten välillä eestaas. Itse en usko että sielu palaa eläinkuntaan enää ihmiskuntaan siirryttyään, ellei sitten hyvin painavista syistä.

Eli selkokielellä: pidän mahdollisena että eläimetkin muistavat asioita aiemmista inkarnaatioistaan, ja siksi voivat reagoida tavoin joihin nykyelämä ei ole mitään yllykettä antanut.

No miten oletat "oman" sielusi lähtökohdan, ennen sinua on ollut lukematon määrä sinuja, minuja jne, mikä niistä on oikea minuutesi- jos tunnet olevasi "sielu niin mistä se sielu on alkanut- Jonkinlainen oletusvinouma lienee siinä, että samaan aikaan oletat olevasi yksilöllinen sielu ja sielunvaelluksen olevan yhteisöllinen maailmanmieli, jolla ei ole yksilön rajoituksia.

Samaa energiaa- sen muotoja tietenkin ollaan-miten siihen sopii yksilöllisyys "todellisena itsenä!.

Ei ole olemassa mitään oikeaa minuutta, mutta jotenkin helpottaa ajattelua mieltää niin että minun minuuteni on vain osa jotain "kokonaisminuutta" jossa on lukemattomia olentoja. Minä voin näytellä jotain hahmoa, joka en oikeasti tai varsinaisesti ole. Ehkä "korkeampi minuus", "Itse" tai mikä lie nimitys entiteetille sitten annetaankaan, näyttelee minua. Varsinaisesti en se ole, koska eihän minun vajavaiseen persoonallisuuteeni millään tapaa mahda se mahdoton määrä lössiä jonka kaiken Itse on käynyt läpi. Olen vain yksi helmi loputtomassa helminauhassa, ja Itse on se lanka joka lävistää kaikki ne helmet. (Tämä helmihommeli ei ole oma ideani, vaan lainaan jonkun toisen esittämää mielikuvaa.)

Oikeastaan siis en voi puhua "entisistä" elämistäni tai että minulla on ollut inkarnaatioita, koska minä-pikkuminä en noita elämiä kokenut, vaan olen yksi niistä elämistä. Aivan samalla tavalla sormi ei voi väittää olevansa koko käsi, mutta on se silti osa kättä.

Se miksi minulla on mielikuvia muista elämistä, on arvoitus. Kaikki kuvat tulivat noin 19 - 26 v iässä, joitain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Katsoin olevani psyykeltäni tuolloin terveempi kuin olen ollut myöhemmin. Tuon ajanjakson jälkeen masennus on riivannut, kuten toisaalta myös ennen tuota ajanjaksoa. On se jännä että silloin kun olin psyykkisesti terveimmilläni, olenkin joidenkin ihmisten mielestä ollut hulluimmillani - niiden ihmisten jotka eivät voi hyväksyä mitään inkarnaatiohommeleita. Mutta toisaalta on ihmisiä jotka hyväksyvät sen että mieli on ihan perkeleen luova värkki, ja sieltä pukkaa kaikenlaista unta, myyttiä, kuvaa ja stooria. Ja että se on makuasia että selittääkö sen pukkaamisen joksikin tietyksi. Ja jotkut eivät sitten hyväksy että määrittelen jotkut luovan mieleni luomuksista inkarnaatiomuistoiksi. Se on heidän valintansa. Minulla on oma valintani, ja omien kokemusteni suhteen minä olen kehossani ja mielessäni se joka asiat päättää. Muut eivät päätä minun asioitani minun puolestani, olkoon heidän agendansa mikä hyvänsä.

Nuorempana olin tietysti kovempi puolustamaan omaa näkemystäni. Sittemmin on ollut pitkä jakso että ei huvita. Ehkä kun kroppa alkaa olemaan pelkkä kremppapesäke, sitä jotenkin luonnostaan taas kääntyy henkisempään suuntaan. Jää nähtäväksi.

Yksi erehdys jonka ihmiset toistuvasti tekevät on se että he menevät ideologiassaan liian pitkälle. Spekulointi on ihan ok, eli että funtsaillaan että voisi olla niin, taikka noin. Mutta se että keksitään jotain selityksiä sille miksi kaikki on olemassa tai mistä "sielut" tulevat jne. on melko hyödytöntä, ja se se vasta haitaksi on että aletaan uskomaan omiin keksintöihinsä. Minä en keksinyt visioita joita päähäni tuli. On uskoani että sanon niiden olevan muistoa. Mutta jos alkaisin höpisemään siitä että miten sielut operoivat ja mistä ne tulevat ynnä muuta, niin se olisi keksimistä, koska enhän minä tuollaisia asioita tiedä, enkä usko että tietää kukaan muukaan...! Spekuloida voi. Olen spekuloinut että sitä nyt vaan oli "Jokin" joka poksahti olennoiksi olemassaoloon, josko vaikka huvikseen.

Sekä patriarkaalisissa uskonnoissa että myös henkisyyksissä sun muissa Ageissa on vimmaisuutta siihen että ollaan jotenkin "langenneita", tai että fyysinen olemassaolo on jopa rangaistus. Tämä idea ei ole minulle oikein mennyt läpi. Elämähän on välillä yhtä hevon helvettiä, mutta onko se nyt sittenkään niin pahaa, etteikö voisi ajatella että olemassaolon tarkoitus on rikastaa tietoisuutta. Eli kerätä kokemuksia. Tässä mielessä tietysti on samantekevää että on sotia ja joukkomurhia sun muuta kamalaa, koska kaikkihan ne ovat kokemuksia. Hivenen on vaan ihmiskunnalle jäänyt ns. levy päälle, eli kai tässä jotain muutakin voisi jo kokea kuin tätä yhtä ja samaa paskaa aina vaan.

Tuosta ei oikein selviä- puhutko itsestäsi, vai jumalasta- tai molemmista.  (Kyllä yksilöt katoavat- markkinoilta- onneksi, olisi melkoisen jumalaton ajatus, että saisivat pitää kieron luonteensa vielä taivaan ihanuuksissakin)..

Tuollainen lienee melko turhaa, kun tiedetään melko hyvin luonnonvoimien vaikutus- siihen ei Jumalallista ihmeolentoa tarvita.

Eikä sitä, että ihminen liittää itsensä jumalan seuralaiseksi- ihmeolennoksi, joka jatkaa ikuisuuttaan sielunsa "voimalla.

Ehkä kannattaisi kysyä (itseltään) miksi luo tuollaisia sepustuksia, sillä ihminen itse niitä luo, tai omaksuu.

Periaatteessa ihmiset ovat pääsääntöisesti "hulluja"  uskoessaan kaikenlaista lööperiä. Miljoonat ihmiset kiertävät vuosittaan jotain kivirakennusta, jossa on yksi erivärinen kivi (musta kaba) ja kivittävät paholaista virtuaalisesti- seremonioissaan ja luulevat henkensä pelastuvat "taivaaseen.

Samanlaista yliluonnollisen olennon palvomista muutkin uskonnot- (palvotaan itseasiassa omia mielikuvia)

Miksei uskota luontoon ja luonnonvoimiin- mihin piruun siinä tarvitaan mitään utopistisia selityksiä.

[ROOSTER]

Miksei uskota luontoon ja luonnonvoimiin- mihin piruun siinä tarvitaan mitään utopistisia selityksiä.

Siitähän jäisi silloin pois valtava määrä virkoja, kullattuja rakennelmia, hienoja seremonioita, verotusta, lapsien hyväksikäyttömahdollisuuksia yms.

[Karikko]

Tjah. Aika vaikea erottaa tuon viimeisen lauseen kohdalla että tiedehenkinen ihminen olisi jättänyt mahdollisuuden sille että kuolema ei olekaan tietoisuuden loppu, koska joillain (useimmille?) on todellakin niin ponteva tarvis toitottaa sitä että kuolema on todellakin loppu.

Parhaan saatavilla olevan tämänhetkisen tiedon mukaan yksilön kehon kuolema on yksilön tietoisuuden loppu.
Tuossa tunnustetaan tiedon epätäydellisyys ja muutoksellisuus. Mahdollisuus tulevan tiedon valossa myös tietoisuuden kuolemattomuuteen.
Tiedon ulkopuolella on sitten rajaton määrä mahdollisia mielikuvitusmaailmoja. Niitä voi keksiä omasta päästä mielin määrin tai omaksua toisten kehittelemiä.

Onhan kaikki energia samaa- tai yhteensopivaa ja energiaa ihminenkin on, jopa ajatukset ovat energiaa, tai syntyvät energisestä vuorovaikutuksesta.

Mitään ei siis katoa. Eri asia sitten on se yksilöllisyys, kuten ihminen, tai kirppu joita tuo energia muodostaa- nekään eivät pääty, jos DNA jatkaa sitä sukua edellytysten mukaan.

Mutta ihmisten mieli on kiinteä osuus kehon toiminnoista, eikä se tunne- ajatus jatku, kun keho tulee matkansa päähän.
Miksi luonto olisi kehittänyt, tai luontoon kuuluisi evoluutio ja Dna-n kaltaisia molekyyliä, jos "henki hoitaisi saman asian.

Ihmisen kuolema (yksilön) on kyllä hänen loppunsa, sitä vain ei tahdota uskoa ja hyväksyä- se on uskontojen alku ja ongelma. Sen vuoksi ihmiset (politikot- muun-muassa papit ja hallitsijat) ovat keksineet yliluonnollisen olennon olevan kaikesta vastuussa ja alistaneet sillä kansalaisiaan.

[Karikko]

Miksei uskota luontoon ja luonnonvoimiin- mihin piruun siinä tarvitaan mitään utopistisia selityksiä.

Siitähän jäisi silloin pois valtava määrä virkoja, kullattuja rakennelmia, hienoja seremonioita, verotusta, lapsien hyväksikäyttömahdollisuuksia yms.

Aivan, ihan oikea vastaus- hieman yksinkertaiseen kysymykseeni--

[Norma Bates]

Minua itseäni ei oikein jumalajutut oikeasti kiinnosta, ja jos haluan yrittää hahmotella asiaa teistille tai ateistille, kumpikin mutristelee suutaan kun ei tajua hölkäsen pölähtävää sellaisesta ideasta että kaikki mitä on olemassa onkin kokonaisuutena tietty ykseys, jota voisi (rumasti) nimitellä myös jumalaksi, jos nyt on joku hinku sitä J-sanaa käyttää. Minun on vaikea ymmärtää että mikä siinä nyt on niin ihmeellistä että kokonaisuus olisi osiensa summa. Ihmiskehokin koostuu lukemattomista soluista, miksei joku ns. jumala voisi koostua lukemattomista olennoista, planeetoista, tähdistä jne.?

Sellainen systeemi jossa itse on osasena, ei tarvitse mitään palvomista. Tuskinpa joku pernakaan olisi kauhean kiinnostunut siitä että yksi yksittäinen pernasolu alkaisi ruikuttamaan pernalta armoa, apua, suosiota jne.

Ihmisten ovat lapsellisia olioita joilla on jäänyt joku äidin ja isän kaipuu päälle.

Mutta kysyä voi että miksi olioita pitää olla olemassa? En minä tiedä, oikeasti. Voin vain arvailla. Kysyä voi myös että jos meillä on nainen ja mies, niin minkä ihmeen takia heidän on pakko tehdä jotain kakaroita? Onhan heillä jo oma ihmisyytensä, mikseivät tyydy siihen? Miksi niitä ihmisiä pitää lisääkin laittaa? Ja kun pari kuolisi, niin sittenhän loppuisi kaikenlaiset turhanpäiväiset rasitukset ja kärsimykset, se siitä.

Joku ihmeellinen vimma olemassaolossa on motivaattorina, että kaiken pitää lisääntyä, monimutkaistua, kehittyä. Miksei sellainen voisi olla jonkinlaisena alkusysäyksenä alunperinkin. Fyysikot selittävät jotain virtuaalihiukkasista joita purskuaa tyhjyydestä. En ymmärrä siitä yhtään mitään. En ymmärrä sitäkään miksi pitää olla olemassa yhtään mitään. Voi vain spekuloida.