Selfie-kulttuuri

[TSS]

Some on pullollaan naisten tilejä, joiden sisältö on pääasiassa omien selfieiden esittelyä. Tämä on ilmiö, joka jostain syystä kiinnostaa minua: mistä siinä on lopen kysymys. Varmasti ilmiö koskee jonkin verran myös miehiä, mutta pääasiassa nuoria, mutta myös vanhempiakin naisia.

Ensimmäinen ajatukseni jatkuvaan oman vartalon tai kasvojen esittelyyn on arvojen pinnallisuus. Postailijan onnellisuus on eletyn elämän ja ympäröivän yhteiskunnan varjossa linkittynyt melko suoraan ulkoiseen kauneuteen ja muilta validaation saamiseen näistä ominaisuuksista. Tässä herää kuitenkin itselleni kysymys, onko avoin pinnallisuus nykyään näin hyväksyttyä? Aktiivisen sometilin ylläpitäminen ja hyvien kuvien ottaminen käy melkeinpä elämäntyöstä, jolloin elämä väkisin todellakin pyörii näiden pinnallisten arvojen ympärillä - arvoja voitaneen sanoa siis pinnallisiksi.

Toinen selitys on pinnallisen arvojen hyväksikäyttäminen. Postailijan arvot eivät ole vahvasti sidoksissa ulkonäköön eikä onnellisuus ole niin vahvasti kiinni ulkonäöstä saatavasta hyväksynnästä, vaan postailija tietoisesti käyttää hyväksi ulkonäköään saadakseen esimerkiksi mainostuloja tai jotain muuta hyödykettä itselleen.

Edellämainitut kaksi selitysmallia voinevat päteä myös hieman keskenään sekaisin.

Yksi mielenkiintoinen seikka ilmiössä on se, että moni julkisuuden henkilö, jolla on sekä rahaa, valtaa että arvostusta jo valmiiksi, postaavat somessa "herutuskuvia". Tästä esimerkkinä esimerkiksi Britney Spiersin ig-tili ja Madonna myös. Erityisesti Britneyn tiliä olen seurannut jotenkin kummissani. Hänen tilinsä pääsisältö on poseerata hyvin vähissä vaatteissa, välillä jopa alasti. Mihin he tarvitsevat tällaisten kuvien tuomaa huomiota?

Itselleni herää kysymys tällaisten postailijoiden identiteetistä, perustuuko se pelkästään ulkoiseen kauneuteen, ja toisaalta, eikö tunnu jotenkin "nololta" osoittaa se noin avoimesti? Olen ajatellut, että hyväksyntää omalle ulkoiselle olemukselle haetaan tyypillisesti jotenkin hieman piilotetummin, postaamalla esimerkiksi joku kuva, jonka pääsisältö ei periaatteessa ole oma kauneus, mutta se käy siinä kuitenkin vähän niin kuin vaivihkaa ilmi. Mutta onko nykymaailma muuttunut sellaiseksi, on on täysin hyväksyttyä, jopa ihailtua, esitellä itseisarvoisesti omaa ulkoista olemustaan?

Miten ihmisten, joiden itsetunto ja elämänsisältö on kiinni ulkonäössä, käy vanhetessaan? Miksi joidenkin elämä pyörii niin paljon ulkonäön ympärillä ja mitä se kertoo maailmasta, jossa elämme? Ovatko arvot pinnallistuneet niin paljon, että on "ookoo", että identiteeti perustuu ilmeisellä tavalla ulkonäölle?

(Tämä ketju on vähän niin kuin jatkumoa Sanna Marinin selfiet-ketjulle, mutta tarkoitus oli alustaa ketju vähän yleisemmäksi keskusteluksi.)

[Kopek]

Mitään yleispätevää syytä selfie-kuviin ei taida olla. Ehkä niitä otetaan, kun se on niin helppoa.

Ihmiset esittelevät asuntojaan ja autojaan ja vaatteitaan ja kotieläimiään. Ehkä tavoitteena on hyväksyttävyyden ja arvostuksen tavoittelu.

[Hayabusa]

Jostain syystä selfiet ovat suurelta osin belfieitä.

[TSS]

Mitään yleispätevää syytä selfie-kuviin ei taida olla. Ehkä niitä otetaan, kun se on niin helppoa.

Ihmiset esittelevät asuntojaan ja autojaan ja vaatteitaan ja kotieläimiään. Ehkä tavoitteena on hyväksyttävyyden ja arvostuksen tavoittelu.

Niin, yleispätevää syytä ei ole, mutta jotain ilmiö kertonee ajankuvastamme. Samaan aikaan kun ihmiset ovat löytäneet somen tapana hakea hyväksyntää, näkyvyyttä ja sitä kautta kai lopulta hyvää oloa ja hyvinvointia, tutkimukset osoittavat runsaan somen käytön yhteyden ahdistukseen ja henkisen hyvinvoinnin laskuun.

Lisäksi huomaan asiaa itselläni värittävän sellaisen ajatuksen, että selfiet ovat noloja. Tuon suuntaisesti minä suoraan sanottuna taidan ajatella. Ja tuo ajatus taas juontanee siitä, että ajattelen selfien tarkoituksen olevan hyväksynnän hakemisen, mikä taas juontanee siitä, että jos postaan itse selfien, tiedostan sen tarkoituksena olevan ihailun saaminen. Tämä taas tuntuu jotenkin pikkumaiselta. Niin sitten kai tätä taustaa vasten ihmetttelen, miten toiset kehtaavat niin avoimesti hakea ihailua? Ehkä oma ajatukseni on vinksahtanut, ja selfiemaailman taustalla on jotain, mitä en oikein ymmärrä.

[Norma Bates]

Minähän olin yläasteaikana ruma, koska naamassa oli finnejä ja tukka oli aivan omituinen. Tukkani oli ollut suora 6. luokalle asti, mutta murrosiän myötä alimmat hiukset kihartuivat, ylempien jäädessä kuitenkin edelleen suoriksi, ja olihan se ihmeellinen pehko. Luokkakuvat 8. luokalta olivat jo niin karmeita että pääsi itku kun ne näin.

Kroppaani en koskaan osannut ajatella sen kummemmin, nuorena aikuisena olin vaan joku ilmassa keikkuva ruma pää. Satunnaisesti pukeuduin tavalla jota joku työkaveri nimitti "dramaattiseksi", itse en niin kokenut. (Myöhemmin olen ajatellut että ehkä autistispiirteisyyttäni en tajunnut että olinkin pukeutunut "tyrkysti", olin sellainen luonnonlapsi että laitoin päälle ihan mitä sattuu ja ylilyöntejä tapahtui.) Kolmenkympin kieppeillä pullavoiduin niin että sitten meinasi päästä itku kun eksä otti jostain syystä kuvan ja näin miten lihava olin. Muutoin hän ei minua kuvannut koko lähes 13 v suhteen aikana, ei edes silloin kun olin parhaimmillani.

Tultuani jätetyksi 41-vuotiaana paino lässähti anorektiseksi ja huomasin että ahterissani ei ollut lainkaan selluliittia. Sitähän sitten aloin kuvamaan. Ja kuvillani nimenomaan hain lohtua siihen miten paskaksi itseni koin. Yhtäkkiä myös tajusin että minulla on kehokin, eikä pelkkää päätä. Ja sitä sitten kehuttiin että tuon ikäiselle hyvä. Nuorempana en ollut millään tavalla eronnut ikäisistäni, eli tämä on sellainen suhteellisuusilmiö, eikä jotain joka on ollut totta koko elämäni ajan.

Minusta on tullut vähän ristiriitainen tämän itsensä kuvaamisen kanssa. Vaikka "tyrkytän" itseäni selfiekuvin, minua kuitenkin ärsyttää naiset jotka laittavat nettiin kuvia joissa heillä on rintavako leukaan asti (ovat jotenkin survoneet ne rintansa sillä tavalla pönkölle) ja valtavat tekoripset joita inhoan(*. Minusta on väärin ärtyä toisten tyrkkyydestä kun itsekin olen tyrkky, mutta jotenkin se niiden kuvien kaavamaisuus ja kliseisyys tympii. Pitääkö kaikkien naisten näyttää samalta silloin kun he alkavat itseään kuvaamaan?

Saitilla jonne olen bikinikuviani tunkenut on joku triljoona peniskuvaa, enkä tykkää niistäkään. Enkä toosakuvista. Ja kaikkein eniten ällöttää eritekuvat. Jonkin verran myös yhdyntäkuvat, koska ihmetyttää että kuka nainen ihan oikeasti haluaa itsensä lantiosta alaspäin jonkun kusipään miehen profiilikuviin joilla mies pyrkii todistamaan että pantukin on? Jos joku tuollaisia kuvia esittelevä mies ottaa minuun yhteyttä, se 150 % varma että en ala häntä tapaamaan.

Olen siis ihan väärällä saitilla siellä, kun saan mummokohtauksia ja yrjöttää koko mesta.

Kaiken huippu oli kun minulle tultiin tuolla nakusaitilla kertomaan että kasvokuvani on nähty jossain missä lie paskasaitilla minne porukat tunkevat ihan mitä sattuu. Kävin kertojan tiedot saatuani katsomassa niitä kuviani, ja päättelin niiden huonoudesta että olen ilmeisesti laittanut ne deittinettimerkeissä jollekulle miehelle josta en ole ollut kiinnostunut. Eräällä deittisaitilla kun en kuvaani esitellyt, ja prosedyyri oli aina se että pyysin mieheltä että vaihdetaan kasvokuvia keskenämme. En sitten ollut jonkun miehen kuvasta tykännyt ja olin varmuuden vuoksi laittanut huonon, hymyttömän kuvan itsestäni että hän ei innostu. Jätkä lienee kostanut sen ettei itse kelvannut, ja siirtänyt sen kuvani paskasaitille tämän takia. Tietysti olisin voinut aikoinaan tehdä niinkin että olisin sanonut että jos kiinnostun sinusta niin laitan kuvani, ja jos en niin en, mutta kyllähän tuo jotenkin epäoikeudenmukaiselta tuntuu.

Kai sitä jotain muitakin syitä selfieiden ottamiseen on kuin miehen metsästys ja lohdun saaminen, mutta en nyt äkkiseltään keksi. Ulkona ihmisten nähden en ole juurikaan kuvia kehdannut ottaa, kun se tuntuu niin nololta että joku vanha akka kuvailee itseään. Yleensä kun en kumminkaan ole juuri mihinkään kuvaan tyytyväinen, niitä joutuu ottamaan koko joukon. Sisätiloissa on usein huono valaistus, ja parhaalta naama näyttää aina jossain hemmetin vessassa, mutta vessakuviahan nauraa naakatkin.

Jos löytäisin kumppanin, se itsensä kuvaaminen supistuisi kyllä vähän hemmetin äkkiä kutakuinkin olemattomiin. On se niin rasittavaa puuhaa.

*) Oletus voinee helposti olla että pienirintaisena olen kateellinen. En ole, koska pidän itse pienistä rinnoista. Minua ihmetyttää että jos on mahtimeijerit, niin miksi ne pitää esitellä mahdollisimman luonnottomassa asennossa ja rumina. Sitten on tietysti myös se naisten iänikuinen ulina että mies katseli hänen rintojaan. Tottakai niitä katsellaan, kun niitä kerran esitelläänkin. En ihmettele sitäkään jos joku katselee meikäläisen ahteria silloin kun on kireämmät housut jalassa. Katselkoon, kunhan ei käy käsiksi.

[Hippi]

Kameraa karttavana pidän noita sefiellä ihailun hakemista kummallisena, outona ja kyllä, jopa nolona.

Some-elämäni on niin kovin suppea (vain oma lähipiiri FB:ssä), että mitenkään aktiivisesti en seuraa ketään yksittäistä henkilöä, joten melkein on jäänyt näihin lehtien juttuihin, jossa "some räjähti". Jutun ohessa on sitten kuva, jonka vuoksi räjähdys tapahtui. Monesti olen ihmetelleen katsonut kuvaa enkä keksi mikä sen idea on ollut. Kuva yleensä vielä epäedullisesta kuvakulmasta, niin että kasvot näyttävät kummalliselta.

Yksi FB kaveri vaihtaa alituiseen profiilikuvaansa. Oitis siihen tulee kymmeniä tykkäyksiä ja jokunen huokaus "Oi, miten ihana kuva. Olet kaunis." tai jotain muuta tuon suuntaista. Kaikki toimii kuin ennalta käsikirjoitettuna. Ei kukaan sano, etä edellinen kuva oli parempi, vaikka se olisi miten totta.

Epävarmuus omasta viehättävyydestä kai tuossa on yhtenä tekijänä ja sille haetaan vahvistusta, siis yritetään loiventaa epävarmuutta.
Miehet ei taida harrastaa kovin  paljon selfieitä, tai sitten en vaan ole riittävän aktiivinen somessa, jotta olisin niihin törmännyt.

[Norma Bates]

Facessa jokaista kasvokuvaa tykkäilee aina naiset, vaikka näyttäisi miltä. Pitäisi jotain tykkäämisen kriteereitäkin kyllä olla... Miehet tykkäilevät toisinaan kuvista joista en itse tykkää. Se tuntuu oudolta.

Yhdellä miespuolisella kaverillani taitaa olla 8 v vanha selfie profiilikuvana. Kaippa hän kokee näyttävänsä edelleen samalta. Itse vaihtelen kuvaa välillä kokoajan ja sitten on kausia etten vaihda pitkään aikaan. Mitään erityistä sääntöä minulla ei siihen ole, mutta mielellään saisi kuvassa olla silmälasit jotka minulla on yhä ja just nyt käytössä. Vaikka mitään merkitystähän silläkään ei ole.

[a4]

Nopeasti tulee mieleen että kyse on uuden teknologian muotoilemasta aluksi hassulta tuntuvasta yleistyvästä tavasta voimauttaa itseään, hankkia tuloja, viestiä, erottautua, edustaa, vaikuttaa, hakea kiksejä, kuulua joukkoon, yms. yms.
Myös sukupolvikysymyksestä lienee kyse.

Matkailukulttuurikin tai itsensä päivittäinen katselu peilien avulla keskiluokkaistui teknologisen kehityksen ja elintason kasvun mukana.
Vaatemuotikin pikamuoti-ilmiöineen tuli mieleen.

[TSS]

Lähtökohtaisesti ymmärrän hyvin ihmisten tarpeen hakea hyväksyntää ja lohtua, vaikkapa juuri selfiekuvilla. Mutta samaan aikaan kallistunen ajatukseen, että mitä suurempi tarve hyväksynnälle ja lohdulle on, sitä enemmän kannattaisi kartella somea ja noiden hankkimista sieltä. Elämään kannattaisi pyrkiä löytämään asioita, joista saa varmemmin hyvää oloa, kuin häilyväinen some ja muiden, kenties jopa tuntemattomien mielipiteet. Niitä asioita varmasti löytyy, jos ei opeta itseään hakemaan nopeita palkkioita somesta.

[Norma Bates]

Minullehan kävi niin että löysin hyvää oloa kamppailulajien parista. On vähän kuin saisi leikkiä aikuisella iällä. Mutta sitten kun siitä luovun, mikään ei tyydytä samalla tavalla.

[Melodious Oaf]

Ei liity suoraan selfie-kysymykseen, mutta tuon esiin sellaisen näkökulman, että mulla on ollut (ja on edelleen) hirvittävän suuri kynnys päivittää someen mitään.

Kausittain innostun kuvaamisesta ja silloin saatan niitä lisätä nettiinkin, mutta ne on yleensä kaupunkimaisemia, jotain oman ympäristön yksityiskohtia ja joskus harvemmin ehkä luontokuvia. Tilannekuvia joskus mutta suhteessa harvemmin, ja monesti niissäkin on ihmiset silleen ettei ne poseeraa tai katso kameraan.

Tosta aukeaa siis sellainen näkymä, että ylipäätään naamakuvien näpsiminen itsestä tai läheisistä hetken mielijohteesta tuntuu olevan jonkin pidäkkeen takana, josta toi kuvausinto tai kameran käsilläolo on vielä erillinen seikka. Miksi ei vois tehdä silleen että ottaa kuvan ja lähettää sen vaikka jollekin kertoakseen että täällä ollaan? Mikä siinä on väärin tai miksi se ei ole niin "cool" mukamas?

Joskus jopa harmittaa, ettei tule tasaisemmin taltioitua kameralla hetkiä. Vaikka niillä ei sinänsä tekis mitään, joskus voi olla kiva kuvien tai videoidenkin kautta palata menneeseen ja tavallaan... jäsentääkin omaa taivalta.

Vaikka äkkiseltään saattaisin sanoa, että en ota selfieitä, niin on mulla puhelimella otetuissa kuvissa niitäkin. Ja sekin voi olla hauska nähdä, miltä on joskus näyttänyt, osana edellämainittua muistojen ja elämänhistorian taltioimista kuvin — missä on ollut ja mitä muuta sen ajan kuvissa on.

Varsinainen pointti joka ei sekään edes liity aiheeseen  : Oon havainnut että somepäivitysten suhteen voi olla liiankin kriittinen. Mun mielestä on tavallaan kiva, kun jotkut kertoo vaikka pieniä anekdootteja arjestaan tai laittaa joskus jotain kuvia. Mulla ei ilmeisesti ole juuri koskaan mitään asiaa "kaikille" samaan aikaan, ja pidän toisaalta joidenkin osalta tosi tervehenkisenä sitä, ettei ne koe mitään kynnystä tai ongelmaa esiintyä somessa omana itsenään tai niin kuin....  ei mieti liikaa vaan tekee vaan.

En keksi yhtään tuttua joka jakais yleensä tai juuri koskaan pelkästään selfieitä. Sellaisesta mulle ehkä tulis mielikuva että näkee itsensä jonain "hahmona" ja promotoi sitä ikään kuin ois jotenkin... etäällä itsestään tai kaipais huomiota tai yleisöä.

Tai olis erehdyksessä kuvitellut, että jos joillain julkkiksilla sun muilla tollanen näkyvyys on osa PR-työtä ja niiden ammatillista toimintaa, niin sama pätee kaikkiin ihmisiin. Jokainen on potentiaalisesti sisällöntuottaja tai että niin vaan kuuluu toimia.

Pitkään alkuselostukseen selfiet liittyy ohuella tangentilla ehkä siinä, että miksi toisaalta ei vois joskus jakaa jotakin selfietä tai mitä vikaa siinä on. Voiko siihen suhtautua liian itsetietoisesti vähän samoin kuin omiin somepäivityksiin muutenkin?

Pohjimmiltani ajattelen ilmiöstä kuitenkin melko negatiivisesti, osin melko samansuuntaisesti kuin TSS, ja suurin piirtein kuten yllä luonnehdin kun puhuin mielikuvistani.

Toi kyseenalaistaminen on enemmän semmonen pieni sivujuonne tai pyörre isommassa virrassa.

[Melodious Oaf]

Tuli mieleen että selfiet ovat askarruttaneet myös Michael Stevensiä, joka pyörittää Vsauce-kanavaa somessa nimeltä YouTube.

Oheinen video on 25 minuuttia pitkä, enkä oleta kenenkään sitä katsovan. Siinä käydään läpi selfieiden historiaa ja erilaisia "aaltoja", joita ilmiön historiassa on ollut jo paljon ennen kuin siitä on tuli se eriytyi ja muodostui niin merkittäväksi, että sille on tarvittu erillistä käsitettä.

Ei siis keskustelun kannalta mitään olennaista mutta mahdollisesti voi tarjota kiinnostavia näkökulmia tai ajatuksia jos aihe kiinnostaa:

[TSS]

Ei liity suoraan selfie-kysymykseen, mutta tuon esiin sellaisen näkökulman, että mulla on ollut (ja on edelleen) hirvittävän suuri kynnys päivittää someen mitään.

Kausittain innostun kuvaamisesta ja silloin saatan niitä lisätä nettiinkin, mutta ne on yleensä kaupunkimaisemia, jotain oman ympäristön yksityiskohtia ja joskus harvemmin ehkä luontokuvia. Tilannekuvia joskus mutta suhteessa harvemmin, ja monesti niissäkin on ihmiset silleen ettei ne poseeraa tai katso kameraan.

Tosta aukeaa siis sellainen näkymä, että ylipäätään naamakuvien näpsiminen itsestä tai läheisistä hetken mielijohteesta tuntuu olevan jonkin pidäkkeen takana, josta toi kuvausinto tai kameran käsilläolo on vielä erillinen seikka. Miksi ei vois tehdä silleen että ottaa kuvan ja lähettää sen vaikka jollekin kertoakseen että täällä ollaan? Mikä siinä on väärin tai miksi se ei ole niin "cool" mukamas?

Joskus jopa harmittaa, ettei tule tasaisemmin taltioitua kameralla hetkiä. Vaikka niillä ei sinänsä tekis mitään, joskus voi olla kiva kuvien tai videoidenkin kautta palata menneeseen ja tavallaan... jäsentääkin omaa taivalta.

Vaikka äkkiseltään saattaisin sanoa, että en ota selfieitä, niin on mulla puhelimella otetuissa kuvissa niitäkin. Ja sekin voi olla hauska nähdä, miltä on joskus näyttänyt, osana edellämainittua muistojen ja elämänhistorian taltioimista kuvin — missä on ollut ja mitä muuta sen ajan kuvissa on.

Varsinainen pointti joka ei sekään edes liity aiheeseen  : Oon havainnut että somepäivitysten suhteen voi olla liiankin kriittinen. Mun mielestä on tavallaan kiva, kun jotkut kertoo vaikka pieniä anekdootteja arjestaan tai laittaa joskus jotain kuvia. Mulla ei ilmeisesti ole juuri koskaan mitään asiaa "kaikille" samaan aikaan, ja pidän toisaalta joidenkin osalta tosi tervehenkisenä sitä, ettei ne koe mitään kynnystä tai ongelmaa esiintyä somessa omana itsenään tai niin kuin....  ei mieti liikaa vaan tekee vaan.

En keksi yhtään tuttua joka jakais yleensä tai juuri koskaan pelkästään selfieitä. Sellaisesta mulle ehkä tulis mielikuva että näkee itsensä jonain "hahmona" ja promotoi sitä ikään kuin ois jotenkin... etäällä itsestään tai kaipais huomiota tai yleisöä.

Tai olis erehdyksessä kuvitellut, että jos joillain julkkiksilla sun muilla tollanen näkyvyys on osa PR-työtä ja niiden ammatillista toimintaa, niin sama pätee kaikkiin ihmisiin. Jokainen on potentiaalisesti sisällöntuottaja tai että niin vaan kuuluu toimia.

Pitkään alkuselostukseen selfiet liittyy ohuella tangentilla ehkä siinä, että miksi toisaalta ei vois joskus jakaa jotakin selfietä tai mitä vikaa siinä on. Voiko siihen suhtautua liian itsetietoisesti vähän samoin kuin omiin somepäivityksiin muutenkin?

Pohjimmiltani ajattelen ilmiöstä kuitenkin melko negatiivisesti, osin melko samansuuntaisesti kuin TSS, ja suurin piirtein kuten yllä luonnehdin kun puhuin mielikuvistani.

Toi kyseenalaistaminen on enemmän semmonen pieni sivujuonne tai pyörre isommassa virrassa.

Eihän tämä mikään ihan yksiulotteinen asia ole, ja siksi varmaan itseänikin tämä asia askaruttaa, kun tähän ehkä itsellä(kin) liittyy jotain lieviä ristiriitaisuuksia. Eli pieni kyseenalaistavuus oli täysin tervetullut sivujuonne tähän keskusteluun.

Minullakin on suhteellisen korkea kynnys julkaista mitään, ja kun harvoin julkaisee, tulee sellainen tunne, että sitten pitää olla jotain tosi spesiaalia, jos nyt kerran katson asian julkaisun arvoiseksi. Tai sitten toisaalta jos järkeilee, että no eihän sen nyt mitään ihmeellistä tarvitse olla, tulee kuitenkin ajatus, että miksipä sitä nyt kuitenkaan julkaisisi. Ja sitten ei yleensä julkaise mitään. Vaikka ehkä joku pieni halu julkaisemiseen olisi ollutkin. Mutta tavallaan pidän tuota kuitenkin itselleni ihan hyvänä ja sopivana mentaliteettina somessa.

Kaipa sitä vaan ei osaa hakea huomiota somessa kun ei livenäkään ole sellainen. Ja tähän liittyy tavallaan myös se sisäisen ja ulkoisen maailman tai olemuksen ristiriita, mistä socru puhelee. Eli tuntuisi omituiselta olla somessa mieletön ekstrovertti, joka impulsiivisesti postailee kaiken näköistä, kun livenäkin on kuitenkin enemmän sellainen syvällisten juttujen ja pienempien ympyröiden ystävä.

Aika pieni osa omista somekontakteista tuntuu käyttävän somea omaan silmääni mitenkään kovin ongelmallisesti, mutta onhan siellä joitakin tyyppejä, jotka postailee säännöllisesti jotain ja muun muassa noita selfieitä. Eniten tämä avaus koskee sellaisia ihmisiä, joiden somevirta on täynnä omakuvia. Tällaisiin profiileihin ei voi olla törmäämättä esim. instassa. Suurin osa näistä lienee nuorehkoja naisia, ja sitten vaan mietin, että miksi he haluavat näyttää maailmalle, että ulkonäkö on heissä tärkein asia? Ulkonäkö tietysti on merkityksellinen asia, etenkin naisille, ja myönnän, että hyvällä ulkonäöllä voi saada paljon hyötyjä osakseen. Mutta miksi tunnustaa koko maailmalle, että se tosiaan on itsellenikin se kaikkein merkityksellisin asia, ja se on se asia, jonka kautta haluan tulla nähdyksi?

[Melodious Oaf]

En ole yhtä hyvällä näköalapaikalla oman kokemuksen tai somehavaintojenkaan puolesta arvioimaan sitä, miksi.

Ohut ja ehkä vähän välinpitämätön luonnehdinta olis, kuten yllä eri tavalla kuvailin, että se olis toimintamalli joka opitaan esimerkin kautta ihmisiltä joita tietoisesti tai tiedostamatta halutaan emuloida. Tai ehkä vaan mielletään että näin kuuluu tehdä, eikä siinä välttämättä mietitä tietoisella tasolla sitä, mitä siinä muille viestitään tai muutakaan tollasta mihin viittasit.

Seuraavaksi aivan härötason umpikyyninen näkökulma:

Kun tietyt alkukantaista elämää elävät yhteisöt yhtäkkiä tulivat kosketuksiin ulkopuolisten kanssa, joilla oli lentokoneita ja kaikenlaista ihmeellistä teknologiaa ynnä muuta, yhteisöt alkoivat rakentaa omien hahmotustensa mukaan kiitoteitä tai lentokenttiä — tai vaikka kookospähkinän puolikkaista kuulokkeita kuten näillä lentokonehemmoilla oli toisinaan havaittu olevan.

Puhun siis "cargo cult" -jutuista. Kai siinä tarkoitus on rakentaa jotain sellaista, joka toisi itsellekin tai meillekin jotain tuntematonta hyvää, mitä ei osata tuottaa tai josta ei edes oikein tiedetä tai ymmärretä juuri mitään.

Melko kyyniseksi ja nuivaksi menee siinä kohtaa, jos käännetään asia niin, että me ollaan ihan samanlaisia kuin nekin ja koko meidän yhteiskunta on vertauskuvallista ja ihan oikeaakin cargo-kulttia monilta osin. 

Selfieitä Instaan postaavien nuorten naisten kohdalla esim. mulle saattaa näyttää hetkellisesti tosi kummalliselta se touhu. Vähän niin kuin jollakin olis kookospähkinäkuulokkeet enkä oikein ymmärtäis miksi.

Kyseenalaistusten näkökulma tulee tässä kuvassa esiin siinä, että mullakin on kookospähkinäkuulokkeet joissain asioissa. Ja toisaalta olen jonkun mielestä ihan ulalla ja out of touch joissain tavoissani toimia.

Mutta ei toi ajatuskela mun mielestä ole mikään tyydyttävä tai hyvä vastaus noihin juttuihin, joita pohdit.

[Xantippa]

Hyvää pohdintaa taas kaikilta.

Itse olen todella laiska somessa, mutta jos pohdin, niin joskus tulee todella semmoinen "oi että olisi kivaa jakaa tämä hyvä fiilis", eikä oikein nyt viitsi mitään wa-viestiä laittaa esim. johonkin kaveriryhmään, että ai saakeli kun ihanaa kun aurinko paistaa ja duunissakin meni kerrankin putkeen ja kotona on salamia.

No harvemmin tulee someenkaan laitettua, mutta pari kertaa on ja on saanut ihan kivan vastaanoton, josta fiilis on parantunut.

Kuvista en osaa sanoa, kun olen niitä ottamaan ihan törkeän huono, eikä mulla enää olekaan kuin kännykamera. Mutta kyllä joidenkin kissakuvia kadehdin, koko ajanhan kissa tekee jotain hauskaa ja söpöä, mutta en minä sitäkään osaa kuvata...

En ole varma, uskonko, että nykyaika olisi sen vuoksi enemmän huomionhakuista kuin entiset ajat, että on teknisesti mahdollisesti tuoda itseään enemmän esille. Vai onko: kyllä tuolla varmaan monetkin postaa kuviakin, joita emme koskaan näe?

T: Xante

Muoksis: tämä MOn ajatelma oli sangen mielenkiintoinen, jota pohtia hieman pidempäänkin:

Melko kyyniseksi ja nuivaksi menee siinä kohtaa, jos käännetään asia niin, että me ollaan ihan samanlaisia kuin nekin ja koko meidän yhteiskunta on vertauskuvallista ja ihan oikeaakin cargo-kulttia monilta osin.