Uudet perusopetuksen opetussuunnitelmat otettiin käyttöön 2016. Tämä muutos oli käsittääkseni laaja ja koski mm. oppimisympäristöjä (solut, avoimet tilat jne.) sekä korosti oppilaan aktiivista roolia. Eikös tämän uudistuksen ajankohdan ja pisatulosten laskun välillä ole ajallisesti selvä yhteys?
Joo. Uudistuksessa luotettiin liikaa lasten omiin opiskeluvalmiuksiin ja aktiivisuuteen. Kaikki aikuisetkaan eivät pysty opiskelemaan avoimissa oppimisympäristöissä joihin oppija heitetään vaeltelemaan ikään kuin sokea labyrinttiin.
Tarkoittaako avoin oppimisympäristö vain sitä fyysistä tilaa, "avokonttoria", vai onko sillä muunkinlaisia merkityksiä?
Mitä tulee lasten omiin opiskeluvalmiuksiin, niin opetetaanko lapsille nykyään oppimaan oppimista, opiskelutekniikoita, kykyjä kehittää omia metakognitiivisia taitojaan? Meinaan, jos tällaisia taitoja vaaditaan, niin ehkä ne pitäisi ensin opettaa oppilaille, varsinkin jos kyse on lapsista.
Vastuunotto omasta oppimisesta sekä liittynee uuteen opetusjärjestelmään, että ei liity. Kyllä nimittäin ennen aikaankin oppilas pystyi ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan. Itse ainakin otin, sillä minulta ei kotona kuulusteltu läksyjä, tai pahemmin patisteltu muutenkaan (pikemminkin iloittiin menestyksestä, eli porkkanaa kepin sijaan tarjottiin). Sain hoitaa koulun niin kuin parhaimmaksi näin.
Erään ystäväni (dippainssi) mies on ammattikorkeakoulun opettaja. Hän on sitä mieltä, että oman vastuun vaatiminen joiltakin oppilailtaan näiden omasta oppimisesta on useiden kohdalla vaikeaa, ja oppilaita pitää patistella. Eräs (inssi) ystäväni on ammattikoulun opettaja. Hänen mielestään jotkut opiskelijat ovat käsittämättömän laiskoja ja tyhmiäkin (mikä on vaarallistakin, koska kyseessä on sähkötekniikan linja), eikä ollenkaan itseohjautuvia. Epäilen varsinkin tämän inssiystäväni pedagogista osaamista. Ystäväni dippainssimiehellä voi jotain vähän enemmän osaamista olla, mutta tuskin kovin paljon, sillä pedagogiikka ehkei liity hänen kiinnostukseen kohteisiinsa, jotka ovat lähinnä teknisiä, ei ihmisiin liittyviä.
Ensimmäinen yliopistotutkintoni rakenne oli kyseisellä laitoksella tiukasti suunniteltu etukäteen, niin että opiskelija vain seurasi valmista kaavaa ja suoritti kursseja suunnitellussa järjestyksessä. En tiedä johtuuko oman vastuun puutteesta tai epäkiinnostavasta alasta, mutta ensimmäinen tutkintoni suorittaminen oli tervan juontia varsinkin lopussa.
Toista tutkintoani aloittaessani olin yhtäkkiä siinä tilanteessa, että sitä akateemista vapautta oli aluksi vähän liiaksikin, kun piti ja sai itse työstää se oma suuntansa. Koska opiskelin töiden ohella, otin opiskelun vähän huvin ja harrastuksen kannalta, ja opiskelin sitä, mikä vaikutti mielenkiintoiselta (ja kokonaisuuden kannalta edes jotenkin hyödylliseltä). Toisen tutkintoni opiskelun ensimmäisenä syksynä minulle kehittyi omaksi sivuagendakseni ottaa selvää, miten käyttäisin aikani mahdollisimman tehokkaasti, ja siksi oppimaan oppiminen ja opiskelutekniikat kiinnostivat. Olin jo keski-ikäinen, ja burnoutin partaalla töissä, joten minulla oli epäilyksiä omasta oppimiskyvystäni (epäilykset osoittautuivat turhiksi). Mutta tuo oppimaan oppimisen teema muutti radikaalisti omaa oppimistapaani konstruktivistiseen suuntaan, ja käytin tutkivan oppimisen tekniikoita (mm. ulkoapänttäämisen sijaan). Tutkivan oppimisen tekniikoilla oli dramaattinen vaikutus omaan oppimismotivaatioon, ja opiskelusta tuli sen ansiosta hauska harrastus. Olin sitä mieltä, että opiskelu keski-iässä avasi kokonaisia uusia jännittäviä maailmoja, ja oli myös yksi parhaita päätöksiäni elämässäni. (Ikävä kyllä sairastuminen sitten katkaisi erinomaisesti alkaneen opiskelun.)
Siksi kysyisinkin, mikä siinä konstruktivismissa niin kamalaa on, se kun on tässä keskustelussa mainittu negatiivisella äänensävyllä?
