Miksi erilaiset valinnat (tai maku) ärsyttävät?

[Socrates]

Hippi kehui Näkökulmalla tai Jatkumolla olevansa mestariärsyyntyjä. Nyt saisi näyttää kyntensä.

[Norma Bates]

Hippi kehui Näkökulmalla tai Jatkumolla olevansa mestariärsyyntyjä. Nyt saisi näyttää kyntensä.

Kun nainen kyseessä, niin ärsyyntymiset voivat korreloida sen kanssa miten hormonit heiluttaa ja missä kohtaa janalla ollaan menossa. Joku nainen voi kokea erinomaisen loukkaavana sen että sitten kun "onkos moonikset tulossa, hähä" -vittuilusta on pääsemässä, niin sitten auotaan päätä vaihdevuosista. Mutta ihan sama. Jos se nyt tosiaan on niin että kropassa riehuu ihan älytön hormonisotku (kuten muistaakseni vanhenemisketjussa mainitsin), niin vaikuttaahan se väkisinkin ihmiseen. Miksi siitä suuttua pitäisi, jos se nyt on vaan niin.

Ja sitten kun se kaikki väsähtää ja lässähtää, ja koko hedelmällisyys on muisto vain, ehkä siinä voi seestyä. Jos ei nyt satu olemaan ihan etopeto ihmiseksi.

[Hippi]

Juu, olen kyllä helposti ärtyvä. Olenhan täälläkin avannut ketjun, jossa voi ärtymystään purkaa. Minua enemmänkin ärsyttää asiat, jotka eivät toimi, toimii väärin, johtaa harhaan tai muuten hankaloittaa minun elämääni.

Tässä nyt puhutaan siitä, miten joitain ärsyttää muiden valinnat ja tapa elää. En keksi mitään, miten se minun elämääni hankaloittaa, niin, että siitä nyt pitäisi harmistua. Ei jonkun täysin tuntemattoman, tai edes julkkiksenkaan, elämä omaa elämääni sivua lainkaan. Toki jonkun verran noitakin juttuja luen, mutta yleensä ne jättävät aika kylmäksi. Jos kerrottu heidän elämäänsä sopii, niin so what.

Harmistun tietenkin huonoista valinnoista ja kaikenlaisesta perseilystä, josta tulee yhteiskunnalle ja sitä myöten myös minulle kustannuksia. Mutta eipä siitäkään malttiaan kannata menettää. Minun itkupotkuraivari ei asiantilaa muuta eikä omaa oloanikaan helposta.

Oman elämäni ärsytyksiin pyrin vaikuttamaan ja korjaamaan tilanteen vähemmän ärsyttäväksi, jos asialle ylipäätään voin tehdä jotain. Jos taas en voi tehdä mitään, niin siihen pitää vaan yksinkertaisesti sopeutua. Ei siinäkään oikein auta huutaminen ja mesoaminen sen enempää livenä kuin netissäkään. Voihan asian joskus ottaa puheeksi ja pohtia, jos jollakulla olisi ratkaisu asiaan, mutta ei siihenkään tunteita kannata tuhlata.


Tuolla aiemmin Norma sanoi ärsyyntyneensä siitä, että joku suhtatui yltiömyönteisesti parantumattomaan sairauteensa. Miksi ihmeessä siitä pitäisi ärtyä? Todennäköisesti henkilö kivuistaan huolimatta on oppinut nauttimaan elämästään niin hyvin, kuin kehon vaivat antavat myöten. Saattaa jopa olla, että positiivinen mielenlaatu loiventaa kipujakin. Tuossahan pitäisi olla jotain opittavaa. Eihän se ole mitenkään alistumista sairaudelle. Jos se on parantumaton, niin siinä se kehossa istuu, vaikka miten huutaisi ja kiukuttelisi.

Entäs, jos iskeekin tauti, joka vie hengen kohtalaisen lyhyessä ajassa, vuodessa parissa. Eikö silloinkin pitäisi ne viimeiset ajan pyrkiä ottamaan elämästä kaikki irti, mitä siitä vielä on otettavissa ja nauttia siitä, mitä vielä on jäljellä eikä parkua niitä vuosia, jotka on menettämässä eikä tule koskaan saavuttamaan.

[Hippi]

Norma, ikävä tuottaa pettymys, mutta en ole oikeastaan koskaan ollut niin hormonipöllyssä, että sitä olisi voinut käyttää tekosyynä pahalle tuulelle missään vaiheessa elämääni.

[Norma Bates]

Norma, ikävä tuottaa pettymys, mutta en ole oikeastaan koskaan ollut niin hormonipöllyssä, että sitä olisi voinut käyttää tekosyynä pahalle tuulelle missään vaiheessa elämääni.

Ok. Ajattelin että josko menopaussin jälkeen on parempi olla. En tiedä ikääsi, ja naisethan paussiintuvat erittäin eri-ikäisinä enivei, mutta jotenkin olen siinä käsityksessä että olet vanhempi kuin minä, joka olen vm. -69.

Minulla siinä sairaudelleen alistumisessa pelottaa se ettei kehitys kehity esim. lääkkeiden suhteen, tai ettei mistään saa enää apua, kun voidaan jeesustella että pärjääväthän nuo niin hyvin ominpäinkin. Inhoan lääkärissä käymistäkin sen vuoksi, että siinä aina joutuu olemaan toisen armoilla. Muutaman kerran on käynyt niin että on uhattu olla auttamatta mitenkään. Kerran olen itkenyt lääkärin edessä ja kerran kahden hoitajan. Minusta se on äärimmäisen nöyryyttävää. Tosin sain sitten kyllä apua kun itkemällä ilmeisesti osoitin että tilanne ON paha. Taikka kiusaantuneina halusivat minusta eroon, ja sillä antoivat armoa.

Noista tilanteista on jo aikaa. En tiedä miten käyttäytyisin nykyään, jos tuntuisi että minut aiotaan jättää heitteille vaivojeni kanssa.

[Socrates]

Juu, olen kyllä helposti ärtyvä. Olenhan täälläkin avannut ketjun, jossa voi ärtymystään purkaa. Minua enemmänkin ärsyttää asiat, jotka eivät toimi, toimii väärin, johtaa harhaan tai muuten hankaloittaa minun elämääni.

Tässä nyt puhutaan siitä, miten joitain ärsyttää muiden valinnat ja tapa elää. En keksi mitään, miten se minun elämääni hankaloittaa, niin, että siitä nyt pitäisi harmistua. Ei jonkun täysin tuntemattoman, tai edes julkkiksenkaan, elämä omaa elämääni sivua lainkaan. Toki jonkun verran noitakin juttuja luen, mutta yleensä ne jättävät aika kylmäksi. Jos kerrottu heidän elämäänsä sopii, niin so what.

Harmistun tietenkin huonoista valinnoista ja kaikenlaisesta perseilystä, josta tulee yhteiskunnalle ja sitä myöten myös minulle kustannuksia. Mutta eipä siitäkään malttiaan kannata menettää. Minun itkupotkuraivari ei asiantilaa muuta eikä omaa oloanikaan helposta.

Oman elämäni ärsytyksiin pyrin vaikuttamaan ja korjaamaan tilanteen vähemmän ärsyttäväksi, jos asialle ylipäätään voin tehdä jotain. Jos taas en voi tehdä mitään, niin siihen pitää vaan yksinkertaisesti sopeutua. Ei siinäkään oikein auta huutaminen ja mesoaminen sen enempää livenä kuin netissäkään. Voihan asian joskus ottaa puheeksi ja pohtia, jos jollakulla olisi ratkaisu asiaan, mutta ei siihenkään tunteita kannata tuhlata.


Tuolla aiemmin Norma sanoi ärsyyntyneensä siitä, että joku suhtatui yltiömyönteisesti parantumattomaan sairauteensa. Miksi ihmeessä siitä pitäisi ärtyä? Todennäköisesti henkilö kivuistaan huolimatta on oppinut nauttimaan elämästään niin hyvin, kuin kehon vaivat antavat myöten. Saattaa jopa olla, että positiivinen mielenlaatu loiventaa kipujakin. Tuossahan pitäisi olla jotain opittavaa. Eihän se ole mitenkään alistumista sairaudelle. Jos se on parantumaton, niin siinä se kehossa istuu, vaikka miten huutaisi ja kiukuttelisi.

Ei se alistumista ole, mutta ymmärrettävästi voi ärsyttää joitakin.

Ajattelepa vaikka, jos joku raiskattu myhäilisi, että se olikin hyvä kokemus ja tulin vain onnellisemmaksi, kun asennoiduin oikein. Melko varmasti se tyrmättäisi raiskauksen vähättelynä.

Sekin täytyy muistaa, että jokainen sairaustilanne on omanlaisensa. Jos jollekin neliraajahalvaus tai keuhkosyöpä on iloinen asia, toiselle ehkä ei jo sen takia, että hänellä on enemmän sairauteen liittyviä kipuja.

[Hippi]

No, mutta tässä oli puhe nyt siitä, että miksi joku ärsyyntyy toisen tavasta suhtautua itselleen tälle tapahtuneeseen. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan, joten miksi muiden siitä pitää ärsyyntyä. Sitä en ymmärrä.

Tuo raiskausjuttu on jo taas niin erikoinen, että siihen on vaikea ottaa kantaa. Jos minulle joku noin kertoisi, niin ääneen kyllä ihmettelisin sitä hänelle, mutta en todellakaan osoittaisi ärtymystä. Epäilisin jopa hänen traumatisoituneen pahasti, jos noin ajattelee. Totta aina voi asioista keskustella.

[Norma Bates]

Ehkei pelottaisi että itseltä aletaan vaatimaan sopeutumista paskamaiseen tilanteeseen, jos en olisi eräässä vaiheessa lukenut läjäpäin kipukroonikkojen kokemuksia. Homma meni aina sillä tavalla että voimakkaita kipuja kärsinyt ihminen päätyi kipupolille, ja siellä häneltä vietiin lääkkeet. Jos hän kerjäsi niitä takaisin, papereihin saneltiin että hän on addikti. Syyksi lääkkeiden epäämiseen on käytetty ns. opioidikriisiä. USA:ssa on paljon lääkkeiden väärinkäyttäjiä, ja kunnon pikku partiolaisen tavoin suomalaiset lääkärit ovat alkaneet painottamaan kroonisten kipujen lääkkeettömiä hoitoja.

Muistikuvani mukaan joku vouhotukseen osallistunut taho oli kallistunut jopa Maria Nordinin hömppä- ja rahat pois tyhmiltä -"hoitojen" suuntaan.

Lisäksi on alettu puhua toiminnallisista sairauksista. Näitä sairauksia sairastavat ovat heittopusseina joille mielellään tarjotaan lämmintä kättä, mutta ei mitään muuta. Tai näin koronan kanssa ei edes sitä kättäkään. Minulla ainakin fibro on näitä mappi Ö -sairauksia joiden sairastajat mieluummin haluttaisiin nähdä tulevan ominpäin onnellisiksi, kun ei ole tarjota mitään parantavaa hoitoa.

Saattaa olla että olen fibron suhteen saanut LDN:stä hyvinkin paljon apua, mutta julkisen puolen sairaanhoitohan ei sitä lääkettä hyväksy, minkä minäkin näin kun ei TK suostunut reseptiäni uusimaan. Ja tietenkään mitään Kela-korvaustakaan ei saa.

[Norma Bates]

Melkein pitäisi olla syyllistymisketju erikseen, mutta jotenkin liitän tämän erilaisista valinnoista ärsyyntymisen nimenomaan syyllistymiseen. Väkisinkin joudun pohdinnoissani jälleen kerran käymään läpi elämäni ihmisiä, johon aiheeseen toki monet ovat jo kyllästyneet. Mutta ehkä koska elämässäni ei ole ollut kauhean paljoa ihmisiä, niiden vähäisten merkitys on jotenkin ylikorostunut. Taikka aivovammaisuuteni aiheuttaa sen että laitan näille liikaa painoa. En tiedä.

Kyllähän se tunne että minua ei hyväksytä sai alkunsa jo kotoa, kun taisi jäädä vähän semmoinen fiilis että vaikka mitenpäin olisin ollut, äidilleni en kelvannut. Tämä tietysti sen takia että hän ei ollut kelvannut omille vanhemmilleen. Olihan hänen isänsä uhkaillut häntä tappamisellakin, kun äitini oli pikkutyttö. Jotenkin se kelpaamattomuus laajeni koskemaan kaikkia äitini ikäisiä naisia, siis itseäni 20 v vanhempia. Työelämässä ensialkuun olin suorastaan tällaisten ympäröimä, ja ammattialani vuoksi olin melko orpona siellä muiden keskellä, kun "meikäläisiä" ei montaa ollut. Olin siis muiden mielestä nuori tytönhupakko joka on lähtökohtaisesti aina väärässä, oli mitä mieltä hyvänsä. Minua ei hyväksytty - miksi minun sitten pitäisi hyväksyä muut?

Edettyäni elämässäni toiseen pitkään parisuhteeseen se syyllistäminen varsinaisesti alkoi. Mies kun sai niitä raiviksiaan milloin mistäkin syystä, ja purki niitä minuun. Kaikki mitä jotkut muut olivat tehneet hänelle tuntuikin nyt yhtäkkiä olevan minun syytäni. Luulenpa että tuo vajaan 13 v ajanjakso vaikutti minuun todella paljon, ja se vahvisti sitä erilaisuuden ja yksinäisyyden tunnetta joka minulla oli ollut lapsesta asti jo muutenkin. Sitäkin enemmän, kun eka eksäni, joka oli ollut ainoa kaverini, kuoli 2001, ja olin sitten täysin sen tokan eksän armoilla tuosta vuodesta vuoteen 2010 asti.

En nyt täysin alistettu tossu ollut. Eron jälkeen mies löysi jossain vaiheessa naisen jolla oli sama syntymäpäivä kuin minulla. Koska olen kumminkin astrologiasta kiinnostunut, kysyin muistuttaako nainen olemukseltaan minua. Mies vastasi että "ei, tämä nainen oli nuorena kaunis". No vittu kiva kuulla...! Eksäni ei koskaan haukkunut ulkonäköäni, hiuksiani lukuunottamatta, joista hän tosin loppuvaiheessa oli sitä mieltä että sopivat minulle. Mutta jotenkin sitten vain kumminkin oli päästävä tölväisemään. En muista olinko haukkunut hänelle sitä millaiselta näytin nuorena. Kuvia en ainakaan muista esitelleeni. Mutta ei tässä kaikkea muistakaan. Mutta siihen tossuuteen, tuo em. nainen jolla siis oli sama syntymäpäivä (eri vuosi), oli päätynyt holhouksen alaiseksi jonkin sairautensa vuoksi. Eksä piti häntä lopulta täytenä tomppelina (kuten hän herkästi naisia piti), ja haukuttuaan naista lepsuksi tms. hän kehaisi minua että "sulla oli sentään jotain omaa tahtoakin".

Eli taisteluissa tokan eksän kanssa en sentään täysin "myynyt itseäni", eli suostunut aina ihan kaikkeen mitä hän sai päähänsä vaatia. Mutta voi toki olla että jonkinlainen tappelumoodi siitä jäi päälle. Aina on pelko että en saa olla sitä mieltä kuin olen, pitää mistä pidän jne. Kyllä siinä on sekä äidistä että tokasta eksästä juontuva kerrostuma päällekkäin.

Kuulin kerran tarinan että oli mies jonka työnä oli aurata lunta. Jokaikinen aamu kun piti lähteä sitä aurausta suorittamaan, hän mäkätti, jäkätti, jurotti ja jurnutti kotonaan. Lopulta hänen vaimonsa parahti että ei minun syyni ole että tulee lunta!

Tuo hyvin kuvaa sitä tilannetta että jotenkin omii toisen ihmisen tunnetilat ja syyllistyy niistä. En parhaallakaan tahdollani pysty mieltämään itseäni sellaisena kusipäänä että elämä minun kanssani oli yhtä helvettiä (jos olisi, olisi voinut painua - no helvettiin - jo aikoja sitten). Mutta taitaa olla naisille tyypillistä elää tuntosarvet ojossa, koska naiset keskimäärin voimiltaan miehiä heikompina ovat sen varassa että toisia pitää miellyttää ja mielistellä. Naisten kesken sitten tämmöinen varataan niille joista pääsee hyötymään, kun taas niitä lauman kanoja joita kelpaa nokkia vaikka joukolla, niitä kohtaan näytetään se ylimielinen puoli ja kostetaan kaikki naisena olemisesta juontuva vitutus. Silloin on ihan sama mistä tykkäät ja mistä et, kun joku on päättänyt olla tykkäämättä sinusta, tai jopa inhota sinua. Tämä siis viittaus työelämään, mutta en aloita siitä tässä nyt, koska ei huvita käydä sitäkin paskaa tässä samassa rykäyksessä läpi. Aikoinaan kun eräällä foorumilla kävin, sain vain yhden naisen kimppuuni. Ehkä siksi että tunnisti itsensä samankaltaiseksi kuin ne naiset joista olin kärsinyt...

Ehkä se onkin loppujenlopuksi että jotkut ihmiset ärsyttävät, ja silloin heiltä ei hyväksy yhtikäs mitään erilaisia valintoja ja makuja. Ehkä minun äitiänikin ärsytti että tyttärellä on elämä edessä, joten yritetäänpä sitten pilata se. Odotti että tekisin saman valinnan kuin hän, eli tekisin lapsen parikymppisenä. Enkä missään nimessä ainakaan kirjailijaksi saisi ryhtyä, koska se tarkoittaisi että luulen liikoja itsestäni. Ja jollain mystisellä tavalla kai sitten olisin halveksunut häntä. Olisihan hän voinut valita olla ylpeä luovuudestani, mutta eihän se nyt käynyt koska köyhyys, kurjuus, huono-osaisuus tai jotain muuta paskaa.

[kertsi]

Alkoholistien aikuiset lapset saattavat aikuisenakin olla enemmän tuntosarvet pystyssä, tunnustelemassa, mistä päin nyt tuulee, pitääkö esim. lähteä pakoon siltä varalta, että juoppo ihminen (lapsena oma vanhempi) yltyy väkivaltaiseksi.

[Norma Bates]

Juu. Tässä ihan lähiaikoina kuitenkin tajusin että minulla oli ne tuntosarvet pystyssä äitini suuntaan. Isä ei ollut väkivaltainen tai pelottava. Vaikkei kunnollinen isä ollutkaan, niin minusta tuntuu että pelkäsin eniten että äitinikin hylkää minut henkisesti. Hänen tunnetilojaan piti tarkkailla, koska olin täysin hänen varassaan. Isästä ei ollut oikein mihinkään. Kun äitini joutui kohdunpoistoon, hän vannotti minua että kasvattaisin sisarukseni jos hän kuolee. (Olin jo parikymppinen.)

[Xantippa]

Olen jäänyt pohtimaan tuota positiivista asennetta sairastamiseen. On vähän kolkko ajatus, että jos joku siihen aidosti kykenee ja vieläpä kokee, että siitä apua arkeensa saa, se pitäisi lopettaa? mitä? sen vuoksi, että se vaarantaa ehkä jonkun toisen hoidon.

Jotenkin koko tämä ketju henkii minulle vähän jotain mystistä kollektiivisuutta, jossa kaikkien tekemiset vaikuttaa heti suoraan kaikkiin, jota taas itse en elämässäni tunnista. Toki maailma on yksi sekasotku vaikutussuhteineen, mutta silti ajatus siitä, että toisten tekemiset tai jopa ajatukset jotenkin kosmisesti siirtyisivät minun kontolleni vaan on vieras.

T: Xante

[Hippi]

^
Pikemminkin niin päin, että kaikista vaikeuksista tai sairauksista huolimatta positiivisesti elämään suhtautuvien asenteista olisi itselle jotain opittavaakin.

[Socrates]

Olen jäänyt pohtimaan tuota positiivista asennetta sairastamiseen. On vähän kolkko ajatus, että jos joku siihen aidosti kykenee ja vieläpä kokee, että siitä apua arkeensa saa, se pitäisi lopettaa? mitä? sen vuoksi, että se vaarantaa ehkä jonkun toisen hoidon.

Jotenkin koko tämä ketju henkii minulle vähän jotain mystistä kollektiivisuutta, jossa kaikkien tekemiset vaikuttaa heti suoraan kaikkiin, jota taas itse en elämässäni tunnista. Toki maailma on yksi sekasotku vaikutussuhteineen, mutta silti ajatus siitä, että toisten tekemiset tai jopa ajatukset jotenkin kosmisesti siirtyisivät minun kontolleni vaan on vieras.

T: Xante

Onhan sinullakin omat vahvuusalueesi, mutta Norma tajuaa ihmisten välisen sosiaalisen pelin ja vuorovaikutuksessa syntyvät tyypilliset tunteet huomattavasti paremmin kuin sinä.

[Socrates]

^
Pikemminkin niin päin, että kaikista vaikeuksista tai sairauksista huolimatta positiivisesti elämään suhtautuvien asenteista olisi itselle jotain opittavaakin.

Ei ne asenteet siirry niitä mainostamalla, vaan vaikutus voi olla pikemminkin päinvastainen.